20.5.23

Jalo villi

Näet selvemmin kuin uskot. Rakenteellisesti olet moitteeton.

Osaat halutessasi olla kaunis. Nuorena sinussa väitettiin olevan jotain uljasta, mutta et antanut kehujen vaikuttaa muodostumassa olevaan minäkuvaasi. Olit vain, uljaasti.

Arkipäivästä ylöskirjaamissasi havainnoissa on viehättävää naturalismia. Tunnet luontoyhteyden sykkivän suonissasi ruokkiessasi Keskuspuiston oravia. Ne ovat tavoitteissaan rehellisempiä kuin yksikään tuntemasi ihminen.

Toukokuisen iltapäiväauringon lämmittämällä parvekkeellasi kuuntelet kyyhkysen kujerrusta tyhjillään olevan naapuritalon katolta. Juot kahvia, vaikka sellaista tavallisuutta et mielelläsi myönnä. Mutta teestä et ole yrityksistä huolimatta oppinut pitämään.

Olet korkeakoulutettu työtön. Olet siis hyvässä seurassa.

Katselet ikkunalautasi tomuun painuneita tassunjälkiä, ne ovat suunnilleen yhden euron kolikon kokoisia. Niiden jättäjä nukkuu parvekkeen toisessa päässä tuolilla, jolta on katseluyhteys nurmikolle.

On kesäistä. Olohuoneesi pöydällä kuukausia kertyneiden laskujen ja Kela-papereiden pino odottaa käsittelyään. Jätät sen odottamaan. Olethan kesyttämätön luontokappale tavallasi sinäkin. Hörppäät kahvia.

Alat kirjoittaa blogipäivitystä otsikolla "Jalo villi".

14.5.23

Lennä lennä leppäkeihäs

Olen julkaisemaisillani kirjan; ehkä haluan väsätä sille vielä kannen, mutta kun saan jotain itseäni miellyttävää kasaan, teoksen voi ladata täältä napakassa noin 33 megatavun pdf-muodossa. Siitä lisää myöhemmin, ehkä piankin. Olen saanut sen kirjoittamiseen aikoinaan apurahan, joten ei siitä kehtaa enää uudestaan rahaa pyytää. Eivät tekstini sentään sen arvoisia ole. Itsekin köyhänä suosin – ja käytän – vain maksutonta kulttuuria, joten sellaiseen tekee mieli osallistua itsekin.

Jos olet viime aikoina nähnyt Seurasaaressa synkän hahmon ryömimässä risukossa, kiukkuisten oravien säksätellessä saatteeksi, talitinttien räpistellessä raivolla niskassaan – no, minä se vain. Kaikki hyvin. Tai ainakin kuten ennenkin.

Luontokappaleita ruokkimalla nähkääs kokee olevansa itsekin osa ekosysteemiä, terveisin Talitinttikuiskaaja, eli The Great Tit Whisperer.

3.5.23

Sulku

Vieläkö on kirjastoja? Heräilen talvihorteesta räpytellen lokinpaskaa silmistäni, silakanruotoja siellä täällä, ikävällä jäällä. Vieläkö on kirjastoja? Keitä varten? Vieläkö on "kirjallisuuspalkintoja" niille, jotka niitä ovat ennenkin saaneet?

Kerran kävin kustantamon tiloissa. Siellä naputeltiin vauhdilla lehdistötiedotteita: bestseller-täti oli tulossa Suomeen! Hän näytti mediakuvassaan tekoälyn generoimalta hirviöltä. Hissi vei minut alakertaan, missä jouduin taistelemaan sinne majoitettujen esikoisrunoilijoiden kanssa ylhäältä tiputelluista ruuantähteistä. Olipa kerran "antologia". Sitä kautta sai nimensä piirien tietoisuuteen. Harmi että piirit olivat kuolleet ja pitkälti maatuneetkin jo sukupolvia aiemmin.

Vieläkö on kirjastoja? Nuorena yritin sellaisen kautta tutustua kansamme kanonisoituihin klassikoihin. Umpimielinen merkityksettömyys löyhkäsi sivuilta, joille painetut kirjaimet lipuivat hiljalleen mustaksi massaksi mieleen ja pöydänpintaan. Olisipa hienoa pyyhkäistä se pöytä puhtaaksi: pois kaikki mukanokkelat haavikot ja itsetärkeät leinot. Historian nostaminen jalustalle on varmin tapa estää mitään uutta koskaan sen varjosta nousemasta.

Olispa sokeria.

27.3.23

Isona musta tulee sisällöntuottaja

Tarpoessani tänä aamuna lumituiskussa Pitäjänmäen kirjastolle – luonnollisesti pysähdyin matkalla kuvamaan Strömbergin puiston vesiputouksen jäisiä kuohuja – päätin: onhan se nelisen vuotta blogin kesätauoksi jo vähintäänkin riittävä. Niinpä Run / Stop – Restore teki paluun. Vanhenen, asiat hiipuvat muistista, siksi taon havaintojani talteen. Eikä muuten ole niiden havaintojen perusteella tietokonepelaaminen nykyään niin kuin ennen. Oletan, koska enhän minä tiedä. Joystickeja ei nykynuorilla ainakaan ole.

Myös Pieniä ihmeitä on viime viikot ollut aktiivinen. Kun on ollut tylsää, olen paennut Marvel-kokoelmani pariin. Vai oliko "tylsä" se sana mitä hain? Taisikin olla "byrokratiahelvetti" se mitä kuluneeseen pariin kuukauteen on mahtunut. Työkkärin mielestä käyn töissä, itse voin kohtalaisella varmuudella sanoa että en käy. Joten tässä sitä sitten roikutaan kaikkia niitä tukia vailla, joiden avulla kuulemma tässä maassa on ihan liian helppo elellä. Olisipa!

No, työhakemuksia raapustellessa jää tosiaan aikaa myös blogeille.

Iltapäivällä tarvoin sitten uudestaan lumimyrskyyn, tällä kertaa Etelä-Haagan kirjastoon. Muitakin tauolla olevia blogeja palaili mieleen, mutta antaa niiden nyt toistaiseksi uinailla vielä.

15.3.23

Loistaahan valosi yhä

Seuranani on tänään kissa.

Ei muita eläviä olentoja
näiden seinien sisäpuolella, 
eikä seuraavien.

Siellä isossa maailmassa lienee valoisampaa nyt.
Katuvalot ei siellä sammu...

Mutta mitäs minä.

Kun on maaliskuun puoliväli,
ja ikkunan takana sinitiaisia.

Pesen parvekkeen lattian, jynssään juuriharjalla.
Vaihdan ruukkukasvien mullan.
Sinä katselet minua pilvistä,
olet epämääräisen surullinen.

Naapuritontin työmaan ylle levitetty muovi lepatti tuulessa
kunnes lopulta irrotti otteensa kello 17.28 ja 
leijui Huopalahdentiellä liikennevaloissa odottaneen bussin katolle.

Niin että mitäs.
Nyt on pimeää, tähdet ovat hiljaa,
katselen kissa sylissäni niiden värinää

ja kun me olimme kaikki niin kauniitakin

15.1.23

Kissa nimeltä Kaipaus

Aloitin siitä, kuinka mökiltä lähdettyämme pilvet väistyivät ja sateisen aamun tilalle valui helteinen puolipäivä. Autossa oli heti kuuma. Kukaan ei jaksanut erityisemmin puhua, radio soitti iskelmää aikansa kunnes vaikeni itsekseen. Avasin ikkunan raolleen, nojasin päätäni vuoroin siihen, vuoroin selkänojaan, välillä käsiini. Markku ajoi, autokin oli hänen, kuten mökki. Entä mikä minä olin hänelle, sitä ne kysyivät, en varsinaisesti mitään, olimme tunteneet vasta hetken, emme olleet sukua. Hyvin me silti tulimme toimeen, takapenkillä hänen tyttärensä Leena, joka oli ollut minun vaimoni tasan vuoden, ja siitä liitosta meidän puolivuotias tyttäremme istuimessaan, jo siinä vaiheessa matkaa syvässä unessa. Neljä ihmistä autossa ja kesä ja helle, ja hiljaisuus enimmäkseen, hiekkatien kaarteissa soran ropina auton pohjaan. Ajattelin miltä näyttäisimme korkealta: kiiltävän sininen auto keskellä vihreää, tarpeeksi korkealta katsoessa näkyi järvikin, auto oli kuin selältä pois vievää laskimoa pitkin karkuun päässyt palanen veden pintaa. Olimme yksin. Ohitimme monta autiota taloa, monta umpeen ruohottunutta pihatien päätä.

”On käyneet hiljaisiksi nämä kylät”, Markku sanoi kun ohitimme risteystä, eräänlaista, ei siinä tietä enää ollut, vain puomiksi kyhätty ja sittemmin lahonnut röykkiö hirsiä. Aioin kysyä miksi hän puhui monikossa, mitkä kylät? En havainnut siellä ensimmäistäkään, vain asuttuinakin yksinäisiä taloja, joista ei tietenkään voinut vieläkään olla varma; ehkä niiden sammaleisten seinien ja heinittyneiden pihojen keskellä yhä majaili väkeä.

Kuvailin heitä, lisäsin heidät tarinaan ikään kuin olisin ollut paikalla, laitoin kuulijani näkemään metsäläisten kyyristyvän homehtuneiden huonekalujensa taakse aina kun auto ajoi ohi. Ei siellä usein tarvinnut piiloon mennä. Kesämökkejäkin oli harvassa, ja ne jotka sinne asti jaksoivat saapua eivät ihan heti lähteneet ajamaan takaisin. Ihminen on pohjimmiltaan mukavuudenhaluinen ja laiska, ja siihen ajatukseen minä halusin jäädä, se oli sellaisena kuumana päivänä oikein miellyttävä ja monella tapaa lohduttavakin ajatus: olen mukavuudenhaluinen ja laiska, eikä se ole koskaan minun syyni.

Olimme ajaneet kymmenisen kilometriä takaisin sivistykseen päin, kun saavuimme paikkaan jonka tunnistin. Maisemasta ei tietenkään voinut päätellä mitään; tie virtasi metsän halki välillä alas ryöppyävänä koskena, välillä leveäksi suvannoksi laajeten, olimme veneessä joka hiljalleen seilasi hiekkajokea eteenpäin, ja kummankin rannan puut olivat korkeat ja lähellä. Se minkä tulomatkalta muistin oli vihreä postilaatikko, joka oli kaatunut kasvoilleen tielle. Nyt sen päällä istui laiha valkoinen kissa, joka tuijotti autoamme, ja juuri ennen kuin olimme kohdalla, se hyppäsi tielle.

Iskin jalkani lattiaan kuin jarruun. Markku reagoi aavistusta hitaammin, auto raahasi soratiehen uraa ja pysähtyi, mutta vasta kun olimme postilaatikon jo ohittaneet. Sen näki peilistä, ei kissaa. Lapsi heräsi ja alkoi huutaa, minä olin sanomassa jotain mutta Leena ei kuunnellut, hän keskittyi tyttäreensä, ja ehkä minäkin olisin siinä tilanteessa tehnyt niin. Markku avasi turvavyön ja hyppäsi autosta, minä katsoin hetken aikaa perhettäni ja menin sitten perässä. Kissa oli kuin peilikuva äskeisestään, se istui tiellä renkaanjälkien välissä, katsoi meitä, jotka olimme nyt eri suunnassa siihen nähden kuin hetkeä aiemmin. Muistelin Markun mökkisaunassa kertomaa tarinaa isoisästään, joka siitä samasta saunasta oli eräänä elokuisena yönä juossut järveen ja kuun siltaa pitkin kulkenut pitkälle ennen kuin usko oli pettänyt ja hän oli molskahtanut syvyyksiin. Jotain samaa kissan silmissä oli, ne väreilivät kahtena kuuna kesähelteessä, meidän uskomme ei riittänyt ja lapsen huutaessa katkenneen unensa perään me molskahdimme tien pinnan läpi syvyyteen, josta ei tiennyt missä suunnassa oli ranta.

Kaksi vuotta myöhemmin istuin baarissa ja kerroin tarinaa kolmelle ihmiselle, joista yhden tunsin hämärästi, kahta en ollut ennen sitä iltaa tavannut. Taustalla soi musiikki joka vihasi itseään, humaltunut puhe loiskui joka suunnasta meidän pöytämme ylle. Olin eri näköinen kuin kesänä josta kerroin, olin laihtunut, olin kasvattanut parran, olin väsynyt. Vasta kolmannen oluen jälkeen ymmärsin mikä minuun oli jäänyt asumaan, ja sen tajuttuani halusin kertoa sen ihmisille, jotka sattuivat sillä hetkellä olemaan läsnä.

Helpotti kun olin viimein päässyt tarinassani kohtaan jolla oli merkitys. Kissa käveli meitä kohti, ja sen kaulassa näin ohuen punaisen pannan. Kyyristyin. Markku kysyi selkäni takana oliko kissa kunnossa, mutta me molemmat näimme ettei sillä ollut hätää. Se näytti tyytyväiseltä, ehkä se oli odottanut ketä tahansa tulevaksi. Lapsi huusi aikaan railoja, ne vaikeuttivat tarinan muistamista myöhemmin baarissa, ja minä tiedän, olen aivan varma siitä, että moni asia olisi mennyt toisella tavalla jos olisimme pysähdyttyämme pysyneet autossa ja jatkaneet matkaa. Tai jos olisimme alun perinkin ajaneet ohi. Kissa hyppäsi syliini, se kehräsi jo valmiiksi. Rapsutin sitä päälaelta ja huomasin että pantaan oli kirjailtu suurin mustin kirjaimin yksi sana: Kaipaus. Värähdin, katsoin olkani yli ja olin sanomassa Markulle jotain erikoisesta nimestä, kun kissa sähähti, iski kyntensä oikean käteni ranteeseen, viilsi pitkän haavan ja juoksi pois.

”Mitäs pysähdyitte”, toinen niistä sanoi joita en tuntenut. Jäin ajattelemaan asiaa, muut pöydässä upposivat keskusteluunsa ja minä elin uudestaan hetkeä kahden vuoden takaa. Mitäs pysähdyimme ja annoimme Kaipaukselle tilaisuuden viiltää. Nousimme takaisin autoon. Lapsen itkussa oli turha yrittää puhua, Markku ajoi kaupunkiin niin nopeasti kuin se sillä tiellä oli mahdollista. Iltaan mennessä olin saanut korkean kuumeen, olimme silloin junassa ja Leena painoi kosteaa pyyhettä otsalleni. Nukkuvien kaupunkien valot sukeltelivat mustassa vedessä, olimme lasin takana yleisönä ja minua pyörrytti. Lapsi nukkui, aina se joko nukkui tai huusi, ja sittenkin minä siitä kesästä muistan parhaiten Kaipauksen. Siitä ei etukäteen tiennyt, ja sen kynsiin jäi kiinni, ihan yksin, ihan keskelle kesää.