”On käyneet hiljaisiksi nämä kylät”, Markku sanoi kun ohitimme risteystä, eräänlaista, ei siinä tietä enää ollut, vain puomiksi kyhätty ja sittemmin lahonnut röykkiö hirsiä. Aioin kysyä miksi hän puhui monikossa, mitkä kylät? En havainnut siellä ensimmäistäkään, vain asuttuinakin yksinäisiä taloja, joista ei tietenkään voinut vieläkään olla varma; ehkä niiden sammaleisten seinien ja heinittyneiden pihojen keskellä yhä majaili väkeä.
Kuvailin heitä, lisäsin heidät tarinaan ikään kuin olisin ollut paikalla, laitoin kuulijani näkemään metsäläisten kyyristyvän homehtuneiden huonekalujensa taakse aina kun auto ajoi ohi. Ei siellä usein tarvinnut piiloon mennä. Kesämökkejäkin oli harvassa, ja ne jotka sinne asti jaksoivat saapua eivät ihan heti lähteneet ajamaan takaisin. Ihminen on pohjimmiltaan mukavuudenhaluinen ja laiska, ja siihen ajatukseen minä halusin jäädä, se oli sellaisena kuumana päivänä oikein miellyttävä ja monella tapaa lohduttavakin ajatus: olen mukavuudenhaluinen ja laiska, eikä se ole koskaan minun syyni.
Olimme ajaneet kymmenisen kilometriä takaisin sivistykseen päin, kun saavuimme paikkaan jonka tunnistin. Maisemasta ei tietenkään voinut päätellä mitään; tie virtasi metsän halki välillä alas ryöppyävänä koskena, välillä leveäksi suvannoksi laajeten, olimme veneessä joka hiljalleen seilasi hiekkajokea eteenpäin, ja kummankin rannan puut olivat korkeat ja lähellä. Se minkä tulomatkalta muistin oli vihreä postilaatikko, joka oli kaatunut kasvoilleen tielle. Nyt sen päällä istui laiha valkoinen kissa, joka tuijotti autoamme, ja juuri ennen kuin olimme kohdalla, se hyppäsi tielle.
Iskin jalkani lattiaan kuin jarruun. Markku reagoi aavistusta hitaammin, auto raahasi soratiehen uraa ja pysähtyi, mutta vasta kun olimme postilaatikon jo ohittaneet. Sen näki peilistä, ei kissaa. Lapsi heräsi ja alkoi huutaa, minä olin sanomassa jotain mutta Leena ei kuunnellut, hän keskittyi tyttäreensä, ja ehkä minäkin olisin siinä tilanteessa tehnyt niin. Markku avasi turvavyön ja hyppäsi autosta, minä katsoin hetken aikaa perhettäni ja menin sitten perässä. Kissa oli kuin peilikuva äskeisestään, se istui tiellä renkaanjälkien välissä, katsoi meitä, jotka olimme nyt eri suunnassa siihen nähden kuin hetkeä aiemmin. Muistelin Markun mökkisaunassa kertomaa tarinaa isoisästään, joka siitä samasta saunasta oli eräänä elokuisena yönä juossut järveen ja kuun siltaa pitkin kulkenut pitkälle ennen kuin usko oli pettänyt ja hän oli molskahtanut syvyyksiin. Jotain samaa kissan silmissä oli, ne väreilivät kahtena kuuna kesähelteessä, meidän uskomme ei riittänyt ja lapsen huutaessa katkenneen unensa perään me molskahdimme tien pinnan läpi syvyyteen, josta ei tiennyt missä suunnassa oli ranta.
Kaksi vuotta myöhemmin istuin baarissa ja kerroin tarinaa kolmelle ihmiselle, joista yhden tunsin hämärästi, kahta en ollut ennen sitä iltaa tavannut. Taustalla soi musiikki joka vihasi itseään, humaltunut puhe loiskui joka suunnasta meidän pöytämme ylle. Olin eri näköinen kuin kesänä josta kerroin, olin laihtunut, olin kasvattanut parran, olin väsynyt. Vasta kolmannen oluen jälkeen ymmärsin mikä minuun oli jäänyt asumaan, ja sen tajuttuani halusin kertoa sen ihmisille, jotka sattuivat sillä hetkellä olemaan läsnä.
Helpotti kun olin viimein päässyt tarinassani kohtaan jolla oli merkitys. Kissa käveli meitä kohti, ja sen kaulassa näin ohuen punaisen pannan. Kyyristyin. Markku kysyi selkäni takana oliko kissa kunnossa, mutta me molemmat näimme ettei sillä ollut hätää. Se näytti tyytyväiseltä, ehkä se oli odottanut ketä tahansa tulevaksi. Lapsi huusi aikaan railoja, ne vaikeuttivat tarinan muistamista myöhemmin baarissa, ja minä tiedän, olen aivan varma siitä, että moni asia olisi mennyt toisella tavalla jos olisimme pysähdyttyämme pysyneet autossa ja jatkaneet matkaa. Tai jos olisimme alun perinkin ajaneet ohi. Kissa hyppäsi syliini, se kehräsi jo valmiiksi. Rapsutin sitä päälaelta ja huomasin että pantaan oli kirjailtu suurin mustin kirjaimin yksi sana: Kaipaus. Värähdin, katsoin olkani yli ja olin sanomassa Markulle jotain erikoisesta nimestä, kun kissa sähähti, iski kyntensä oikean käteni ranteeseen, viilsi pitkän haavan ja juoksi pois.
”Mitäs pysähdyitte”, toinen niistä sanoi joita en tuntenut. Jäin ajattelemaan asiaa, muut pöydässä upposivat keskusteluunsa ja minä elin uudestaan hetkeä kahden vuoden takaa. Mitäs pysähdyimme ja annoimme Kaipaukselle tilaisuuden viiltää. Nousimme takaisin autoon. Lapsen itkussa oli turha yrittää puhua, Markku ajoi kaupunkiin niin nopeasti kuin se sillä tiellä oli mahdollista. Iltaan mennessä olin saanut korkean kuumeen, olimme silloin junassa ja Leena painoi kosteaa pyyhettä otsalleni. Nukkuvien kaupunkien valot sukeltelivat mustassa vedessä, olimme lasin takana yleisönä ja minua pyörrytti. Lapsi nukkui, aina se joko nukkui tai huusi, ja sittenkin minä siitä kesästä muistan parhaiten Kaipauksen. Siitä ei etukäteen tiennyt, ja sen kynsiin jäi kiinni, ihan yksin, ihan keskelle kesää.
