29.12.23

That's me in the corner (eli "Päivä 2 / ∞")

Tänään kahvini on muumimukissa, turkoosissa, Nipsu-kuvitetussa. Lapseni valitsi sen minulle joululahjaksi joskus kymmenisen vuotta sitten. Lahjaksi saadut mukit ovat parhaita.

Tunnustelen kehoani tarkemmin kuin vuosiin, ehkä koskaan. Tunnen veren kulkevan. Tekevätkö lääkkeet työtään? Mistä sen tietää? Mihinkään ei juuri nyt satu. Ikäisekseni minulla on varsin vähän särkyjä tai kolotuksia, selkä tosin ei kestä pitkiä jalkeillaoloja. Ranka oli oudon muotoinen jo nuorena, eikä ole ainakaan suoristunut. Lakkasin kynnet, nypin kulmakarvat. Lisäsin itsestäni selfien iäkkäämpien trans-ihmisten subredditiin. Sain tykkäyksiä ja kannustuksia. Nykyihminen elää sellaisilla, napsii kuin karkkia, ja kuten sokerinhimo, iskee tykkyy-himokin aina pahemmin mitä väsyneempi on.

Ja usein kun on etukäteen suunnitellut tapaamisiin laittautuvansa oikein hienoksi, iskee epäilys ja tulee lähteneeksi vain sinä väsyneennihkeänä miesolentona jollaisena kansalainen ei herätä huomiota kenessäkään, eikä toiveita omassa itsessään.

Mutta päivä kerrallaan, sanoi mummo kun päätä leikattiin.

28.12.23

Päivä yksi

Koe-eläimyyteni ensimmäinen aamu. Tunnen oloni hermostuneeksi. Geeli on kylmää vatsalla; sen olisi ohjeen mukaan voinut hieroa myös reisiin tai harteille, mutta tämä tuntui kätevimmältä. Lisäsin spiron aamun muiden pillereiden seuraksi. Kuulemma se pissattaa ja kannattaa siksi ottaa aamulla ettei yöllä suotta heräile. Suussa maistuu rauta. Juon kahvia HSL-mukista, luen lääkeselosteiden mahdollisia haittavaikutuksia: lihominen, masennus, veritulppa. Ehkä ennen kaikkea tunnen itseni vanhaksi. Hölmöksi ja vanhaksi. Kämmeneni ovat olleet kurttuiset pian kaksikymmentä vuotta, niissä on liikaa ihoa, ne ovat näyttäneet vanhuksen käsiltä aina. Sain geeniperintönä hyvän aineenvaihdunnan: olen pysynyt hoikkana ilman kuntosaleja. Syön mitä sattuu. Pitäisi muuttaa asioita, tottumuksia, mutta elämä on kokoelma tottumuksia, ihminen on tavoistaan muodostettu kollaasi. "Kannathan minua varovasti, jotta olisin kaunis ja ehkä vielä perilläkin", luki laatikossa johon täytekakku oli pakattu. Se kävisi motosta itse kullekin.

23.11.23

Kuudesti kuussa

Silmänkääntövankila, tämä blogi jonka otsikon lainasin työn alla olleesta romaanikäsikirjoituksesta kun ei siellä Educariumin tietokoneluokassa (kotona ei ollut tuohon aikaan nettiä) muutakaan tullut mieleen, täyttää tänään kaksikymmentä vuotta. Tämä on päivitys numero 1468; se tarkoittaa että olen blogannut 73,4 kertaa vuodessa, kuudesti kuussa keskimäärin. Myönnettäköön, että noin puolet päivityksistä on neljän ensimmäisen vuoden ajalta. Mutta ehkä laatu on korvannut määrän. Ei kun ne ovatkin tainneet laskea samaa lehmänhäntää pitkin. D'oh!

Vuosien kuluessa olen aloittanut ja lopettanut lukuisia muita blogeja. Kaikkia en enää muistakaan, mutta joskus laskeskelin että viittätoista eri blogia olen eri aikoina ylläpitänyt tai ollut sellaisissa kollektiivisesti mukana. Tällä hetkellä (semi)aktiivisia ovat ne jotka tuossa sivupalkissa vielä killittävät. Se mitä olen näinä vuosina oppinut, on että toisin kuin luulin, juuri tämä on minulle rakkain tapa kirjoittaa. Ei kirja, ei artikkeli, ei draama. Ajatusten ja sanojen hetkittäinen harkitsematon räiskähtely digieetteriin. Kokeilukeittiö jossa rasva pärskyy ja jauhot pöllyää.

Ajattelinko blogia perustaessani että teen tätä kaksikymmentä vuotta myöhemmin? En tietenkään. Kuka ajattelee niin kauas tulevaisuuteen? Maailma oli silloin erilainen, eikä siitä sen enempää. Olin itsekin aika tavalla erilainen, vaikka ripaus Ugusta on vielä Susanissakin jäljellä. No, tietenkin he ovat molemmat olleet enemmän tai vähemmän läsnä aina.

Jossain välissä kirjoittelin pari kirjaa, valmistuin maisteriksi, hankin ja maksoin pois asuntolainan, perheellistyin, erosin, palasin koulunpenkille. Kaikki kiertää kehää.

Lumi on maassa nyt toista päivää tänään. Siihen jää jälkiä, mahtaako siitä muuta iloa olla.

9.11.23

Sun ikkunas alla, Cusélla

Olipa kerran nuorisopastori. Hän asui kantasolutehtaan lähellä, vuosikertoimissa.

Tämä ei nyt lähde. Aloitetaan uudestaan.

Aamut ovat hankalia. Ihminen kömpii vuoteestaan, raahautuu kirjoituspöytänsä ääreen, rykii ulos itsestään yön aikana kertyneet sanat ja lauseet. Katsoo niiden valuvan viemäriin – siihen vellovaan ajatusmassaan, joka ympärillä heräävän yhteiskunnan välittämättä valuu sinne minne kaikki kuona lopulta ajautuu.

Osallistuin eilen luennolle, jonka aiheena oli lisätyn todellisuuden ja tekoälyn käyttö kirjastomaailmassa. Käytännössä meille näytettiin yksi toisensa jälkeen Metan, Applen ja Nintendon (!) iskevällä musiikilla höystettyjä mainosvideoita. Kun yksi luentoon osallistujista videoiden ja täten myös luennon päätyttyä kysyi miten tällainen teknologia tulee käytännössä näkymään kirjaston toiminnassa, vastattiin kiertelemällä. Esimerkkejä ei oikein löytynyt, kunnes lopulta saimme kuulla, että asiakkaan kysymän kirjan voi tätä lisättyä todellisuutta käyttämällä löytää nykyistä vähän nopeammin.

Teknologia vie meidät helvettiin. Anteeksi, piti sanomani "vei".

5.11.23

Kahvisi on kuksassani

Viikolla jona palasin kesäharhailuiltani tänne kaupunkiin, makuuhuoneen ikkunan sälekaihdin putosi kiinnikkeiltään. Tämä tapahtui elokuun ensimmäisellä viikolla; muistan sen siitä, että setäni, jolla oli kampurajalka ja vastenmielinen tapa vihellellä kaikille kadulla näkemilleen vastakkaisen sukupuolen edustajille, oli silloin vielä elossa. Oli iltapäivä, huoneessani jo hämärtyi. Halusin valoa, joten tempaisin kaihtimen narusta. Sen sijaan että olisi noussut kuuliaisesti kohti katonrajaa, ikkunalasien välissä sijaitseva kaihdin tuolla hetkellä sanoikin raks, nytkähti, ja putosi tömähtäen paikalleen, jossa, nyt kun setäni hautajaisistakin alkaa olla jo niin kauan että haudalle istutetut ruusut ovat pudottaneet paitsi terälehtensä, myös piikkinsä ja kaikesta päätellen halunsa elää, yhä sijaitsee. Olin luonnollisesti yhteydessä huoltoyhtiöön heti tapauksen jälkeen.

"Jaa'a, kuulostaa siltä että on kaihdinfirman homma", huoltomies minulle sanoi. Hän kuulosti kiireiseltä, kuulin hätääntyneen naisäänen huutavan jotain keskustelumme taustalla. Toisaalta minunkin asuntoni ikkunoihin tuolloin lyönyt tuuli kuulosti ihmiseltä. Villiltä, rakastettavalta ihmiseltä, hullulta ja kauniilta.

"Pistän niille tilauksen työstä, tulevat sitten omalla aikataulullaan", huoltomies jatkoi. Tuo aikataulu on nyt antanut odottaa itseään neljännesvuoden, enkä sano etteikö se universaalissa mittakaavassa olisi yhtä perhosen siiveniskua mitättömämpi ajanjakso, enkä tämän vuoksi ole jaksanut olla yhteydessä huoltoyhtiöön asian suhteen uudestaan. Kaihtimeton ikkunani on oikeastaan tarjonnut miellyttävän aitiopaikan tarkkailla talomme takapihalla ilta illan jälkeen jalkapalloa pelaavien aaveenkaltaisten lapsihahmojen touhuihin, ilmeettöminä ne juoksevat, taklaavat, potkivat, torjuvat, katoavat aina lopulta usvana iltatuuleen.

8.10.23

Jokainen sinä on minusta pois

Mahonkiset huonekalut olivat nähneet parempia päiviä. Kosteus oli muodostanut niiden pinnoille läikkiä, joissa kasvoi sammalta, jossa asuvat mikroskooppiset olennot olivat perustaneet omia, paremmin toimivia yhteiskuntiaan. Tietenkin olennot olivat mikroskooppisia vain niiden näkökulmasta, jotka katselivat mahonkisia huonekaluja. Kuten soturi. Hänen ajatuksensa harhailivat takaisin valtiaaseen, joka asetteli puolipallon muotoisia laseja nenänvarrelleen kovin hankalan näköisesti. Lopulta lasit olivat paikallaan, valtias tarkensi katseensa kädessä pitelemiinsä papereihin, sitten suuren pöydän toisella puolella istuvaan soturiin.

"Uskotko enkeleihin?", valtias kysyi.

"En suinkaan!", vastasi soturi ylpeästi.

Sanat jäivät leijumaan huoneen tahmeankosteaan ilmaan.

En suinkaan.

Kauna ensin, valtias ajatteli. Hän tunsi kiusallista nyintää silmänurkassaan.

Kaunis Anne? Unien kansa?

Mitä soturi yritti vihjata? Haastatteluun oli varattu aikaa tunti. Papereita oli viisi, jokaisessa kaksitoista kysymystä. Valtias ymmärsi sillä hetkellä, että tunti ei riittäisi. Kysymyksiin ei ollut oikeita vastauksia, jokainen vastaus oli rajaton, päättymätön.

Sanan keinu?

Soturi hymyili. Hän tiesi kyllä, muttei kertonut.

29.8.23

Koodinimi Lampaansydän

Olimme kahdeksan kellonkiertoa etuajassa, mutta tehtaan mustanpuhuva ovivahti päästi meidät silti sisään. Aulassa katseesi lukkiutui kahteen suureen kiiltäväksi öljyttyyn kumipalloon. Punaisten bakeliittijalustojen päälle nostettuina ne hallitsivat juhlavan hiljaista tilaa, niiden pinnalla sateenkaarten värit sykkivät tehtaan sisemmistä kammioista kantautuvan kalskeen tahtiin. Jos katsoi ylös, näki syvänsinisen sadepilven hengittävän hitaasti, se levisi aulatilan kattorakenteisiin, oli niin korkealla etteivät pisarat yltäneet alas asti. Ne haihtuivat matkalla alas ohi tuhansien toimistoikkunarivien. Ehkä katselin pilven hidasta liikehdintää pidempään kuin luulin, joka tapauksessa hätkähdin hälyttimien räjähtävään fuugaan. Seisoit kumipalloista lähimmän luona. Kätesi oli vielä painettuna vasten sen mustaa pintaa, joka näytti nyt imevän valoa ja materiaa ja sinua. Seinänkokoisten peilien tilalle avautuneista ovista vyöryi sisään vartijoita. Niiden telaketjut murskasivat lattian liskonnahkakuvioituja marmorilaattoja. Nanobotteja virtasi vartijoista kuin suihkulähteistä. Ilmaan muodostui mustia rihmoja, tehtaan jyske ei tauonnut, en ehtinyt nähdä sinun tulevan osaksi massaa, pintaa jota olimme jo kauan kierrelleet.

3.7.23

Jumalasti

Peilistä katsoi sänkileukainen hirviö. Sen poskien iho oli sentään sileä, kiitos pari vuotta jatkuneen päivittäisen puhdistusvoitelun, mutta karvoitukselle ei mahtanut mitään. Yrittää täytyi. Se punasi huulipunalla sen mitä ajelun jälkeen vielä ihon alta kuulsi, levitti punan, joka kätki alleen sinen, joka oli syönyt puuron, jonka –

se herkesi ajatuksistaan. Peilikuva vittuili ja nauroi. Se vaihtoi huulipunan meikkivoiteisiin, sotki niin perkeleesti, vanulapun läpikin se tahri sormet, ja lavuaarin reunan, ja kaiken. Se levitti ja levitti. Kello kävi. Sitten puuteri. Muutamaa eri väriä se oli käyttänyt, vaikka järki sanoi että olisi pian pari vuotta tätä harrastaneena jo pitänyt olla "se oma" sävy. Mutta ei se tiennyt, ei jaksanut muistaa mitä milloinkin oli käyttänyt, mitä silloin kerran tai pari kun oli oikeasti ollut ulkonäköönsä tyytyväinen.

Pölähdellen se levitti puuterin meikkivoiteen päälle, muisti leukaluun terävän alareunankin, jonne helposti jäi meikkaamaton alue, mikä sitten pisti silmään jos kallisteli päätään taakse, ei sillä että semmoiseen nyt yleensä tarvetta olisi ollut, kaupungissa ei tarvinnut katsella edes leivosten leikkiä, ne laulaa niin kauniisti oksalla –

Eyelinerin se oli säheltänyt kohdilleen jo etukäteen, syönyt sen jälkeen voileivän, katsonut sitä mutustaessaan Youtubesta sketsikomediaa. Silmät oli aina hoideltava ennen muuta naamavärkkiä, muuten oli ripsiväriripotelmaa pitkin puuteroituja poskia, ei hyvä. Kun se oli puuterointiin kylppärin kelmeässä valossa suht tyytyväinen, se suipisti huulet ja punasi ne. Vittu että käsi vapisikin. Tässä sen aina huomasi; silmätkin sai vielä rajattua ihan nätisti, mutta huulet, piru vie. Silti se oli ehdoton osuus, aivan välttämätön, omasta mielestä ehkä paraskin. Kun kahvikupin reunaan jäi huulipunan jälki, siinä oli sitä jotain. Se ei ollut noloa vaan parasta. Se oli naisellista.

Se riisui housut, alushousut, otti esiin sukkahousuista ja vanhasta tennissukasta askartelemansa gaffin, työnsi miesvehkeensä tiukasti jalkojen väliin, sinne mahtuu yllättävän hyvin, siis taakse ja ylös, ihan konkreettisesti sisäänpäin. Sitten gaffi paikalleen, napakasti, se oli hyvä tunne, siihen kun pikkumustat puki päälle, näytti siltä ettei siellä mitään ylimääräistä ollut. Ja sukkahousut sitten, varovasti, ne olivat kolmatta kertaa käytössä ja kulumaisillaan puhki. Rintsikoiden täytteenä oli silikonia, sitä oli pitänyt netistä tilata, mutta itse liivi oli Tokmannin alelaarista, ja oikein miellyttävä päällä. Se pyörähteli ne puettuaan peilin edessä hetken. Kumartui sitten lähemmäs kuvajaistaan.

Leidi leidi, se hyräili, piti silmiensä muodosta, vaikkei kasvoissaan oikeastaan mistään muusta. Mutta olivatko ne sen kasvot enää siinä vaiheessa, tai pikemminkin: oliko se joka oli alkanut kasvojaan laittaa enää paikalla. Ei kai. Se hengitti lasiin huurun ja vetäytyi kauemmas. Hame ja tumma neule olivat olohuoneessa tuolin selkämyksellä odottamassa, käsilaukku roikkui vieressä, eteisessä korkonilkkurit melkein jo menossa, lukupiiritapaamiseen oli puoli tuntia. Yhtäkkiä sitä väsytti. Se oli tehnyt saman niin monesti jo, ja se kävi työstä. Se syntyi hitaasti uudestaan yksinäisinä hetkinä, mutta se tiesi olevansa silti enemmän itsensä jos ja kun jaksoi nähdä vaivan.

Hitaasti, hitaasti kohti jotain.

20.5.23

Jalo villi

Näet selvemmin kuin uskot. Rakenteellisesti olet moitteeton.

Osaat halutessasi olla kaunis. Nuorena sinussa väitettiin olevan jotain uljasta, mutta et antanut kehujen vaikuttaa muodostumassa olevaan minäkuvaasi. Olit vain, uljaasti.

Arkipäivästä ylöskirjaamissasi havainnoissa on viehättävää naturalismia. Tunnet luontoyhteyden sykkivän suonissasi ruokkiessasi Keskuspuiston oravia. Ne ovat tavoitteissaan rehellisempiä kuin yksikään tuntemasi ihminen.

Toukokuisen iltapäiväauringon lämmittämällä parvekkeellasi kuuntelet kyyhkysen kujerrusta tyhjillään olevan naapuritalon katolta. Juot kahvia, vaikka sellaista tavallisuutta et mielelläsi myönnä. Mutta teestä et ole yrityksistä huolimatta oppinut pitämään.

Olet korkeakoulutettu työtön. Olet siis hyvässä seurassa.

Katselet ikkunalautasi tomuun painuneita tassunjälkiä, ne ovat suunnilleen yhden euron kolikon kokoisia. Niiden jättäjä nukkuu parvekkeen toisessa päässä tuolilla, jolta on katseluyhteys nurmikolle.

On kesäistä. Olohuoneesi pöydällä kuukausia kertyneiden laskujen ja Kela-papereiden pino odottaa käsittelyään. Jätät sen odottamaan. Olethan kesyttämätön luontokappale tavallasi sinäkin. Hörppäät kahvia.

Alat kirjoittaa blogipäivitystä otsikolla "Jalo villi".

14.5.23

Lennä lennä leppäkeihäs

Olen julkaisemaisillani kirjan; ehkä haluan väsätä sille vielä kannen, mutta kun saan jotain itseäni miellyttävää kasaan, teoksen voi ladata täältä napakassa noin 33 megatavun pdf-muodossa. Siitä lisää myöhemmin, ehkä piankin. Olen saanut sen kirjoittamiseen aikoinaan apurahan, joten ei siitä kehtaa enää uudestaan rahaa pyytää. Eivät tekstini sentään sen arvoisia ole. Itsekin köyhänä suosin – ja käytän – vain maksutonta kulttuuria, joten sellaiseen tekee mieli osallistua itsekin.

Jos olet viime aikoina nähnyt Seurasaaressa synkän hahmon ryömimässä risukossa, kiukkuisten oravien säksätellessä saatteeksi, talitinttien räpistellessä raivolla niskassaan – no, minä se vain. Kaikki hyvin. Tai ainakin kuten ennenkin.

Luontokappaleita ruokkimalla nähkääs kokee olevansa itsekin osa ekosysteemiä, terveisin Talitinttikuiskaaja, eli The Great Tit Whisperer.

3.5.23

Sulku

Vieläkö on kirjastoja? Heräilen talvihorteesta räpytellen lokinpaskaa silmistäni, silakanruotoja siellä täällä, ikävällä jäällä. Vieläkö on kirjastoja? Keitä varten? Vieläkö on "kirjallisuuspalkintoja" niille, jotka niitä ovat ennenkin saaneet?

Kerran kävin kustantamon tiloissa. Siellä naputeltiin vauhdilla lehdistötiedotteita: bestseller-täti oli tulossa Suomeen! Hän näytti mediakuvassaan tekoälyn generoimalta hirviöltä. Hissi vei minut alakertaan, missä jouduin taistelemaan sinne majoitettujen esikoisrunoilijoiden kanssa ylhäältä tiputelluista ruuantähteistä. Olipa kerran "antologia". Sitä kautta sai nimensä piirien tietoisuuteen. Harmi että piirit olivat kuolleet ja pitkälti maatuneetkin jo sukupolvia aiemmin.

Vieläkö on kirjastoja? Nuorena yritin sellaisen kautta tutustua kansamme kanonisoituihin klassikoihin. Umpimielinen merkityksettömyys löyhkäsi sivuilta, joille painetut kirjaimet lipuivat hiljalleen mustaksi massaksi mieleen ja pöydänpintaan. Olisipa hienoa pyyhkäistä se pöytä puhtaaksi: pois kaikki mukanokkelat haavikot ja itsetärkeät leinot. Historian nostaminen jalustalle on varmin tapa estää mitään uutta koskaan sen varjosta nousemasta.

Olispa sokeria.

27.3.23

Isona musta tulee sisällöntuottaja

Tarpoessani tänä aamuna lumituiskussa Pitäjänmäen kirjastolle – luonnollisesti pysähdyin matkalla kuvamaan Strömbergin puiston vesiputouksen jäisiä kuohuja – päätin: onhan se nelisen vuotta blogin kesätauoksi jo vähintäänkin riittävä. Niinpä Run / Stop – Restore teki paluun. Vanhenen, asiat hiipuvat muistista, siksi taon havaintojani talteen. Eikä muuten ole niiden havaintojen perusteella tietokonepelaaminen nykyään niin kuin ennen. Oletan, koska enhän minä tiedä. Joystickeja ei nykynuorilla ainakaan ole.

Myös Pieniä ihmeitä on viime viikot ollut aktiivinen. Kun on ollut tylsää, olen paennut Marvel-kokoelmani pariin. Vai oliko "tylsä" se sana mitä hain? Taisikin olla "byrokratiahelvetti" se mitä kuluneeseen pariin kuukauteen on mahtunut. Työkkärin mielestä käyn töissä, itse voin kohtalaisella varmuudella sanoa että en käy. Joten tässä sitä sitten roikutaan kaikkia niitä tukia vailla, joiden avulla kuulemma tässä maassa on ihan liian helppo elellä. Olisipa!

No, työhakemuksia raapustellessa jää tosiaan aikaa myös blogeille.

Iltapäivällä tarvoin sitten uudestaan lumimyrskyyn, tällä kertaa Etelä-Haagan kirjastoon. Muitakin tauolla olevia blogeja palaili mieleen, mutta antaa niiden nyt toistaiseksi uinailla vielä.

15.3.23

Loistaahan valosi yhä

Seuranani on tänään kissa.

Ei muita eläviä olentoja
näiden seinien sisäpuolella, 
eikä seuraavien.

Siellä isossa maailmassa lienee valoisampaa nyt.
Katuvalot ei siellä sammu...

Mutta mitäs minä.

Kun on maaliskuun puoliväli,
ja ikkunan takana sinitiaisia.

Pesen parvekkeen lattian, jynssään juuriharjalla.
Vaihdan ruukkukasvien mullan.
Sinä katselet minua pilvistä,
olet epämääräisen surullinen.

Naapuritontin työmaan ylle levitetty muovi lepatti tuulessa
kunnes lopulta irrotti otteensa kello 17.28 ja 
leijui Huopalahdentiellä liikennevaloissa odottaneen bussin katolle.

Niin että mitäs.
Nyt on pimeää, tähdet ovat hiljaa,
katselen kissa sylissäni niiden värinää

ja kun me olimme kaikki niin kauniitakin

15.1.23

Kissa nimeltä Kaipaus

Aloitin siitä, kuinka mökiltä lähdettyämme pilvet väistyivät ja sateisen aamun tilalle valui helteinen puolipäivä. Autossa oli heti kuuma. Kukaan ei jaksanut erityisemmin puhua, radio soitti iskelmää aikansa kunnes vaikeni itsekseen. Avasin ikkunan raolleen, nojasin päätäni vuoroin siihen, vuoroin selkänojaan, välillä käsiini. Markku ajoi, autokin oli hänen, kuten mökki. Entä mikä minä olin hänelle, sitä ne kysyivät, en varsinaisesti mitään, olimme tunteneet vasta hetken, emme olleet sukua. Hyvin me silti tulimme toimeen, takapenkillä hänen tyttärensä Leena, joka oli ollut minun vaimoni tasan vuoden, ja siitä liitosta meidän puolivuotias tyttäremme istuimessaan, jo siinä vaiheessa matkaa syvässä unessa. Neljä ihmistä autossa ja kesä ja helle, ja hiljaisuus enimmäkseen, hiekkatien kaarteissa soran ropina auton pohjaan. Ajattelin miltä näyttäisimme korkealta: kiiltävän sininen auto keskellä vihreää, tarpeeksi korkealta katsoessa näkyi järvikin, auto oli kuin selältä pois vievää laskimoa pitkin karkuun päässyt palanen veden pintaa. Olimme yksin. Ohitimme monta autiota taloa, monta umpeen ruohottunutta pihatien päätä.

”On käyneet hiljaisiksi nämä kylät”, Markku sanoi kun ohitimme risteystä, eräänlaista, ei siinä tietä enää ollut, vain puomiksi kyhätty ja sittemmin lahonnut röykkiö hirsiä. Aioin kysyä miksi hän puhui monikossa, mitkä kylät? En havainnut siellä ensimmäistäkään, vain asuttuinakin yksinäisiä taloja, joista ei tietenkään voinut vieläkään olla varma; ehkä niiden sammaleisten seinien ja heinittyneiden pihojen keskellä yhä majaili väkeä.

Kuvailin heitä, lisäsin heidät tarinaan ikään kuin olisin ollut paikalla, laitoin kuulijani näkemään metsäläisten kyyristyvän homehtuneiden huonekalujensa taakse aina kun auto ajoi ohi. Ei siellä usein tarvinnut piiloon mennä. Kesämökkejäkin oli harvassa, ja ne jotka sinne asti jaksoivat saapua eivät ihan heti lähteneet ajamaan takaisin. Ihminen on pohjimmiltaan mukavuudenhaluinen ja laiska, ja siihen ajatukseen minä halusin jäädä, se oli sellaisena kuumana päivänä oikein miellyttävä ja monella tapaa lohduttavakin ajatus: olen mukavuudenhaluinen ja laiska, eikä se ole koskaan minun syyni.

Olimme ajaneet kymmenisen kilometriä takaisin sivistykseen päin, kun saavuimme paikkaan jonka tunnistin. Maisemasta ei tietenkään voinut päätellä mitään; tie virtasi metsän halki välillä alas ryöppyävänä koskena, välillä leveäksi suvannoksi laajeten, olimme veneessä joka hiljalleen seilasi hiekkajokea eteenpäin, ja kummankin rannan puut olivat korkeat ja lähellä. Se minkä tulomatkalta muistin oli vihreä postilaatikko, joka oli kaatunut kasvoilleen tielle. Nyt sen päällä istui laiha valkoinen kissa, joka tuijotti autoamme, ja juuri ennen kuin olimme kohdalla, se hyppäsi tielle.

Iskin jalkani lattiaan kuin jarruun. Markku reagoi aavistusta hitaammin, auto raahasi soratiehen uraa ja pysähtyi, mutta vasta kun olimme postilaatikon jo ohittaneet. Sen näki peilistä, ei kissaa. Lapsi heräsi ja alkoi huutaa, minä olin sanomassa jotain mutta Leena ei kuunnellut, hän keskittyi tyttäreensä, ja ehkä minäkin olisin siinä tilanteessa tehnyt niin. Markku avasi turvavyön ja hyppäsi autosta, minä katsoin hetken aikaa perhettäni ja menin sitten perässä. Kissa oli kuin peilikuva äskeisestään, se istui tiellä renkaanjälkien välissä, katsoi meitä, jotka olimme nyt eri suunnassa siihen nähden kuin hetkeä aiemmin. Muistelin Markun mökkisaunassa kertomaa tarinaa isoisästään, joka siitä samasta saunasta oli eräänä elokuisena yönä juossut järveen ja kuun siltaa pitkin kulkenut pitkälle ennen kuin usko oli pettänyt ja hän oli molskahtanut syvyyksiin. Jotain samaa kissan silmissä oli, ne väreilivät kahtena kuuna kesähelteessä, meidän uskomme ei riittänyt ja lapsen huutaessa katkenneen unensa perään me molskahdimme tien pinnan läpi syvyyteen, josta ei tiennyt missä suunnassa oli ranta.

Kaksi vuotta myöhemmin istuin baarissa ja kerroin tarinaa kolmelle ihmiselle, joista yhden tunsin hämärästi, kahta en ollut ennen sitä iltaa tavannut. Taustalla soi musiikki joka vihasi itseään, humaltunut puhe loiskui joka suunnasta meidän pöytämme ylle. Olin eri näköinen kuin kesänä josta kerroin, olin laihtunut, olin kasvattanut parran, olin väsynyt. Vasta kolmannen oluen jälkeen ymmärsin mikä minuun oli jäänyt asumaan, ja sen tajuttuani halusin kertoa sen ihmisille, jotka sattuivat sillä hetkellä olemaan läsnä.

Helpotti kun olin viimein päässyt tarinassani kohtaan jolla oli merkitys. Kissa käveli meitä kohti, ja sen kaulassa näin ohuen punaisen pannan. Kyyristyin. Markku kysyi selkäni takana oliko kissa kunnossa, mutta me molemmat näimme ettei sillä ollut hätää. Se näytti tyytyväiseltä, ehkä se oli odottanut ketä tahansa tulevaksi. Lapsi huusi aikaan railoja, ne vaikeuttivat tarinan muistamista myöhemmin baarissa, ja minä tiedän, olen aivan varma siitä, että moni asia olisi mennyt toisella tavalla jos olisimme pysähdyttyämme pysyneet autossa ja jatkaneet matkaa. Tai jos olisimme alun perinkin ajaneet ohi. Kissa hyppäsi syliini, se kehräsi jo valmiiksi. Rapsutin sitä päälaelta ja huomasin että pantaan oli kirjailtu suurin mustin kirjaimin yksi sana: Kaipaus. Värähdin, katsoin olkani yli ja olin sanomassa Markulle jotain erikoisesta nimestä, kun kissa sähähti, iski kyntensä oikean käteni ranteeseen, viilsi pitkän haavan ja juoksi pois.

”Mitäs pysähdyitte”, toinen niistä sanoi joita en tuntenut. Jäin ajattelemaan asiaa, muut pöydässä upposivat keskusteluunsa ja minä elin uudestaan hetkeä kahden vuoden takaa. Mitäs pysähdyimme ja annoimme Kaipaukselle tilaisuuden viiltää. Nousimme takaisin autoon. Lapsen itkussa oli turha yrittää puhua, Markku ajoi kaupunkiin niin nopeasti kuin se sillä tiellä oli mahdollista. Iltaan mennessä olin saanut korkean kuumeen, olimme silloin junassa ja Leena painoi kosteaa pyyhettä otsalleni. Nukkuvien kaupunkien valot sukeltelivat mustassa vedessä, olimme lasin takana yleisönä ja minua pyörrytti. Lapsi nukkui, aina se joko nukkui tai huusi, ja sittenkin minä siitä kesästä muistan parhaiten Kaipauksen. Siitä ei etukäteen tiennyt, ja sen kynsiin jäi kiinni, ihan yksin, ihan keskelle kesää.