Lupaus

Ihmettelin mitä mökää ulkoa kuuluu, kunnes muistin että on taiteiden yö. Vietin sitä itsekin katsomalla jakson Twin Peaksin kolmoskautta. Se tuottaa outoja onnen hetkiä – huomaan herkeäväni nauruun aina kun taas yksi vanhentunut näyttelijä 25 vuoden takaa ilmestyy ruutuun. Tiedättehän tuon naurun: se spontaani reaktio kun varoittamatta kohtaa jonkun sellaisen jota ei ole pariin vuosikymmeneen nähnyt ja siinä hän nyt on, keski-ikäisenä, elämän kolhimana, monin tavoin muuttuneena ja silti itsenään. Noita hetkiä Twin Peaksin uusi tuleminen on tarjonnut jo kahden ensimmäisen jakson aikana. Kaiken muun hyvän ohella tietenkin, ehkä kaikesta siitä myöhemmin syksyllä lisää.

Tätä kirjoittaessani mietin kuinka monella mittapuulla olen pudonnut erinäisiltä yhteiskunnan rattailta. Olen kauhean väsynyt elämiseen. Se kuulostaa jotenkin masentavalta, mutta ei se sitä ole. Pidän suhtautumistani olemassaoloon päinvastoin poikkeuksellisen tervehenkisenä. Jos ei minun ikäiseni ihminen ole helvetin kyllästynyt kaikkeen, hän kieltää lukemattoman määrän kylmiä faktoja. Ihmisen ei ole järkevää olla olemassa. Jokainen meistä on taakka. Ketään täältä lähtenyttä ei loppujen lopuksi kaipaa kuin korkeintaan kourallinen, hetken ajan. Meitä on miljardeja liikaa, eikä kukaan yksilönä merkitse mitään.

Näin kirjoittaessani vaikutan kauhean synkältä. Silti minua on joskus väitetty hauskaksi. Seuramies en kuitenkaan ole, vaikka esitänkin tunnetiloja taidokkaasti. Joskus nuorempana pelkäsin hirveästi sitä mahdollisuutta että olen psykopaatti. Että kaikki tunteeni ovat vain harjoittelun tulosta. Se että kaikki parisuhteeni ovat päättyneet siihen että kanssani eläminen on todettu mahdottomaksi, ruokkii kieltämättä tätä tulkintatapaa. Mutta toisaalta olen kauhean empaattinen. Ainakin fiktiivisiä henkilöitä kohtaan tunnen hirveästi. Tosielämän tragediat yleensä olankohautan. Tiedä sitten mistä sekin kertoo, mutta viittaan yllämainitsemaani. Meitä on liikaa. En nyt silti luokittelisi itseäni linkolalaiseksi. En luokittelisi itseäni miksikään, vaikka moni sitäkin puolestani yrittää. Ei tarvitse.

Etsin nimeäni Instagramin häshtägeistä ja löysin paljon kuvia viherkasveista. Tieteiskirjallisuudesta en erityisemmin pidä. Viime viikolla tein romaanihenkilöä luodakseni profiilin seuranhakusivulle. Kaikkien niiden ihmiskontaktia etsivien näkeminen siellä kävi ahdistamaan. Antaisivat olla. Ihmiselämä on niin lyhyt.

Liikahduksia ajassa

Tuntuu jotenkin hölmöltä ilmoittaa fanittavansa Twin Peaksiä. Kaikkihan tykkäävät Twin Peaksistä. Silti, jo sarjan (tuolloin pahasti vaillinainen) ensiesitys Suomessa vuonna 1991 kosketti jotain sellaista osaa minusta minkä olemassaolosta en ennen tiennyt. Tunsin tuolloin David Lynchin nimen, mutta varmaankaan hänen elokuviaan en ollut nähnyt. Niinpä Twin Peaksin leffamittainen pilottijakso on ensimmäinen kohtamaani Lynch, eikä paluuta ollut sikäli että suhteeni tarinankerrontaan muuttui pysyvästi tuon pilotin näkemisen jälkeen.

Sarjaa huomattavasti huonommin tunnettu elokuva Twin Peaks - Fire Walk With Me on ristiriitainen tuote. Cannesin festivaaleilla se sai osakseen pelkkiä buuauksia ja yleisö marssi ulos. Kohtalainen pudotus tekijänsä uralla – Lynchin edellinen elokuva Wild at Heart sentään voitti kyseisen festivaalin pääpalkinnon. Mutta olihan itse sarjakin jo tuohon mennessä paitsi pudonnut suosiosta, myös päättynyt. Yleisö todennäköisesti odotti paluuta sarjan parhaiden hetkien pariin, mutta sitähän tuo elokuva ei ole.

En ole ihan varma monestiko olen nähnyt Twin Peaks -tv-sarjan. Täällä alkujaan esitetty pahasti typistetty sarja tuli outona kaksi jaksoa yhteen niputtaneena uusintana Suomessa vuonna -95, jolloin sen VHS-nauhoitin, mutta vasta joskus vuosituhannen alussa sarja nähtiin ensi kerran kokonaan loppuun asti näilläkin nurkilla. Tuolloinkin videonauhurin rec-painike kului, ja oletan että ainakin kertaalleen nuo nauhoitukseni ehdin katsoa ennen kuin heivasin koko isohkon videokasettikokoelmani vintille, missä se kerää tomua ja hiirenpaskaa yhä tänäänkin. Ykköskauden ostin DVD:nä joskus vuoden 2006 tienoilla, mainio boksi jossa jokaisessa jaksossa on mukana ohjaajan kommenttiraita – pirun kiinnostavia ovat, ja puuttuvat myöhemmistä julkaisuista, tai ainakin siitä "Definitive edition" -boksista, jonka viime talvena vihdoin sain hankittua, jossa siis koko sarja molempine kausineen vihdoin samassa paketissa.

Sain viimeisimmän katselukerran päätökseen nyt kesällä. Twin Peaks on edelleen hyvä. Edelleen sen ensimmäinen kausi on parasta televisiota koskaan, ja vaikka toisella kaudella ote hiipuu, minua surettaa sen maine huonona. Totta kai kakkoskausi kaipaisi tiivistystä, mutta faktat faktoina: toisen kauden ensimmäinen kolmannes on edelleen täyttä tavaraa sisältäen jopa yhden sarjan parhaista jaksoista (se jota pitkään luulin sarjan finaaliksi, koska esittäminen Suomessa lopetettiin vuosina 1991 ja 1995 siihen), Lynchin itsensä ohjaaman kauden seitsemännen jakson Lonely Hearts: "It is happening again." Edelleen kylmäävä kohtaus.

Vähän tämän jälkeen, kauden puolivälin tienoilla, kaikki sutii hetken aikaa tyhjää: juonet, hahmot, tunnelma. On kuin katsoisi koreita kuoria, joiden sisältämä mehukas ydin on kadonnut. Ei sarjan katsominen tuolloinkaan mitään tuskaa ole; puitteet ovat edelleen kunnossa. Mutta vasta aivan lopussa ote jälleen kiristyy, ja kyllähän alkuperäisen Twin Peaksin (jälleen Lynchin itsensä ohjaama) päätösjakso on kaikessa psykoottisuudessaan aika lailla parasta televisiota koskaan. Onhan?

No, ainakaan se ei ollut sitä mitä sarja oli edellisen vuoden ajan ollut. Painajaista muistuttava intensiivinen psykoosi antoi suuntaviivat elokuvalle, joka ilmestyi vajaat kaksi vuotta sarjan päättymisen jälkeen. En muista milloin tuon elokuvan ensi kerran näin, ja montako kertaa olen sen tähän päivään mennessä nähnyt; tuskin kovin montaa, koska tapanani ei ole katsoa elokuvia toistuvasti. Mutta olin varmasti jo Twin Peaksin myötävaikutuksella etsinyt muutakin Lynchiä tuohon mennessä käsiini: varmasti ainakin Blue Velvet ja Wild at Heart oli nähtynä; tiesin siis mitä odottaa. Viime viikolla kävin leffadivarista ostamassa Fire Walk With Men omaankin kokoelmaani, eilen illalla sen katsoin – edelliskerrasta arvelen olevan viitisentoista vuotta. Kokemus oli edelleen ravistava. Toki ymmärrän myös Cannesin filmiväen buuauksen: Wild at Heart kaksi vuotta aiemmin oli ollut indie-elokuvan merkkipaalu, coolin (varsinkin Tarantino tästä inspiroitui) sarjakuvamaisen väkivallan saapuminen visuaaliseen taiteeseen, samanaikaisesti naiivi ja kyyninen rakkaustarina outojen hahmojen kansoittamassa alamaailmassa, humoristinen ja räiskyvä, vieläpä roadmovie – ja nehän ovat aina cooleja.

Tähän verrattuna Fire Walk With Me on hidastempoinen, raskas, totaalisen iloton. Se on kuoleman paino niskassa kahden tunnin ajan, ja vaikka ensimmäiset puoli tuntia sisältävätkin myös tyypillistä Lynch-huumoria (Chris Isaakin ja Kiefer Sutherlandin esittämät FBI-agentit ovat kaksikko, jota seuraisi mielellään pidempäänkin), maailma synkkenee kun saavutaan Twin Peaksiin ja seurataan Laura Palmeria tämän viimeisen viikon ajan. Mutta mitä muuta se voisi kuin synketä? Katsojahan tässä vaiheessa jo tietää mitä tapahtuu. Määränpää on selvillä, jopa pitkälti se miten sinne päädytään. Ehkä, nyt nähtynä, olisin tätä elokuvaa tiivistänyt puolivälin tienoilta. Se ei välttämättä kaipaa tiivistystä, mutta katsojan pitää olla valmis heittäytymään näihin henkilöihin, tähän todellisuteen, tähän tapaan tehdä elokuvaa, josta nuorena ja itseriittoisena totesin että "haluan kirjoittaa siten kuin Lynch ohjaa", enkä tietenkään olisi tarkemmin osannut selittää mitä tuolla tarkoitin, mutta ehkä tuo kertoo siitä miten ison vaikutuksen Lynch teki, ja nimenomaan tarinankerronnallisella tasolla.

Parhaat kohtaukset elokuvassa Fire Walk With Me ovat edelleen priima-Lynchiä. Pitkiä, piinallisia, niitä hetkiä elämässä joissa itse todellisuuden pintaa alkaa säröillä, eikä se ole muuta kuin henkilön oman hitaan kärsimyksen säröjä hivuttautumassa yksilöstä ympäristöönsä; hajoaminen ja eheytyminen, siinäpä Lynchin elokuvien ansiokkaasti yhä uudestaan kuvaama prosessi, ja varmasti Fire Walk With Me on tämän prosessin tyylipuhtaimpia edustajia ohjaajan laajassa tuotannossa.

Pidin siis elokuvasta edelleen. Se jopa, keski-ikäistyttyäni sitten viime kerran kun sen katsoin, vaikutti nyt muutamin eri tavoin. Ymmärsin joitakin sen hahmoja nyt paremmin, ja toisaalta näin elokuvan hauraan kuoren alla enemmän ahdistusta kuin olin koskaan tajunnutkaan. Ei ihme että elokuvaa moitittiin ilottomaksi. Luojan tähden, kaiva tästä nyt mitään naurunjuurta. Suurin syy siihen miksi halusin palauttaa elokuvan nyt mieleeni, on se, että Twin Peaksin jo talvella ostamani kolmoskausi odottelee hyllyssä, ja nyt kun tuon alkuperäisen sarjan uudelleenkatselun sain päätökseen, on kolmoskauden vuoro, ja ennen sitä halusin että kaikki aiemmat Twin Peaks -kokemukset ovat tuoreena muistissa. En yhtään tiedä mitä jatkossa on luvassa, muuta kuin että Lynchiä. Ja se on minulla yleensä riittänyt.

Teemu-aasi juo aamuteesi

Pohdin sellaista, että mitä jos aloittaisi populaarikulttuurin osa-alueita äärimmäisen subjektiivisesti ruotivan pitkiä kirjoituksia viljelevän blogin. Sitten muistin että olen aloittanut sellaisia varmaan tusinan verran. Niistä vain Run / Stop - Restore on porskutellut pitkään, ja palaa tällä viikolla taas (lupaan!) aktiivisesti päivittymään. Myös takkuisen elämäni tympeät vaiheet jatkuvat syksystä 1994 kun taas olen arkistojeni ääressä. Yleinen ongelmani on, että olen aina satoja kilometrejä eri paikassa kuin milloinkin tarvitsemani referenssimateriaali. Mutta joillakin on kuulemma polttavampiakin ongelmia. Viikko sitten oli Aamulehdessä juttu ihmisestä joka kärsi vakavasta masennuksesta. Näissä jutuissa on aina sama kuvio: ihminen käy pohjalla, sitten hän paranee. Oli helvetilliset vuosi tai puoli vuotta kuulemma. Pyh, amatöörit.

Kävin tänään pikemmin (melko tarkkaan kaksi tuntia) Helsingissä. Näytti siltä että mitkään kesäkuun alussa kaupunkia raastaneet tietyöt eivät olleet muuttuneet miksikään, paikoitellen kadut oli vain revitty aiempaa pahemmin auki. Kotitalon rapussa kulki ihan oudonnäköistä sakkia. Saattoi olla kyllä peilikin.

Näin viime yönä unta, jossa istuin mukavasti kirjaston portailla auringossa lukemassa Pirkka-lehteä. Siihen tuli jotain tyyppejä, jotka sanoivat että heillä on aina tapana istua tässä. Että väistäpä. En tehnyt elettäkään liikkuakseni, selailin Pirkan sivuja, sanoin että luen nyt tämän lehden ihan rauhassa loppuun. Yksi tyypeistä yritti estää lukemista peittämällä sivuja käsillään. Sanoin: "Mitä enemmän estää, sitä kauemmin kestää."

Kissa on tyytyväinen kun se saa vaania päästäisiä marjapuskissa. Mikä olisi vastaava onnentuoja ihmiselle?