Peilin näköinen puu

Lupasin itselleni loman. Sanoin itseäni seuranneelle varjolle: "Ota muutama päivä vuoden lopuksi tekemättä mitään järkevää. Hyvä mies, lepää!"

No, ehkä en sentään levännyt. Mutta irtokarkkeja minulla riitti ja vanhoja sähköposteja, iTunesiin koottu cd-kokoelmani (kolmisentoista päivää kestävä soittolista shufflella) soimassa ja satunnaisia kohtaamisia erinäisten joulukuusten äärellä. Neulasineenkin ne heijastavat ihmisistä piirteitä jotka toisinaan yllättävät. Huomenna mummulaan, kaipa joutenoloni sitten vuodenvaihteessa päättyy. Nyt tekee jo mielikin vähän taas kirjoittaa.

iBookiin kytkemäni ulkoinen dvd-asema sanoi sopimuksen irti (lakkasi laakista lukemasta kopiosuojattuja levyjä, mikäli oikein olen vikaa tulkinnut), mutta toisaalta sinnitteli juuri ja juuri siihen asti että sain Twin Peaks kolmosen loppuun. Se oli vaikuttavin tv-sarjakokemus vuosiin, ikuisuuksiin. Ehkä se oli vähän enemmänkin kuin tv-sarja. Olisin katsonut finaalijakson uudestaan pari päivää ensikokemuksen jälkeen, mutta laite ei enää tunnistanut levyä. Eikä ole tunnistanut muita kuin Ylen julkaisemia suojaamattomia sittemmin. Oh well.

Viimeiset kymmenen kappaletta jotka siitä usean tuhannen biisin soittolistastani soivat, äsken, vielä illan päätteeksi sähköpostiarkistoa kootessani, ovat:

- The Mars Volta: L'Via L'Viaquez

- Absoluuttinen Nollapiste: Rarmos ybrehtar

- 22-Pistepirkko: Bubblegum Couple

- Björk: Oceania

- Monty Python: Money Song

- Juice Leskinen & Coitus Int: Zeppeliini

- Kraftwerk: Kometenmelodie 1

- Tuomari Nurmio: Suuri peto

- Absoluuttinen Nollapiste: Pyhä nynny II

- Ismo Alanko Säätiö: Minä ja pojat

Olipa tämä kummallinen vuosi kyllä. Jollain tavoin onnistunut, monin paikoin yksinäinen, täynnä yllätyskäänteitä, harva niistä mieluisa. Mutta loppuun asti näyttää taas tämäkin tulevan sinnitellyksi. Jäisin, mutta kuitenkin. Askelin.

Luvallas ano en

Kaksikymmentä vuotta sitten olin intoa ja toiveita uhkuva maalaisnuori astumassa outoihin ympyröihin. Jaa mutta kai te tämän jo tiesittekin, onhan oman historiani ruotiminen ollut pakkomielteenkaltainen tila jo pidemmät päivät täällä.

Astelin tänään Oodiin varoen pääkallokaduilla tuhoaan kohti liukuvia japanilaisturisteja. Olen miettinyt mikä minua siinä rakennuksessa vaivaa (siis sen lisäksi etten tiedä tarvittiinko uutta kirjastoa ylipäätään... toki on totta että julkisen tilan rakentaminen on aina kannatettavaa) ja tänään ymmärsin: minulle kirjastot ovat aina olleet hiljaisia, intiimejä paikkoja joihin on mahdollista vetäytyä, hämyisiä nurkkia, hyllyittäin kirjoja joiden väliin kadota.

Oodi on kuin jättimäinen varastohalli, jossa kaikkialla on kaikkien nähtävillä, jossa on jatkuva liikenne, kahvilankilinää, juoksevia lapsia, kulkureittejä ristiin rastiin ja siellä täällä muutamia pikkuruisia kirjahyllyjä harvakseltaan. Se on epämiellyttävä paikka. Mutta oletan että rakennuksen pääasiallinen tarkoitus onkin siinä kakkoskerroksessa olevat työtilat ynnä muu.

Vai oletanko minä nyt sitten mitään, pois sellainen.

Palasin näin viisastuneena kotiin, enää aukot Töölönlahden jäässä kertoivat missä niitä turisteja oli viimeksi ollut. Oli mukavan hiljaista. Haisi raato ja otsoni. Raitiovaunu jyräsi katsellessani halki lapsikatraan, taivaalta satoi kekäleitä ja verta. Käänsin katseeni pilviin ja nauroin, nau

Joulumiukko

Soi kunniaksi ruojan nyt sinällään aika mieleenpainumaton sävel, mutta niin vain on, että tämänkin vuoden pyhät ovat takanapäin, nuo kalseansynkät päivät, jotka vietin miettimällä että pitääkö sitä uskonnottomankin ihmisen siivota jouluksi vaikkei vieraitakaan tule, ja alkaa tässä tapaniehtooseen mennessä olla selvillä että eipä varmaan ainakaan enää pidä.

Käy jotenkin vuosi vuodelta kiusallisemmaksi tuo vähän väkinäinen uskonnon ymppääminen ihmisten arkipäivään, varsinkin kun kyseessä joillekin on kai vielä jossain määrin merkittäväkin päivä. Tuntuu niin oudolta että vielä vuonna 2018 on tässä mielestäni kohtalaisen sivistyneessä maassamme – tosin toki myönnän, että sivistyksen arvostus on katoamaan päin – ihmisiä jotka uskovat korkeampiin voimiin. Minusta uskonnot ovat niin... No, sanotaan nyt vaikka että 1800-lukua. Korkeintaan. Itse en millään osaa uskoa mihinkään. Missään nimessä en ole ateisti, enkä agnostikoksikaan itseäni luokittele – sekin määritelmä pitää sisällään jonkinlaisen kannanoton uskontoon. Eivät uskonnot kiinnosta minua tarpeeksi että olisin agnostikko. Maailmassa on niin paljon mielenkiintoisempiakin asioita, esimerkkinä vaikkapa Alepan näkkileipävalikoiman vuosittainen vaihtelu. En juurikaan osta näkkileipiä. Ymmärtänette mitä tarkoitan?

Vaikka onhan vuoden pimeimmissä päivissä tiettyä alkukantaista voimaa sentään. Harmi sinällään, että ihmispolossa juuri tähän aikaan vuodesta sitä nimenomaan ei ole. Oma henkinen leka taas minuakin moukaroi. Kadun kaikkia tekojani, vihaan jokaista sanaani, mutta onneksi on tullut tässä viikon sisään nähtyä ihmisiäkin, eikä ihan vähän edes. Hullua sinällään, että enimmäkseen olen kuitenkin ollut yksin. Aloin vuosia jahkailemani projektin, ja epämääräisinä ja sotkuisina txt-tiedostoina diskettimuodossa mukana siirtyneet vanhat sähköpostiarkistoni ovat alkaneet saada kronologisen muodon, helppolukuisen järjestyksen. Vuosien 1996-2006 aikana (pyöreästi) kävin useiden henkilöiden kanssa pitkiä kirjeenvaihtoja e-teitse. Näitä sitten hitaasti copypasteilen yhteen tiedostoon, ja stilisoitua matskua on nyt ykkösrivivälillä rapiat 300 sivua, mihin mennessä olen edennyt kesään 1998 asti. Julkaisen nämä joskus sitten kirjana. Upeaa ajankuvaa, taiteilijatuskaa, itsensä etsimistä, nuoruusvimmaa, orastavia ihmissuhteita!

(älkää pelätkö, en oikeasti julkaise)

Jouluyönä kello kaksi heräsin ping-ääneen. Palovaroitin ajoitti pariston loppumisen taiteilijan tarkkuudella.

Hitaita aaltoja ajassa

Lapsuuteeni mahtui muutamia myyttisiä paikkoja. Niitä joissa tämän ja naapuritodellisuuden välinen seinämä oli hioutunut siinä määrin etäiseksi että jotain pääsi läpi. Näiden paikkojen joukossa oli esimerkiksi sellaisia kuin

Kengänpohjapaikka. Se sijaitsi nyttemmin katkaistun tien varrella lähellä rautatietä, pellon ja metsän välissä. Tien vastapuolella oli poikkeuksellisen suuria siirtolohkareita, ne muistuttivat kuusivuotiaan mielestä linnoitusta. Niiden väliin pääsi ujuttautumaan siten, että tonnien painon tunsi ympärillään. Kengänpohjat sijaitsivat ojassa, suureksi osaksi maan alla. En epäile etteivätkö ne olisi siellä edelleen; varmasti enimmäkseen jo maan alla, sadoittain kumisia kengänpohjia. Suurin osa niistä oli punaisia, muutamia sinisiäkin oli. Kaikissa sama kuviointi. Ennen sitä oli

Ruusumaja jonne kuljettiin pienen eteishuoneen kautta. Sen jälkeen suuri sali, jonne neljäkin lasta mahtui hyvin niin että keskelle jäi edelleen tilaa. Ruusupensaan kovat ja kuivat varret kohosivat kauas yläpuolellemme, kesällä keskelle jäävästä salista ei nähnyt ulos. Siellä oli myös takahuone, jonne pääsivät vain lapsista isoimmat eli minä ja Pauliina. Pienemmät tarvitsivat meiltä luvan. Takahuoneessa säilytettiin lehmän pääkalloa, jota minun ja Pauliinan esi-isät olivat jo aarteenaan säilyttäneet. Ruusumaja ei enää ole; sen paikalla on nykyisin autotalli. En tiedä mitä lehmän pääkallolle on tapahtunut. Joen vastarannalla Ruusumajasta nähtynä olivat 

Rauniot. Niitäkään ei enää ole. Parhaiten muistan pienet menninkäiselle mitoitetut portaikot, joita kivijalaksi raunioituneen rakennuksen jäänteistä laskeutui maan alle useita. Näiden raunioiden paikalla on nykyisin puistoksi maisemoitu maa-alue. Huomattavasti tuoreempi, mutta vuosi vuodelta syvemmälle rajan taakse katoava paikka on

Katkaistu rautatie, jota oli vielä viitisen vuotta sitten mahdollista seurata metsän keskellä, nyt kiskojen välissä ja ympärillä kasvavat puut ovat kasvaneet niin suuriksi, että rautatie on käytännössä näkymätön, jäkälät ja sammalet jotka kasvavat rautatien alusmaastoksi vuosikymmeniä sitten levitetyllä sepeiillä ovat hitaasti nielemässä ruostuvaa rautaa sisälleen. Mutta jos onnistuu jatkamaan rataa pitkin tarpeeksi pitkään etelään, tulee lopulta

Käytävälle. Se näyttää metsätien ojanpenkereellä kasvavan kuusen juurakolta, joka on eroosion vuoksi jäänyt tyhjän päälle. Nykyään se on heinikon kätköissä, mutta silloin kauan sitten ojassa ei kasvanut mitään. Juurten alle ryömimällä näki aukon, jota kutsuimme käytäväksi. Jos sinne uskalsi ryömiä, oli ikään kuin murtuneen maankuoren muodostamassa halkeamassa. Kiviset seinät viettivät alaspäin, jonkin matkan jälkeen huomasi alla olevan maan muuttuneen lautalattiaksi. Siitä kohtaa taakse katsoessa ei enää nähnyt käytävän suuaukkoa; eikä se tietenkään ollut mitään enempää kuin pelkkä tunneli, jossa oli alle kymmenvuotiaankin edettävä ryömien. Katosta roikkui puiden juuria, mutta seinillä oli vanhaa hapertuvaa tapettia, jonka kuviona oli samanlainen liljankukka kuin yhdessä mummulan huoneessa. Käytävässä tuoksui tunkkainen kangas, vanhoista räsymatoista oli vielä jäänteitä jäljellä. Siinä kohdassa jossa vastaan tuli suuria kappaleita särkynyttä lasia ja käytävä teki jyrkän mutkan vasemmalle, iski aina pelko ja piti palata takaisin.

Olettelen, siis ajan

Kuluneen vuoden aikana olen toisessa blogissani muistellut 25-30 vuotta sitten pelaamiani tietokonepelejä. Silloin pelaamisella oli nörttileima – tosin sana "nörtti" ei tainnut olla vielä kovin yleisessä käytössä. Miksi meitä silloin kutsuttiin? Termin "nynny" muistan ainakin joskus esiintyneen tässä yhteydessä. Oli miten oli, nähtiin aikamoisena luuseriutena nököttää tietokoneen ääressä iltakaudet. Kun muutakin saattoi tehdä kuin pelata tietokoneella, miksi ihmeessä kukaan jaksoi pelata tietokoneella? Tämä muistikuva jotenkin nyt kristallisoitui, kun tyttären ala-asteen rehtori wilma-viestissä vetosi vanhempiin että jos mitenkään olisi mahdollista etteivät lapset pelaisi sentään ihan koko joululomaa.

Niin ne asiat muuttuvat. Tiedä sitten parempaanko vai huonompaan.

Marraskuussa 1996 lähetin elämäni ensimmäisen sähköpostin. Sen sisältö kokonaisuudessaan oli tämä: ":)". Nyt kun sosiaaliset mediat Yhdysvaltojen tiukentuvan lainsäädännön myötä kiristävät käytäntöjään, olisi tuokin varmasti epäilyttävää sisältöä. Onnekkaat olemme me mitättömine kielialueinemme. Kukaan saatana tätäkään lue.

Sain tänään puhelinoperaattoriltani tekstiviestin, jossa sanottiin että saan pian heiltä tekstiviestin. Loppupäivä menikin sitten odotellessa. Isännöintifirma harjoitti vähän samaa, kun jakoi uudet korotetuista vuokrista kertyvät tiedotteet pari viikkoa sitten. Viikko niiden jälkeen tuli uusi tiedote, jonka sisältö oli suunnilleen "oho ei me korotetakaan vuokria sori lol".

Alakerrassa joku itkee. Jännitys tiivistyy.

Kortit pöytään

Eilen illalla tyttären kaksitoistavuotisyökyläilysynttärien vieraskatras pelaili innoissaan Cluedoa, tuota kokoperheen murhaviihdepeliä. Tämä sai nostalgian pyyhkäisemään ylitseni – niinpä vain tuon ikäisenä itsekin epäilin pastori Vihreän suorittaneen murhan kynttilänjalalla biljardisalissa. Muistan kuinka tuohon hirmutekoon johtaneet tapahtumat lipuivat silmieni editse. Kuvittelin mitä kaikkea onkaan täytynyt sattua, että pastori sortuu tällaiseen tekoon... ja vieläpä biljardisalissa. Harmikseni se 80-lukuinen Cluedo on vanhempieni nurkissa maalla, sen korttien outo kuvitus kiehtoo mieltä, ja olisin mielelläni listannut professori Luumun (vakiohahmoni aina kun pelasin) tähän. Niin siis mihin, kysynette. No tähän "Viisi lemppari-pelikorttiani"-listaan tietenkin, näkeehän sen otsikon tuosta alta:

Viisi lemppari-pelikorttiani

5: Colt Express, Cheyennen lyömiskortti.

Western-kliseitä nautinnollisesti kierrättävä Colt Express on toistaiseksi tuorein lisä pelihyllyyni, mutta heti kesällä kun sen kirpparilta löysin (lähes iskemätön, kolme euroa), peli nousi suosikkilistalla korkealle. Kolmesta kuuteen ryöväriä (kaksinpelissä kummallakin pelaajalla on kaksi hahmoa) on halki aavikon kiitävässä pikajunassa tarkoituksena kerätä taskuihinsa mahdollisimman arvokas saalis. Vaarana on paitsi ne muut ryövärit, myös junassa vaeltava sheriffi ja satunnaisesti öykkärien touhuun kyllästyvät matkustajatkin. Pelin ytimessä on tapahtumavuorojen etukäteinen ohjelmointi: jokainen läiskii toimintapakkaan sarjan kortteja asioista joita haluaa seuraavalla vuorolla tehdä, ja kun pakka on valmis, kortit pelataan. Seuraa väistämättä yhteentörmäyksiä, suunnitelmien täydellistä epäonnistumista, mukavia yllätyksiä, hilpeää kaaosta. Intiaanineito Cheyennen erikoisominaisuus on kanssakilpailijaa mätkiessä tältä omaan taskuun siirtyvä ryöstösaalis, mikä tekee Cheyennestä yhden parhaista hahmoista ja tästä turpiinvedosta yhden hänen parhaista korteistaan.

4. Battle Line, norsu

Kun Battle Linessa lyödään norsu pöytään, niin se tarkoittaa että aletaan olla tosissaan. Tämä Reiner Knizian kaksinkamppailu on ehdoton ikisuosikkini mitä tulee kahden hengen peleihin; armotonta kyräilyä, laskelmointia, riskinottoa ja piinaavaa tuskaa kun se vastapuoli prkle jemmaa niitä suunnitelmiaan. Mutta ans olla kun tiskiin isketään elefantti. Siinä aletaan pöydän toisella puolella kummasti kalveta. Paitsi tietenkin jos kyseessä on mitä läpinäkyvin bluffi – pokerinaama onkin kohtuullisen hyvä ominaisuus Battle Linea pelaavalle. Toissakesänä tämä otettiin pitkän tauon jälkeen esiin, ja muistaakseni olin aika ruosteessa, mikä oli kyllä kova pala kun aikoinaan tässä kehityin mestaritasolle, ainakin jos minulta kysytään.

3. Fungi, huhtasieni

Voisiko olla enää miellyttävämpää teemaa pelille kuin sienestys? Jaa no voisi kai, mutta on tämäkin hyvä. Fungi on kahden pelattava kortinläsikintä sekin, ei yhtä piinaavan intensiivinen kuin Battle Line, mutta mukavan suunnitelmallinen kuitenkin. Kerää parhaat sienet, kokkaa niistä parhaat ateriat, siinä perusidea ja eikun metsään, siis kuvainnolliseen sellaiseen, jota simuloi iso pakallinen kortteja. Erittäin kaunis kuvitus Fungissa on, ja sopivan leppoisa pelitahtikin, jossa tosin jännitteet alkavat kummasti kasvaa kun pakka ja sitä myöten peli alkaa olla loppusuoralla, kädessä olisi kortteja vaikka millaisiin gurmeesessioihin, mutta missä pirussa ne paistinpannut viipyvät... Huhtasieni on pelin harvinaisin ja arvokkain sieni, ja onnekas on se, joka niistä saa aterian aikaan.

2. Chrononauts, Triceratops

Sienestystä parempi teema pelille voisi olla esim. aikamatkustus. Chrononauts tuli hankittua omaan hyllyyn jo vuosia sitten, mutta on jäänyt vähän vähälle pelaamiselle, harmi kyllä. Peli on mainio ja nokkela, hyvinkin omaperäisiä mekaniikkoja pyörittelevä ja yllätyksellinen; jopa erittäin juonellinen, mikä puhtaasti kortteihin perustuvassa pelissä on kovin harvinaista. Mukana on kortteja laidasta laitaan, esim. eri aikakausilta poimittavia artifakteja, kuten tämä Triceratops, jolla ei pelissä sen kummempia ominaisuuksia ole kuin muillakaan ajassa hajasijoittuneilla esineillä, mutta tähän se valikoitui ylivoimaisen sympaattisuutensa vuoksi. Katsokaa nyt tuota.

1. Talisman, kyklooppi

Jos Battle Line on kaksinpelisuosikkini, Talisman on se monen pelaajan lautapeliykkönen yhä vain. Viime vuosina on tullut pelattua lähinnä pelin kymmenisen vuotta sitten ilmestynyttä neljättä editiota, mutta itseltä löytyy tämä suomeksi 80-luvulla julkaistu kakkospainoksen käännös. Ihastuttava suuri pelilauta, kutkuttava kuvitus, hullut hahmot ja käänteet, äkkiväärät tapahtumat ja ylipäätään tarinallisuus puskivat aikoinaan Talismanin pelisuosikiksi, eikä monivuotinen nykypelien pelaaminenkaan ole sitä paikaltaan pudottanut, vaikka moni alan snobimpi harrastaja tätä klassikkoa ylenkatsookin muka vanhanaikaisena. Eivät vaan ole pelanneet oikealla porukalla, sanon minä. Talisman on nerokas peli, ja minkä vaan sen sadoista (!) korteista olisi voinut valita tälle listalle, mutta ykkössijalle ei kai sentään montaa muuta kuin kykloopin, joka kerrassaan ikimuistoisesti pistelee poskeensa jonkun pelaajaparan seurueesta.

Listan ulkopuolelle jäi niukasti Kodama, kun en osannut kauniista korteista valita yhtä tiettyä. Myös patarouva olisi ansainnut maininnan. Ehkä jatko-osassa sitten.

Rahti ja sydän

Katselin tänään risteyksen vastapuolelta kun kaksi arviolta ekaluokkalaista tyttöä asteli valottomalle suojatielle nenät puhelimessa kiinni. Auto ehti jarruttaa, mutta lähellä oli. Tytöt eivät edes huomanneet, jatkoivat ilmeetöntä vaellustaan kohti kotiaan, jossa epäilemättä viettivät lopun päivää samoissa merkeissä. Olen oikeasti hyvin yllättynyt siitä ettei älypuhelinraatojen määrä maassamme ole ampaissut pilviin. Itse jätän nykyään puhelimen yhä useammin kotiin kun lähden asioille – laite ja sitä kuolaavana zombilaumana tuijottava populaatio on alkanut jokseenkin kuvottaa. No, pidemmillä kävelylenkeillä se on tosin takintaskussa kun kuuntelen podcastejä, joten mikäpä minä nyt sitten olen sanomaan. Mutta olen minä sitä miettinyt että tulisiko esim. junien ja raitiovaunujen rakentaminen halvemmaksi jos ei niihin asennettaisi lainkaan ikkunoita? Koska miksi ihmeessä enää pitäisi. Kannattaa joskus radan varressa katsoa vaikka paikallisjunaa ruuhka-aikana. Jos näet yhdessäkään ikkunassa jonkun joka ei tuijota niska kenossa puhelintaan, hakeudu nopeasti lääkäriin. Visuaaliset harha-aistimukset voivat olla vakava oire.

Tähän maailmantilanteeseen ja hiilijalanjälkienpienennystalkoisiin me pääkaupunkilaiset (huom! ei koko Suomi vaikka media tuntuu näin luulevankin) nyt sitten saimme uuden kirjaston. Itse olisin arvostanut enemmän joko a) Helsingin jo ennestään hyvän kirjastoverkon parannusta, remontointia, ylläpitoa, tai mikä vielä parempaa b) uusien pienten kirjastojen rakentamista sinne, missä ihmiset asuvat. Helsingin keskustassa ei asu juuri kukaan. Wau-kirjastosta muutaman minuutin matkan päässä niin kävellen kuin ratikallakin on jo useita hyviä, toimivia kirjastoja. Montakohan pientä sivukirjastoa ihmisten kotien lähelle tähän upotetulla rahalla olisi saanut?

Onko ihme että tälle kaupungille muualla Suomessa nauretaan? Suuret on luulot, mutta joku muu on niin pientä että tällaisilla yliampuvilla mastodonteilla pitää kompensoida. Kulttuurirakennuskeskittymä on lähinnä epämiellyttävä. Itse pidin Töölönlahdesta silloin kun oli makasiinit ja joutomaata. Pidän kyllä muutenkin kaikesta jouto-.

Kolme kovaa luuta

Netissä olisi saanut äänestää suosikkiaan Finlandia-ehdokkaiden joukosta. Aika harva lienee lukenut kaikki ehdolla olevat teokset; se kai sentään on vähintään vaatimuksena että rohkenee antaa äänensä. Tulokset kuitenkin saatiin, joten kaipa tässä kovin lukevaiseen kansaan sitten kuulutaan. Itseltä on vielä 95 prosenttia kaikista aiemmista voittajista ja ehdokkaistakin lukematta palkinnon ensivuodesta alkaen, joten on tässä vähän kiinniottamista kyllä. Pikkuhiljaa, sano.

En pidä kirjallisuuspalkinnoista, tästä isoimmasta ja medianäkyvimmästä varsinkaan. Se harvoin korreloi oman makuni kanssa, ja mikä oleellisinta, nostaa pääsääntöisesti esiin nimiä jotka ovat jo esillä. Kirjallisuuden hyvyys ja huonous on pitkälti makuasia – mitään oikeaa syytä ei siis ole esim. siihen, että samat nimet ovat useammin kuin kerran Finlandia-ehdolla. Yksi kerta riittää, sitten on muiden vuoro. Eivät ne jokasyksyiset valinnat kuulkaa ole sen parempia kirjoja kuin valtaosa muistakaan. Ne nyt vain ovat sellaisia jotka ovat jonkun makua miellyttäneet. Monen muun eivät.

Ensi vuonna tulee kuluneeksi neljäkymmentä vuotta siitä kun opin lukemaan. Kirjallisuus sellaisena kuin sen tunnemme on katoamassa, ja olen hyväksynyt sen. Tilalle on tulossa elämyksiä. Kirjat pitää kuunnella jotta voi samalla tehdä jotain muuta. Jatkuva uutisointi siitä miten lapset saataisiin lukemaan on mielestäni jotenkin sairaalloista. Ne lukevat kyllä jotka siitä tykkäävät, väkisin ei mitään saavuteta, eikä maailma siihen kaadu jos ei lue. Itse en ole koskaan pelannut jalkapalloa. Silti selvisin teini-iästä.

Mutta jos lähtisin järvenselälle kävelemään juuri nyt, saattaisin silti vajota.

Kuule kuutamo kertomustain

Käyskentelin eilen illalla vähän kymmenen jälkeen Hietaniemessä. Rantaa valaisi melkein täysi kuu. Avaruuden tunne oli huima: mustaa hiekkarantaa kahteen suuntaan, taivaalla pilviä, jotka ylläni olivat kuin pieniä pumpulipalloja, mutta levisivät tasaiseksi matoksi kohti itää. Väleistä pilkotti tähtiä; Hietsussa sähkövalot ovat niin kaukana, että vaikka ollaan melkein Helsingin keskustassa, Otavankin erottaa. Ei muita ihmisiä, tosin rannassa jokin polski. Kymmenisen metrin päässä siitä missä seisoin, pimeässä, tasainen loiske. Kuin jotain olisi merestä noussut. Katselin pilviin. Kuu oli kuin valonheitin. Tai mustaan leikattu aukko, sen kautta näkyi kirurgisia toimenpiteitä. Ihoon vetäistiin nopeita viiltoja, rasvakudosta saksittiin irti, luuta sahattiin pienemmäksi vasta kun silmien verkkokalvot oli poistettu. Kaikki kävi äänettä. Hätkähdin siihen että rantaan ajoi auto, sen valonheittimet pirstoivat pimeää kunnes sammuivat. Huokaisten yö valui takaisin sijoilleen. Vaikka auton ikkunoista heijastuvan kuun kykenikin näkemään, olin ajoneuvon tarkemman sijainnin kadottanut, ja omani. Joku kirosi. Kuulin raapivaa ääntä, hiekka valui pohjoiseen, kallion alla kiemurteli enemmänkin meitä, vaikka rannalla olinkin yhä yksin. Ujutin kynnet kyynärtaipeessani sijaitsevaan haavaumaan ja kiskaisin. Iho repeytyi miellyttävän tasaisesti. Ääni kuulosti avattavalta tarralenkkarilta.

Muistinvarainen kaatumalähiö

Olen tällä päivämäärällä kirjoittanut blogia viisitoista vuotta. Silloin kun aloitin, tilailtiin vielä kännyköihin logoja lehdessä olevista mainoksista ja katseltiin Moon-TV:tä. Kalevi Sorsa oli vielä elossa, joko Ahtisaari tai Halonen presidenttinä (en kykene muistamaan enkä jaksa tarkistaa). Olin varmaankin etsinyt itselleni ääntä jo pitkään, ja kun sitten yliopiston verkkokurssin aiheena olivat nettipäiväkirjat niin siitä se idea sitt

Heti alusta alkaen päämääräni oli jossain kaunokirjallisen ilmaisun, päiväkirjahkontapaisen ja roolinluonnin välimaastossa. Mikään näistä ei yksinään olisi houkutellut: elämäni oli puhtaaksi päiväkirjaksi tylsää (tosin viisi vuotta kestänyt avoliitto päättyi äkisti melkein heti blogin aloitettuani, mistä sai tekstiin kivasti lisädraamaa), puhtaan kaunokirjallisen kerronnan hoidin pöytälaatikkoon jo tuolloin, ja – – okei, myönnetään että olisi ollut ihan kiinnostava lähteä kehittelemään täysin fiktiivistä Ugusta. Mutta aika ja tarmo eivät olisi riittäneet siihen kovin pitkäksi aikaa, joten blogipersoonassani on iso prosentti omaa itseäni. Ei lähimainkaan sataa sentään, kuitenkaan.

Blogin nimi on vanhempi kuin itse blogi. Silmänkääntövankila oli vuonna 2002 aloittamani romaanikäsikirjoitus miehestä, joka kirjoittaa kirjaa nimeltä Silmänkääntövankila. Se oli blogin aloittaessani niin pahasti kesken, että päätin hyötykäyttää mielestäni oivan otsikon johonkin relevanttiin. Käsikirjoitus valmistui muistaakseni vuonna 2007, ja on asunut pöytälaatikossa siitä lähtien monien muiden seurana.

Juhlistaakseni tätä epattoa, korjaan, etappia, päätin valita joka vuodelta jonkun sellaisen päivityksen joka jollain kiintoisalla tavalla kuvaa sitä missä on tuohon maailmanaikaan menty, ja josta ehkä on jotain kiinnostavaa sanottavaakin nyt jälkeenpäin. Pääsääntöisesti olen pitänyt kaikki arkistoni olemassa, vaikka paljon noloakin matskua tuolla on, mutta olen alusta asti pitänyt Silmistä jossain määrin yhtenäisenä teoksena, eikä teoksesta tee mieli repiä sivuja, niitä ärsyttäviäkään. Koko blogin elinkaaren aikana olen poistanut alle kymmenen päivitystä.

---

21.12.2003: Hungry freaks, daddy Silmiksen ollessa noin kuukauden ikäinen on jo löytynyt oma havainnointitajunnanvirtaa pyörittävä ääni. Olin selvästi kaivannut jotain tällaista kanavaa ilmaisulle, joka ei sopinut sen paremmin päiväkirjaan kuin proosatekstin sekaankaan. Kun sitä lähti tulemaan, sitä sitten tuli. Nostalgisena lisänä biisintekstilainaus, jollaisia harrastin ensimmäisen vuoden ajan ahkerasti. Otsikko on Frank Zappaa, jonka kanssa siis jaan syntymäpäivän. Arvi Lind on myös meitä kaksyksykskakkosia. Todettakoon vielä, että tämä teksti oli mukana kirjallisuuslehti Lumoojan numerossa 4/2004, johon Silmänkääntövankilan tarjonnasta koottiin parin sivun mittainen näytekavalkadi pienoisproosaa.

1.4.2004: Ei se pelaa, joka Ennen sosiaalista mediaa viraalijutut levisivät ehkä vähän nykyistä hitaammin, mutta niitä oli silti paljon. Kuvameemit ja muut olivat jo 90-luvulta tuttuja juttuja, ja monet populäärit bloggaukset keräsivät sadoittain käyntejä, linkkauksia ja kommentteja. Olin niin ylpeä tästä "opiskelijaelämä lautapelinä"-jutustani (joka muuten myös oli Lumoojassa), että pidin varmana sen kohoamisesta kevään linkatuimpien juttujen joukkoon. Mutta ei mitään. Kukaan ei reagoinut. Olen yhä katkera.

14.3.2005: I'm a mean clean consuming machine, eli "Oijoi tätäkin taivaspaikkaa", tai "Kesätoimittaja puree ja lyö" Tämä on aika mielenkiintoinen ajanjakso Silmänkääntövankilan historiassa. Olin rapiat vuoden verran päivittäin blogattuani (ja kohtalaista seuraajakuntaa saavutettuani) hirveässä kriisintyngässä blogini kanssa, joten palasin alkuperäiseen ajatukseeni kokonaan fiktiivisestä kirjoittajapersoonasta. Kevään kuluessa seurasi nopeaan tahtiin dramaattinen käänteiden sarja, jossa Ugus otettiin hengiltä ja hänet korvasi Kesätoimittaja, superhedonistinen narsistipaskiainen, jolle loin oman käyttäjätunnuksen ja kirjoittelin hänenä joitakin juttuja kunnes Ugus teki sitten jonkin ajan kuluttua näyttävän comebackin haudan takaa. Se oli hauskaa. Pidin suunnattomasti Kesätoimittajana kirjoittamisesta, minkä lisäksi tämä nimenomainen massakulutusteksti on häkellyttävän ajankohtainen vielä vuonna 2018. Huomaan pitäväni tästä yhä aika vilpittömästi. Siinä on sitä visvaa ja vimmaa mikä helposti jää havaintojen varjoon.

15.4.2006: Minä sinulle tehdä jos saisin Tämä novellinkaltainen skenaario tuli mieleeni kävellessäni juuri siinä kohdassa Itäistä Rantakatua, jossa toiminta tapahtuu. Kuten usein kävi (ja käy välillä vieläkin) olin sen kirjoittanut mielessäni pitkälti valmiiksi siihen mennessä kun olin kävelyltäni palannut kotiin ja koneen ääreen. Molemmat tarinassa esiintyvät nahkatakit ovat minulla edelleen, aseet eivät. Lisäbonuksena huomautettaneen päivitykseen sisältyvästä numerologiasta: ("77 tuntia hiljaisuutta"...). Kaksi päivitystä aiemmin olin sisällyttänyt tekstiin numeron 99, edelliseen 88 ja niin edespäin. Tarkoitus oli nollaan päästessäni tehdä jotain räväkkää, mutta se jäi tapahtumatta. Kukaan ei varmaan huomannut, Silmiksen historia on täynnä tuollaisia jiposteluja.

28.8.2007: Rantapromenadi, eli "Kesän viimeiset hanhet, osa 18" Vuotta 2007 hallitsi Turku-pyöräilyprojektini, joka jäänee eeppisimmäksi Silmis-urakaksi. Yhden keikan suunnittelu, toteutus, kuvien käsittely, kirjoittaminen – se oli aina täyden työpäivän mittainen projekti hyvinkin per päivitys. Lopputuloksiin olen pääsääntöisesti yhä ihan tyytyväinen. Yhtenä esimerkkinä tämä Ruissaloon suuntautunut majesteettisia näkyjä tarjonnut loppukesän keikka. Sivumennen sanoen, niin pyöräilyprojekti kaikkine osineen kuin muutkin sarjamuotoiset päivitykset (paitsi etteivät enää viimeaikaiset kun en jaksa) löytyvät kätevästi listattuna sarjahakemistosta.

24.10.2008: Kiero Tämä on kirjoitettu suoraan eräästä henkilöstä. Asianomainen ei ehkä koskaan aavistanut että näin on, koska luulen että hän olisi maininnut siitä minulle.

30.8.2009: Iso kaunis lintu Syksyllä 2009 olin uuden erokriisin kourissa. Tämä oli yhtä riipivä kuin ne aina ovat, mutta siitä syntyi joksikin aikaa todella hyytävää matskua blogiin. Tämä teksti perustuu pitkälti todellisiin keskusteluihin, joita siinä parisuhteen loppusuoralla käytiin. Sen lukeminen tuntuu yhä vaikealta.

7.11.2010: Nolkytäluvun tärpeimmät Tunnelmanvaihdos musabloggauksen pariin. Kokosin mielestäni parhaat kotimaiset 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä julkaistut levyt ja keksin kaikista jotain sanottavaakin. Musiikista olen aina mielelläni kirjoitellut; en tiedä onko niitä kirjoituksiani kukaan koskaan jaksanut lukea, mutta tätäkin oli kiinnostava laatia, minkä lisäksi muistiin on elävästi jäänyt miten pirun pitkään siinä meni – vuonna 2010 näin pitkät bloggaukset kävivät jo työstä.

30.11.2011: Johan se nyt on viidestoista kahvila sentään: Ciao! Caffe, Kiseleffin talo Pyöräilyprojektini jälkeen eeppisintä mitä olen tehnyt oli tämä Helsingin kantakaupungin kahviloita arvostellut sarja, joka jatkui melkein kaksi vuotta. Tietenkin kyseessä oli vain tapa laajentaa oma kirjoittaminen uusiin suuntiin, löytää niinkin arkipäiväisistä asioista kuin kahviloista joka kerta uutta sanomisen aihetta. Erittäin paljon tuli nähtyä eri ihmisiä eri kahviloissa näitä tehdessä, mikä oli mahtavaa. Tämä valikoitui näytteeksi ilman erityistä syytä; ehkä tuo paikka jäi vähän keskivertokahvilaa paremmin mieleen.

5.8.2012: Hetki 2 Vuonna 2012 Silmänkääntövankila on ollut lähimpänä pirstaloitua juuri niihin osasiin joita alunperin pyrin välttämään: se on vuoden kuluessa ollut lähellä omaa tilityspäiväkirjaa ja toisaalta puhdasta kaunokirjallisen tekstin tuuttausta, jollaisesta esimerkkinä tämä novellihtava katkelma. Tässä olisi potentiaalia osaksi pidempää kokonaisuutta, mutta en kyllä muista että olisi koskaan sellaiseen kuulunut edes suunnitelmissa.

4.9.2013: Theodore Roszak: Flicker (Silmänkääntövankilan kirjallisuushistoria, osa 3) Syksyllä 2013 tartuin vähän pelottavaankin aiheeseen ja kirjoittelin pitkiä päivityksiä joistakin itselleni merkityksellisimmistä kirjoista. Kirjallisuudesta on ollut aina vaikea kirjoittaa, se on ollut ikään kuin liian lähellä. Mutta ihan tyytyväinen olin lopputulokseen – siitäkin huolimatta että projekti jäi kesken, mutta kaikkihan ne ovat järjestään jääneet, se on osa Silmiksen brändiä kuulkaa.

8.2.2014: Estopupu Tähän Silmis päättyi, tarkoituksena että pysyvästi, poistin arkistotkin netistä roikkumasta. Olin jotenkin pettynyt siihen mikä blogista oli tullut; väsynyt, periksi antanut, verrattuna niihin alkuvuosien pyörteisiin nyt ainakin. Tässä on kyllä aika masentava vire, vaikkei tätä ole lopettamismielessä kirjoitettukaan. Päätös syntyi joitakin viikkoja myöhemmin.

19.3.2015: Jänniä juttuja joita mummulassa oli Palasin takaisin noin vuosi lopettamisen jälkeen, mutta vuotta 2015 leimasi lähinnä X-Files -katselupäiväkirja. Sitä olikin hauska tehdä. Sen ohessa aloin tuntea nostalgian värinää, jonka ensioireita on tämä mummulamuistelu, se poiki jatko-osankin. Seuraavana vuonna vasta lähti sitten tämäkin homma ihan tumpusta.

2.3.2016: Tammikuu 1986 Blogia viimeiset pari vuotta hallinneen elämänkirjoittamisprojektin ensinäytös. Vei aikaa silloin työn alla olleelta toiselta (siis toiselta julkaistulta) romaaniltanikin, siinä määrin tähän uppouduin. Sittemmin vauhti on hidastunut, kevääseen 1995 asti pääsin kuukausi kerrallaan edeten, mutta nyt ollaan ainakin toistaiseksi tauolla. Jossain vaiheessa huomasin tämän kuluttavan henkisiä voimavarojani valtavasti.

1.10.2017: Rousk Tässä on vähän vanhaa Silmis-henkeä. Vertauskuvallinen kertomus sosiaalisesta mediasta, joka säännönmukaisesti ahdistaa minua. Mikä tarkoittaa että koko ajan. Aina.

6.1.2018: Menetät tuhat heittovuoroa Edustakoon tätä vuotta tämä lautapelikatsaus, jos ei muuten niin siksi että oli aika työläs tehdä. Yksittäisiä lautapelijuttuja tein edellisvuonna muutaman, mutta syystä tai toisesta nekin jäivät. Peliseuraa on nykyään harvakseltaan, mutta aina kun on, pelaan kovin mielelläni.

---

Onpas taas likainen olo kun on omaa tunkiotaan kaivellut. Melkein kahvi maistuisi. Ja ehkä kakku.

Kuin kissa kuumaa kahvia

Kirjoitan tällä hetkellä romaania suomalaisesta maaseudusta. Se on aihe jonka tunnen ja josta sanottavaa riittää. Kirja saattaa ilmestyä joskus tai sitten ei; universumin mittakaavassa asialla ei ole merkitystä. Pidän kuitenkin tekstiä omana parhaana saavutuksenani, vaikka toisaalta olisi varmaan vähän hölmöä olla pitämättä. Miksi kirjoittaa jotain huonompaa kuin mitä on joskus tehnyt?

Päivät kuluvat. Kirjoitan, kissa käy puskemassa, syön lounasta, kirjoitan, teen pitkän kävelylenkin, katson jakson jotain sarjaa, menen nukkumaan. Jossain välissä luen, tosin olen lukijana muuttunut pirunmoisen nirsoksi. Kävelyt suoritan kuulokkeet korvilla, mistä syystä olen toistuvasti jäädä auton alle varsinkin näinä pimeinä iltoina. Tänään Tivolitietä ylittäessäni sain valkoisen Fiestan tekemään lukkojarrutuksen; ei se tosiaan nähnyt minua suojatiellä vaikka heijastinkin oli. Elämä vilisti silmieni ohi, näin itseni ystävien seurassa kahvilla, puolison kanssa käsi kädessä torilla katsomassa puluja, lapseni opettelemassa lukemaan. En tunnistanut itseäni. Olin romaanihenkilö. Kertomuksen kuva.

Minun pitää saada nämä tarinat itsestäni ulos ennen kuin on myöhäistä. Joku sanoi minulle taannoin että on unohtanut millaista oli silloin kun olin sosiaalinen. Olinko?

Ehkä se oli vain joku minun näköinen.

Törmäillään kun kohdataan

Olen tänään tiskannut, imuroinut, pyykännyt ja laittanut ruokaa. Tällä välin naapuri on keskittynyt paiskomaan ovea. Pauke tutisutti taloa, istuin alas ja juttelin kissalle: katsohan, meillä on täällä tällainen juttu kuin sovitut rajat. Sovittuja rajoja ei saisi ylittää.

Kissa katsoi minua kuin lajitoveriaan. Se ei kissalta ole kohteliaisuus. Nousin, selasin hyllyä, luin kirjan, mittasin johdon pituuden, pian lamppu paloi. Kiipesin tuolille, totesin tilanteen: pimenneen lampun kanta ei edusta mitään standardia. No kuka valoa kaipaa.

Näin jälleen viime yönä unta siitä koulusta jossa kävin ala-asteeni ensimmäiset luokat. Asuin siellä, käytävän perimmäisessä luokassa, ainoana ihmisenä rakennuksessa. Oli yö ja pimeää, katselin ilotulitusta ikkunasta. Hyllyt olivat täynnä lautapelejä.

Eilen olin Tampereella, tänään tuntuu että siitä on jo kauan. Jos vain pysähtyisi paikalleen tekemättä mitään, harva huomaisi. Tiedän kokemuksesta.

Ikänäkö

Tänään on nuorena edesmenneen isosiskoni syntymäpäivä. Ihmisiä jotka muistavat hänet on vuosi vuodelta vähemmän, mutta niin kai se menee. Niitäkin on enää kourallinen jotka muistavat millainen itse olen ollut lapsena. On valokuvia ja talteen kirjattuja anekdootteja, mutta mitä ne kenellekään kertovat?

Olen täällä viimeisten parin vuoden aikana takonut tekstiä elämäni ikävuosista yhdeksästä kahdeksaantoista, mutta tuntuu että kun tuossa taannoin pääsin vaiheissani ylioppilaskirjoituksiin asti, on ehkä hyvä hetki pistää tarinalle stoppi. Lukiolaispojan leppoisa lintukoto maalaiskunnassa on päättymässä. Työelämä ja armeija kutsuvat, ensimmäiset säröt ilmaantuvat ajatuksiin. Hän alkaa kirjoittaa. Hän rakastuu. Hän ostaa auton, löytää uusia ystäviä, muuttaa kaupunkiin. Hän aikuistuu, mistä toki moni saattaisi vielä tänäkin päivänä olla eri mieltä.

Siinä joka tapauksessa keskeiset.

No niin – totta puhuen jatkaisin tuota tarinaa ihan surutta muuten, mutta kirja on taas vienyt mennessään. Se on hyvä tunne. Muistuttaa ajasta jolloin ei tiennyt lukiko kukaan koskaan niitä tekstejä eikä sillä kauheasti ollut väliä – tekeminen oli tärkeintä.

Tytär oli tänään koulun jälkeen leiponut kavereiden kanssa muffinsseja. Iskällekin tuotiin kotiin tullessa maistiaisia. Kyllä muuten kelpasi.

Muista ruokkia kultakalat

Pitäisi olla aktiivinen ja energinen. Pitäisi tyrkyttää itseään ja markkinoida. Pitäisi olla kiinnostunut politiikasta ja ilmastosta. Pitäisi arvostaa saavuttajia, minkä lisäksi pitäisi kyllä itsekin koittaa vähän jotain saavuttaa. Pitäisi olla ajankohtainen. Pitäisi ottaa kantaa ja mielipiteitäkin pitäisi olla. Pitäisi sanoa mielipiteensä niin ettei kuulosta mielipiteeltä. Tai ettei ainakaan faktalta. Pitäisi nähdä kaikki arvokkaina. Pitäisi osata olla oikeaa mieltä aina oikeassa seurassa, eikä väärää aina, joka kerta. Pitäisi olla nuorekas. Pitäisi olla parisuhde, deittailla nyt jumaliste ainakin pitäisi. Pitäisi olla myöhään hereillä. Pitäisi seurata mediaa. Pitäisi uskoa maailman pelastuvan, kuulemma sitä pitäisi jostain syystä toivoakin. Pitäisi haluta olla osallinen, pitäisi puhaltaa yhteen hiileen, pitäisi olla hyvät fiilikset ja mukava. Pitäisi olla lammas auringossa, yhteisen hymistelyn laitumella. Pitäisi olla hyvä tyyppi. Pitäisi rakastaa, olla rakastettu, pitäisi jaksaa.

Mutku ei.

Mikä sinä olet sanomaan

Tiedättekö mikä rasittaa? No se kun on keski-ikäinen suomalaismies. Sitä on automaattisesti ikään kuin kävelevä keskiarvo. Joku sellainen jolla on kaikki suht hyvin, joku sellainen vähintään jolla on kaikki etuoikeudet. Ja sitten jos menee ja sanoo että asiat ovat huonosti, ottaako kukaan todesta? Ei tietenkään ota. Että kehtaakin olla muka päähänpotkittu, häpeäisi.

Mutta kun sisimmässään ei tunne olevansa keski-ikäinen suomalaismies vaan ihminen. Joka on joskus mennyt säröille eikä oikein koskaan parantunut. Eikä oikein tiedä mistä se särö on tullut, ja milloin, ja onko sillä sitten lopulta merkitystä mihinkään – yksilö on lopulta täysin yhdentekevä asia. Ja kun kaikki ovat niin pirun yksilöitä nykyään, niin se on oikeastaan aika huojentavaa: koko ihmiskunta on yhtä tyhjän kanssa.

Kävin eilen uudestaan Linnanmäellä ihailemassa valoviikkoja, tällä kertaa oli kamera mukana. Jotenkin pidin siitä että pimeältä taivaalta kuului kirkumista. No, muutaman onnistuneen valokuvankin sain. En tiedä mitä niilläkään teen mutta ovatpa olemassa. Hetkiä joita katsellessa voi myöhemmin kuluttaa uusia hetkiä, fraktaalin lailla ne kietoutuvat itsensä sisään.

Hetkien ketju. Loppuisipa jo pian. Mitään lisättävää siihen ei ole enää vuosiin ollut.

Valtiopäivät

Tarkoitus oli siirtää viime päivien aikana kertyneitä ruskakuvia kamerasta tietokoneelle. Tuli mieleen sitä ennen päivittää käyttöjärjestelmä – en tiedä mikä idea sekin oli, viikkokaudet sitä kuitenkin kone on jo huudellut. No sehän pirulainen ilmoitti että yksi pieni päivitys vie 45 minuuttia ihmisen elämästä. Turhautuneena harpoin ulos, kohti välkkyviä valoja... Ja mitä näin: Lintsillä väkeä kuin Senaatintorin jääkiekkojuhlissa. Kotoa lähtiessä olin ottanut mukaani olkalaukun, lähinnä siksi että siinä on heijastin – mutta keltaliivineiti huvipuiston portilla halusi silti laukkuun kurkata.

"Lompakko siellä vain on", sanoin. "Ja sekin tyhjä."

Huumorini ei sytyttänyt.

Vaeltelin tungoksessa aikani. Melkein kesäisen lämmin ilma miellytti, ja miljööhän on näillä Lintsin valoviikoilla aina mitä mieluisin. Mutta se väkimäärä...

Aiemmin tänään kohtasin kotikadullani katkeraa surua ulvovan taaperon, joka roikkui äitinsä käsipuolesta täydellisen lannistumisen muotoisena päätään roikottaen ja jalkojaan raahaten.

"Minä haluan kauniin lehden!" lapsi itki.

Äidin puheesta tulkitsin että tämä tarkoitti nimenomaan yhtä tiettyä kaunista lehteä.

"Ei me sitä enää löydetä", äiti yritti. "Se on kadonnut jo muitten lehtien joukkoon."

Tilanteessa kiteytyi jotain niin oleellista elämästä ettei se ole jättänyt minua rauhaan. Se kaunis lehti, kerran nähty, joukkoon katoava. Sen perään voi itkeä mutta koskaan sitä ei enää löydä. Ja vaikka sen olisi saanutkin mukaansa, se olisi hitaasti rapistunut pois.

Minut on kesän jälkeen täyttänyt kummallinen suru. Olen yrittänyt kätkeä sitä maaniseen kirjoittamiseen, mutta pelkään sen saavan minut kiinni. Sanat pitävät sen poissa, ja sanoja, niitähän on loputtomasti. Mutta päivät lyhenevät, ihminen väsyy, kirjoitus hidas

tuu

Katsoisin sinuunkin

Eilen bussissa matkalla Tampereelle kuuntelin keskustelua jossa mainittiin Simon Singhin kirja The Code Book. Kirjoitin nimen ylös; teos kuulosti mielenkiintoiselta. Linja-auto saapui määränpäähän. Kävelimme Ratinan kautta keskustaan ja divariin, jossa The Code Book olla nökötti melkein ovella vastassa vuonna -99 suomeksi julkaistuna laitoksena. Ostin pois ja hetken ajan olin varma että saavutan päivän mittaan kaiken.

En saavuttanut. Kivaa oli silti, mutta ainahan Tampereella. Paitsi ne ratikkatyömaat.

Viimeisten kahden viikon aikana olen nähnyt ihmisiä poikkeuksellisen paljon. Hirveästi olen kirjoittanutkin. Olen myös palannut jo kerran nuorena idealistina elättelemääni ajatukseen taiteen ja kaupallisuuden ristiriidasta: onko vain ostettavissa oleva taide hyväksyttyä taidetta? Tekeekö firman logo kirjan kannessa vasta kirjasta kirjan? Eikö voisi kuvitella olevan toisinkin – että todellista sanataidetta on vain yhtenä kappaleena olemassa oleva teksti?

En pääse yli pyrkimyksistäni pyyteettömyyteen. Tunnen kirjoittavani tällä hetkellä lähinnä itselleni.

Pari päivää sitten kävin heti aamusta valaisevan viestikeskustelun parisuhteista. Viimeisimmän yritykseni päättymisestä on pian kuusi vuotta. Tykkäisinhän minä jos olisi joku jonka kanssa jakaa arkea, mutta kaikki aiemmat suhteet ovat kaatuneet siihen että olen mikä olen, ja joka tapauksessa tämän ikäisenä sitä on jo hyväksynyt että eläkepäivät, jos nyt sen ikäiseksi selviän, kuluvat omissa oloissa. Ehkä se on hyvä; ei vaikuta siltä että tapani koteloitua omiin ajatuksiin olisi ainakaan iän myötä vähenemässä.

Mistä palaan taiteen olemukseen: kun on vain itsekseen, tuntuu jotenkin hirveän itsekeskeiseltä se että kirjoittaa vain itselleen. Mutta onko itsekeskeinenkään taide taidetta? Kenelle luova työ tehdään?

Voihan tietysti olla että laajempaakin yleisöä olisi. Kuka tietää, kuka enää jaksaa välittää.

Suuri läppärivertailu

Olen ollut pikapuoliin vuoden verran Apple-käyttäjä. Ihan hyvin me tullaan jo koneen kanssa juttuun; samanlaista symbioosia ei ole muodostunut kuin Windows-koneisiin, mutta sanotaan vaikka että me siedämme toisiamme hyvin. Juuri siihen tarkoitukseen Macbook on pirun toimiva kuin mihin sen hankinkin: kätevänkokoinen ja hyväakkuinen kirjoituskone. Kelpaahan tällä takoa, tätäkin päivitystä. Kävipä tuossa kuitenkin parisen viikkoa sitten niin, että vaatekomeron perälle viime muutossa sysättyä laatikkoa penkoessa löysin jämäkän Samsonite-salkun, joka sisälsi kaikkein ensimmäisen kannettavan tietokoneeni: kesällä 1998 ostamani Compaq Armadan. Piti kokeilla lähteekö 20 vuotta täyttänyt veteraani vielä käyntiin, ja lähtihän se. Ei kiukutellut edes. Mistä sitten idea tähän juttuun. Johan lukijat ovat kaivanneetkin jatkoa legendaarisille konevertailuilleni (toim huom: sellaisia ei ole ehkä koskaan ollut).

Eli lyhyesti:

Compaq Armada 1998 vs. MacBook Air 2017

Erä 1: Koko

Kuten missikisoissa, ovat konekisoissakin strategiset mitat mitä keskeisimmät. Tällä kertaa niissä ei ole kauheasti eroa: suljettuna Mac on mitoiltaan 32,5 x 23 cm, Compaq taas 30 x 23. Mutta paksuudessa mennäänkin sitten vähän eri lukemissa: Muhkeimmasta kohdastaan Mac on 1,7 senttiä paksu, mihin verrattuna Compaqin 5,5 senttiä on aika paljon. Ei ihme että tuolle on aikanaan tullut kantolaukkukin hankittua; Macciani kuljetan nykyään ihan vain arkipäiväiseen olkalaukkuuni (aikoinaan Lasipalatsin Globehopelta ostettu, tehty Ruotsin armeijan ylijäämävarusteista) heitettynä, mutta eihän tuo Compaq sovi mihinkään, ja kun kantamisiin päästiin, niin on painossakin eroa: vaa'alle asetettu Macbook saa viisarin heilahtamaan hädintuskin kiloon asti, mutta Compaq on sellaiset mukavat kolme ja puoli. Mikä tietenkin on säälittävä lukema kun vertaa Commodore 64:n kannettavaan malliin. Tuo SX-64 kun painoi aikoinaan noin 25 kiloa – mahtoi 80-luvun nörteillä olla habaa.

Silti: Macillä saisi ehkä hengiltä kärpäsen jos osuu hyvin, mutta Compaqilla voi varmuudella tyrmätä murtovarkaan. Asioilla on puolensa.

Erän yksi voittajaksi julistan silti Macbookin. Tykkään muhkeista jutuista, mutta kannettavuus vie tällä kertaa voiton.

Kuvassa Compaqin päälle asetettu Macbook. Päinvastaisesta asettelusta Mac ei todennäköisesti olisi selvinnyt.

Erä 2: Näyttö

Compaqin näyttö on aika pieni, olisin muistellut että on 14-tuumainen, mutta liekö sitäkään. Kovin himmeäkin ja vähän sumea. Mac sen sijaan on kirkas, kristallinterävä, mukavan laajakuvainen... No, ei kai tässä epäilyksiä ollutkaan; onhan nimenomaan näyttötekniikka se, missä kehitys on harpponut kiimaisen hirven lailla viimeisten parinkymmenen vuoden ajan. Toisaalta Compaqin näyttöä sormella tökkiessä saa aikaan hauskoja efektejä, ikään kuin pisaroita tippumassa vesivärityölle. Toisaalta en ole varma onko tämä välttämättä suositeltavaa. Tekstikäyttöön vanha näyttö on ihan ok, mutta siihen se melkein jääkin: kaikki liikkuva aiheuttaa jälkikuvan, joka hiljalleen hiipuu pois toiminnan ruudulla edetessä. Hivenen kamalan näköistä suoraan sanoen, ja esim. videon katsomista ei voisi kuvitellakaan.

Jepjep, Macbook voittaa tämän toisenkin erän.

Erä 3: Näppäimistö

Sisältäen myös tuon hiiripädin. Mutta siis Macin näppäimistöhän hohtelee pimeässä. Tarvitaanko muuta?

Okei okei. Kummankin koneen näppäintuntuma on hyvä. Olen itse asiassa aika yllättynyt siitä, miten kivasti iskussa Compaqin näppäimet yhä ovat; kone oli sentään ahkerassa käytössä kesästä 1998 aina kesään 2004 – mikä tarkoittaa että tämänkin blogin varhaisia päivityksiä on paljon sillä kirjoitettu. Itse ohjelmoitavat erilliset funktionäppäimet ovat Compaqissa mukava plussa, muistin yhä että siitä ensimmäisestä käynnistyy tekstinkäsittely, toisesta Netscape. Näiden toimintonäppäintensä myötä Compaq veisi voiton, mutta kun kerran päätin tuon hiiren sisällyttää samaan niin... Huh huh miten riipivän yliherkkä tuo vanha hiirilevy on. Kahden millin sormenliikahdus laatalla teleporttaa kursorin ajatusta nopeammin ruudun laidalta toiselle. Itse asiassa käytinkin vielä tämän Compaqin ajan perinteistä pöytähiirtä, vasta vuonna 2004 luovuin johdollisesta jyrsijästä silloin kuin Armadastakin.

Macin hiirilevy on ihan ok, joten tasapeliksi meni.

Erä 4: Käyttöjärjestelmä

No niin, asiaan. Compaqissa pyörii vanha kunnon Windows 95, ja hyvin pyöriikin, mutta mikä parasta, mukana on ihan vielä Windowsista irrallaan toimiva DOS. Olipas kyllä mukava vuosien jälkeen vaellella hakemistopuissa ja katsella .BAT-tiedostoja EDITillä ihan vain huvin vuoksi. Kyllä kyllä, olen sanonut sen ennenkin ja sanon taas: DOSsia paremmaksi ei käyttöjärjestelmä mene. Graafisista suosikkini on Windows XP – sen kykyä olla järkkymättä mistään on tullut vähän ikävä. Windows 95 täräytti siniruutua vähän väliä, ja onpa tämä Maccikin jo pariin kertaa kaatunut kolisten niin että ei ole resetointikaan meinannut auttaa. Mutta XP ei koskaan. 

Compaqin taustakuvana on varhaisella digikameralla ottamani potretti Aleksista, Mac tarjoaa satunnaisesti vaihtuvia luontokuvia.

Macin käyttöjärjestelmä on High Sierra tai joku sellainen, ja ihan ok systeemi lienee, joskaan en vielä vuoden käytön jälkeenkään ymmärrä millä logiikalla esim. hakemistojen ikkunat aukeavat, tai miksi tiedostot tallentuvat milloin mihinkin. Olen hyväksynyt sen että asiat ikään kuin tapahtuvat. Compaqia käyttäessä tietää tarkoin mitä tekee, miksi ja miten. Maccia käyttäessä ei tiedä.

Ylivoimainen voittaja: Compaq.

Erä 5: Käynnitys / sammutus

Macbook käynnistyy viitisentoista sekuntia. Ei kai sellaista voi 20 vuotta vanha kone päihittää? No ei tietenkään, mutta ei Compaqin minuutin ja 40 sekunnin ruksutus ole kovinkaan huono, varsinkaan kun vertaa myöhemmän Windows XP -koneeni hyvinkin neljännestunnin kestäneeseen alkurutinaan. Sammutus sen sijaan on yllättävämpi: siinä missä vaikkapa juuri XP (alan ihmetellä jo itsekin miksi tunteeni ovat kyseistä järjestelmää kohtaan niin lämpimät) sulki itseään minuuttikaupalla, Windows 95:llä kestää noin kaksi sekuntia mykistyä siitä kun "sammuta"-painiketta on klikattu. Tämä on noin kaksi sekuntia nopeampi suoritus kuin Macin sammuminen, joten pointsit siitä.

Nyt kun asiaa ajattelen, en varmaan koskaan kuuden vuoden aikana kokeillut mitä tuo "Keskeytä"-toiminto tekee.

Mutta kyllä lähes välitön käynnistyminen aiheuttaa sen, että Macbook korjaa potin.

Erä 6: Ohjelmisto

Kaltaiselleni käyttäjälle oleellisin ohjelma on teksinkäsittely, eikä näistä koneista kumpikaan sisältänyt oletusarvoisesti kaksista kyseiseen käyttöön tarkoitettua ohjelmaa, joten välineistö oli hankittava muualta. Compaqiin asensin alkuperäisiltä 3,5 tuuman disketeiltä jo vanhaan pöytäkone-IBM:ääni hankitun MSWorks 2.0:n (copyright 1992), jolla kirjoittelin ihan tyytyväisenä aina koneen loppuun asti. Pieniä yhteensopivuusongelmia alkoi jo 2000-luvulla olla käytännössä kaiken kanssa (rtf ei ollut tallennusoptiona), mutta sinnikkäästi jatkoin. Macciin hankin Open Officen, joka onkin ihan hyvä, mutta verrattuna vaikkapa Wordiin on suomenkielen oikoluku onneton. No, ilmaisohjelma joten turha valittaa... Ei Open Office ihan Wordin tasoinen ole muutenkaan, mutta kelvollinen.

Nettiä selailen nykykoneellani Safaria käyttäen, Compaqissa on Netscapen versio 4.75, vuodelta 2000 – ihan kauhean ahkera päivittäjä en ole siis tuolloinkaan ollut. Mutta siinä missä Macin käyttö on lähinnä Safarin ja Open Officen varassa, Compaq on täynnä vaikka mitä sälää. Löytyy Paint Shop Pro ("You are on day 7056 of your 30 day trial period", asia selvä!), Sidplay, FTP-ohjelma, webbieditori, Eudora, After Dark -näytönsäästäjä, kertakaikkiaan kilokaupalla kaikkea, eikä vielä päästy edes peleihin...

Compaq sisältää seuraavat pelit: DOS-puolella Doom 2, Dune 2, Laser Squad, Settlers, SimCity 2000, Worms, Indiana Jones and the Fate of Atlantis, Ufo: Enemy Unknown, Formula 1 Grand Prix, Volfied, Slicks 'n' Slide, The Incredible Machine, Nethack, SimLife, Legend of Myra, Civilization; Windowsissa tarjolla on Windows Entertainment Pack, eli Blackjack, Chips' Challenge, Cruel, Golf, Hertta, Jezzball, Käärmepasianssi, Miinaharava, Pasianssi, Pegged, Pipedream, SkiFree, Taipei,  Tetravex, Tetris, TicTacToe, TriPeaks, Tut's Tomb, Vapaakenttä; sekä vielä ilmeisesti netistä lataillut pelit Kye, Lifegenesis ja WinRisk.

Macbook sisältää seuraavat pelit: Shakki.

On jotenkin surkuhupaisa yritys vakavastiotettavaan arvokkuuteen että se ainoa peli on vielä mahdollisimman kuiva ja ankea. No, kyllähän Macciinkin halutessaan pelejä kai saisi, ja onhan minulla kuusnelosemulaattori tässä sentään kaikkine tuhansine peleineen, edelliseltä koneelta siirrettyinä zip-paketteina tosin yhä lähinnä. Mutta silti. Toisaalta en ole vuosiin pahemmin tietokoneella enää pelannut, joten samapa tuo – ja valtaosa noista Compaqin peleistä on koemielessä pöytäkoneelta tuohon siirrettyjä; kuten jo aiemmin totesin, passiivinäyttö ja liikkuvat objektit eivät sovi yhteen, joten esim Doomin pelaaminen tuolla koneella oli silkkaa tuskaa. Hyvin pyöri, mutta näytöstä ei saanut selvää lainkaan. Civilization kyllä toimi hyvin, ja sitä muistan vielä vuonna 2004 kesällä juuri tällä koneella pelanneenikin.

Näinhän se siis on, että Compaq voittaa ohjelmistoerän.

Erä 7: Laajentamismahdollisuudet

Compaqissa on liitintä jos jonkinlaista, tosin osa niistä selittyy sillä, että kone on ajalta ennen USB:tä, joten omanlainen pistokkeensa on oltava niin näppäimistölle, hiirelle kuin printterillekin. Mutta eihän se riitä: portteja on niin pirusti joka lähtöön, on jopa lisämuistille tilaa, on langattoman verkon infrapunalukijaa, on 3,5 tuuman diskettiasema ja ties vaikka mitä. Macissa on kaksi USB-porttia eikä paljon muuta mahdukaan. Toki näihin USBeihin saa kaikenlaista, mutta pelkästään se määrä laitteita mikä Compaqiin on mahdollista saada samanaikaisesti kiinni on siinä määrin vaikuttava, että taas tuli vanhalle sotaratsulle erävoitto. Eikä etenkään pidä väheksyä korppuasemaa! Ai niin ja kun nyt oheislaitteisiin mentiin, niin Compaqissa ei myöskään ole kameraa toisin kuin Macissa. Siitäkin siis pisteet vanhukselle. (kuka tarvii tietokoneessa kameraa??)

Compaqin oikeassa reunassa on vastaanotin langattomalle verkolle. Koskaan ei tullut vastaan tilaisuutta testata sen toimivuutta.

No niin, olemme tasatilanteessa 3 -3 (ja yksi tasapeli) ennen viimeistä erää. Vaikuttaa hirveän laskelmoidulta, mitä pahoittelen.

Erä 8: Johto

Akun kestoa en nyt lähde vertailemaan, koska akut iän myötä kuluvat, ja kamoon, 20 vuotta. Mutta onhan läppäriä myös ladattava, toisinaan samanaikaisesti käytettäväkin. Ja on heti kärkeen sanottava, että näiden koneiden johdoilla on eroa kuin yöllä ja päivällä. Jo liittimessä! Koska haluanpa tässä nyt tuoda julkisesti esiin sen suuren inhoni jota tunnen tuota Macin omituista magneettikiinnitteistä johtoa kohtaan. Voi näitä valopäisiä ideoita. Kenen mielestä tuo on hyvä ratkaisu? Pienikin hipaisu johtoon ja – plop. Se on irti koneesta. Varsinkin kun ottaa huomioon että johto on aika lyhyt, rapiat puolitoista metriä, tämä liitin on katastrofaalisen onneton. Makoile siinä sitten sohvalla kivasti kone sylissä kun johto on koko ajan irti. Compaqissa sen sijaan on kolme metriä jykevää teollisuuskaapelia sellaisella liittimellä että saa kaksin käsin tempoa eikä silti meinaa koneesta irrota. Painaakin Compaqin johto suunnilleen saman verran kuin itse Macbook.

Ikävä todeta, mutta viimeisen erän voitti Compaq, joka sitten otti niukan heittäytymisvoiton tässä kaksinkamppailussa. Niin se kuulkaa on että ennen oli paremmin, koneet olivat kivempia, sääkin suosi. Mutta ollaanpa reiluja: Mac ansaitsee lisäpisteen huimasta akkukestostaan, joka on paljon parempi kuin yhdenkään koskaan omistamani PC-pohjaisen läppärin, ja oikeastaan mahdollistaa sen, että konetta on kiva kantaa mukana vaikka kirjastojen lukusaleissa, junissa, mökillä.

Niin että tasapeli sittenkin.

Tavataan taas ensi kerralla, jolloin vertaillaan Partner-merkkistä moottorisahaa ja perinteistä pokasahaa.

The Aliens of Bayou County

Tänään: kaivoin Macbookini esiin bussissa ja lähetin sähköpostin. Ette arvaa miten hävetti. Ikkunan takana vilisi kuusimetsä, puut keltaisempia kuin etelärannikolla. Saappaissa oli vielä tilaa, savuntuoksu jäi reppuun. Paikallislehdestä luin että sekä käymäni ala-aste että lukio ovat saaneet purkutuomion, myös kunnan läpi kulkevaa vanhaa rautatietä on alettu poistaa. Vähänpä jää.

Mutta mikä metsiemme eläin tekee koiranläjän näköisiä jätöksiä? Niitä on suuren kuusen alus täynnänsä – sitä on käytetty toilettina läpi syksyn. Joku kirkui kun katselin, arvelin linnuksi. Kärpässieni puski itseään tammenversojen vierestä ylpeänä esiin. Näytin palvontamenolta kun ryömin sen ääressä kameran kanssa. Sammal tirisi, on ollut märkä syys.

On ollut valtava tarve.

Olen tänään miettinyt fiktion totuusasteita. Miksi "se olikin vain unta" nähdään huonona loppuna tarinalle, joka kyseisenlaisen lopetuksen jälkeenkin on ihan sama tarina edelleen? Lukevatko ihmiset pääosin fiktion totena? Ovatko kaikki hulluja?

Lupaus

Ihmettelin mitä mökää ulkoa kuuluu, kunnes muistin että on taiteiden yö. Vietin sitä itsekin katsomalla jakson Twin Peaksin kolmoskautta. Se tuottaa outoja onnen hetkiä – huomaan herkeäväni nauruun aina kun taas yksi vanhentunut näyttelijä 25 vuoden takaa ilmestyy ruutuun. Tiedättehän tuon naurun: se spontaani reaktio kun varoittamatta kohtaa jonkun sellaisen jota ei ole pariin vuosikymmeneen nähnyt ja siinä hän nyt on, keski-ikäisenä, elämän kolhimana, monin tavoin muuttuneena ja silti itsenään. Noita hetkiä Twin Peaksin uusi tuleminen on tarjonnut jo kahden ensimmäisen jakson aikana. Kaiken muun hyvän ohella tietenkin, ehkä kaikesta siitä myöhemmin syksyllä lisää.

Tätä kirjoittaessani mietin kuinka monella mittapuulla olen pudonnut erinäisiltä yhteiskunnan rattailta. Olen kauhean väsynyt elämiseen. Se kuulostaa jotenkin masentavalta, mutta ei se sitä ole. Pidän suhtautumistani olemassaoloon päinvastoin poikkeuksellisen tervehenkisenä. Jos ei minun ikäiseni ihminen ole helvetin kyllästynyt kaikkeen, hän kieltää lukemattoman määrän kylmiä faktoja. Ihmisen ei ole järkevää olla olemassa. Jokainen meistä on taakka. Ketään täältä lähtenyttä ei loppujen lopuksi kaipaa kuin korkeintaan kourallinen, hetken ajan. Meitä on miljardeja liikaa, eikä kukaan yksilönä merkitse mitään.

Näin kirjoittaessani vaikutan kauhean synkältä. Silti minua on joskus väitetty hauskaksi. Seuramies en kuitenkaan ole, vaikka esitänkin tunnetiloja taidokkaasti. Joskus nuorempana pelkäsin hirveästi sitä mahdollisuutta että olen psykopaatti. Että kaikki tunteeni ovat vain harjoittelun tulosta. Se että kaikki parisuhteeni ovat päättyneet siihen että kanssani eläminen on todettu mahdottomaksi, ruokkii kieltämättä tätä tulkintatapaa. Mutta toisaalta olen kauhean empaattinen. Ainakin fiktiivisiä henkilöitä kohtaan tunnen hirveästi. Tosielämän tragediat yleensä olankohautan. Tiedä sitten mistä sekin kertoo, mutta viittaan yllämainitsemaani. Meitä on liikaa. En nyt silti luokittelisi itseäni linkolalaiseksi. En luokittelisi itseäni miksikään, vaikka moni sitäkin puolestani yrittää. Ei tarvitse.

Etsin nimeäni Instagramin häshtägeistä ja löysin paljon kuvia viherkasveista. Tieteiskirjallisuudesta en erityisemmin pidä. Viime viikolla tein romaanihenkilöä luodakseni profiilin seuranhakusivulle. Kaikkien niiden ihmiskontaktia etsivien näkeminen siellä kävi ahdistamaan. Antaisivat olla. Ihmiselämä on niin lyhyt.

Liikahduksia ajassa

Tuntuu jotenkin hölmöltä ilmoittaa fanittavansa Twin Peaksiä. Kaikkihan tykkäävät Twin Peaksistä. Silti, jo sarjan (tuolloin pahasti vaillinainen) ensiesitys Suomessa vuonna 1991 kosketti jotain sellaista osaa minusta minkä olemassaolosta en ennen tiennyt. Tunsin tuolloin David Lynchin nimen, mutta varmaankaan hänen elokuviaan en ollut nähnyt. Niinpä Twin Peaksin leffamittainen pilottijakso on ensimmäinen kohtamaani Lynch, eikä paluuta ollut sikäli että suhteeni tarinankerrontaan muuttui pysyvästi tuon pilotin näkemisen jälkeen.

Sarjaa huomattavasti huonommin tunnettu elokuva Twin Peaks - Fire Walk With Me on ristiriitainen tuote. Cannesin festivaaleilla se sai osakseen pelkkiä buuauksia ja yleisö marssi ulos. Kohtalainen pudotus tekijänsä uralla – Lynchin edellinen elokuva Wild at Heart sentään voitti kyseisen festivaalin pääpalkinnon. Mutta olihan itse sarjakin jo tuohon mennessä paitsi pudonnut suosiosta, myös päättynyt. Yleisö todennäköisesti odotti paluuta sarjan parhaiden hetkien pariin, mutta sitähän tuo elokuva ei ole.

En ole ihan varma monestiko olen nähnyt Twin Peaks -tv-sarjan. Täällä alkujaan esitetty pahasti typistetty sarja tuli outona kaksi jaksoa yhteen niputtaneena uusintana Suomessa vuonna -95, jolloin sen VHS-nauhoitin, mutta vasta joskus vuosituhannen alussa sarja nähtiin ensi kerran kokonaan loppuun asti näilläkin nurkilla. Tuolloinkin videonauhurin rec-painike kului, ja oletan että ainakin kertaalleen nuo nauhoitukseni ehdin katsoa ennen kuin heivasin koko isohkon videokasettikokoelmani vintille, missä se kerää tomua ja hiirenpaskaa yhä tänäänkin. Ykköskauden ostin DVD:nä joskus vuoden 2006 tienoilla, mainio boksi jossa jokaisessa jaksossa on mukana ohjaajan kommenttiraita – pirun kiinnostavia ovat, ja puuttuvat myöhemmistä julkaisuista, tai ainakin siitä "Definitive edition" -boksista, jonka viime talvena vihdoin sain hankittua, jossa siis koko sarja molempine kausineen vihdoin samassa paketissa.

Sain viimeisimmän katselukerran päätökseen nyt kesällä. Twin Peaks on edelleen hyvä. Edelleen sen ensimmäinen kausi on parasta televisiota koskaan, ja vaikka toisella kaudella ote hiipuu, minua surettaa sen maine huonona. Totta kai kakkoskausi kaipaisi tiivistystä, mutta faktat faktoina: toisen kauden ensimmäinen kolmannes on edelleen täyttä tavaraa sisältäen jopa yhden sarjan parhaista jaksoista (se jota pitkään luulin sarjan finaaliksi, koska esittäminen Suomessa lopetettiin vuosina 1991 ja 1995 siihen), Lynchin itsensä ohjaaman kauden seitsemännen jakson Lonely Hearts: "It is happening again." Edelleen kylmäävä kohtaus.

Vähän tämän jälkeen, kauden puolivälin tienoilla, kaikki sutii hetken aikaa tyhjää: juonet, hahmot, tunnelma. On kuin katsoisi koreita kuoria, joiden sisältämä mehukas ydin on kadonnut. Ei sarjan katsominen tuolloinkaan mitään tuskaa ole; puitteet ovat edelleen kunnossa. Mutta vasta aivan lopussa ote jälleen kiristyy, ja kyllähän alkuperäisen Twin Peaksin (jälleen Lynchin itsensä ohjaama) päätösjakso on kaikessa psykoottisuudessaan aika lailla parasta televisiota koskaan. Onhan?

No, ainakaan se ei ollut sitä mitä sarja oli edellisen vuoden ajan ollut. Painajaista muistuttava intensiivinen psykoosi antoi suuntaviivat elokuvalle, joka ilmestyi vajaat kaksi vuotta sarjan päättymisen jälkeen. En muista milloin tuon elokuvan ensi kerran näin, ja montako kertaa olen sen tähän päivään mennessä nähnyt; tuskin kovin montaa, koska tapanani ei ole katsoa elokuvia toistuvasti. Mutta olin varmasti jo Twin Peaksin myötävaikutuksella etsinyt muutakin Lynchiä tuohon mennessä käsiini: varmasti ainakin Blue Velvet ja Wild at Heart oli nähtynä; tiesin siis mitä odottaa. Viime viikolla kävin leffadivarista ostamassa Fire Walk With Men omaankin kokoelmaani, eilen illalla sen katsoin – edelliskerrasta arvelen olevan viitisentoista vuotta. Kokemus oli edelleen ravistava. Toki ymmärrän myös Cannesin filmiväen buuauksen: Wild at Heart kaksi vuotta aiemmin oli ollut indie-elokuvan merkkipaalu, coolin (varsinkin Tarantino tästä inspiroitui) sarjakuvamaisen väkivallan saapuminen visuaaliseen taiteeseen, samanaikaisesti naiivi ja kyyninen rakkaustarina outojen hahmojen kansoittamassa alamaailmassa, humoristinen ja räiskyvä, vieläpä roadmovie – ja nehän ovat aina cooleja.

Tähän verrattuna Fire Walk With Me on hidastempoinen, raskas, totaalisen iloton. Se on kuoleman paino niskassa kahden tunnin ajan, ja vaikka ensimmäiset puoli tuntia sisältävätkin myös tyypillistä Lynch-huumoria (Chris Isaakin ja Kiefer Sutherlandin esittämät FBI-agentit ovat kaksikko, jota seuraisi mielellään pidempäänkin), maailma synkkenee kun saavutaan Twin Peaksiin ja seurataan Laura Palmeria tämän viimeisen viikon ajan. Mutta mitä muuta se voisi kuin synketä? Katsojahan tässä vaiheessa jo tietää mitä tapahtuu. Määränpää on selvillä, jopa pitkälti se miten sinne päädytään. Ehkä, nyt nähtynä, olisin tätä elokuvaa tiivistänyt puolivälin tienoilta. Se ei välttämättä kaipaa tiivistystä, mutta katsojan pitää olla valmis heittäytymään näihin henkilöihin, tähän todellisuteen, tähän tapaan tehdä elokuvaa, josta nuorena ja itseriittoisena totesin että "haluan kirjoittaa siten kuin Lynch ohjaa", enkä tietenkään olisi tarkemmin osannut selittää mitä tuolla tarkoitin, mutta ehkä tuo kertoo siitä miten ison vaikutuksen Lynch teki, ja nimenomaan tarinankerronnallisella tasolla.

Parhaat kohtaukset elokuvassa Fire Walk With Me ovat edelleen priima-Lynchiä. Pitkiä, piinallisia, niitä hetkiä elämässä joissa itse todellisuuden pintaa alkaa säröillä, eikä se ole muuta kuin henkilön oman hitaan kärsimyksen säröjä hivuttautumassa yksilöstä ympäristöönsä; hajoaminen ja eheytyminen, siinäpä Lynchin elokuvien ansiokkaasti yhä uudestaan kuvaama prosessi, ja varmasti Fire Walk With Me on tämän prosessin tyylipuhtaimpia edustajia ohjaajan laajassa tuotannossa.

Pidin siis elokuvasta edelleen. Se jopa, keski-ikäistyttyäni sitten viime kerran kun sen katsoin, vaikutti nyt muutamin eri tavoin. Ymmärsin joitakin sen hahmoja nyt paremmin, ja toisaalta näin elokuvan hauraan kuoren alla enemmän ahdistusta kuin olin koskaan tajunnutkaan. Ei ihme että elokuvaa moitittiin ilottomaksi. Luojan tähden, kaiva tästä nyt mitään naurunjuurta. Suurin syy siihen miksi halusin palauttaa elokuvan nyt mieleeni, on se, että Twin Peaksin jo talvella ostamani kolmoskausi odottelee hyllyssä, ja nyt kun tuon alkuperäisen sarjan uudelleenkatselun sain päätökseen, on kolmoskauden vuoro, ja ennen sitä halusin että kaikki aiemmat Twin Peaks -kokemukset ovat tuoreena muistissa. En yhtään tiedä mitä jatkossa on luvassa, muuta kuin että Lynchiä. Ja se on minulla yleensä riittänyt.

Teemu-aasi juo aamuteesi

Pohdin sellaista, että mitä jos aloittaisi populaarikulttuurin osa-alueita äärimmäisen subjektiivisesti ruotivan pitkiä kirjoituksia viljelevän blogin. Sitten muistin että olen aloittanut sellaisia varmaan tusinan verran. Niistä vain Run / Stop - Restore on porskutellut pitkään, ja palaa tällä viikolla taas (lupaan!) aktiivisesti päivittymään. Myös takkuisen elämäni tympeät vaiheet jatkuvat syksystä 1994 kun taas olen arkistojeni ääressä. Yleinen ongelmani on, että olen aina satoja kilometrejä eri paikassa kuin milloinkin tarvitsemani referenssimateriaali. Mutta joillakin on kuulemma polttavampiakin ongelmia. Viikko sitten oli Aamulehdessä juttu ihmisestä joka kärsi vakavasta masennuksesta. Näissä jutuissa on aina sama kuvio: ihminen käy pohjalla, sitten hän paranee. Oli helvetilliset vuosi tai puoli vuotta kuulemma. Pyh, amatöörit.

Kävin tänään pikemmin (melko tarkkaan kaksi tuntia) Helsingissä. Näytti siltä että mitkään kesäkuun alussa kaupunkia raastaneet tietyöt eivät olleet muuttuneet miksikään, paikoitellen kadut oli vain revitty aiempaa pahemmin auki. Kotitalon rapussa kulki ihan oudonnäköistä sakkia. Saattoi olla kyllä peilikin.

Näin viime yönä unta, jossa istuin mukavasti kirjaston portailla auringossa lukemassa Pirkka-lehteä. Siihen tuli jotain tyyppejä, jotka sanoivat että heillä on aina tapana istua tässä. Että väistäpä. En tehnyt elettäkään liikkuakseni, selailin Pirkan sivuja, sanoin että luen nyt tämän lehden ihan rauhassa loppuun. Yksi tyypeistä yritti estää lukemista peittämällä sivuja käsillään. Sanoin: "Mitä enemmän estää, sitä kauemmin kestää."

Kissa on tyytyväinen kun se saa vaania päästäisiä marjapuskissa. Mikä olisi vastaava onnentuoja ihmiselle?

Ensipainokseni! Persialaiset mattoni!

Lähes kolmen kuukauden maaseutuevakkoni on kaartamassa loppusuoralleen. Olen ollut tehokas itselleni tärkeissä asioissa: kirjoittanut kirjan, raivannut pihaa, ryöminyt pusikoissa kameran kanssa, hakannut halkoja (siinä puuhassa kiteytyy jotain ihmisyydestä). Vähän ihmisiäkin olen nähnyt, mutta suurimman osan ajasta on ollut vain minä ja kissa. Sitä miettii yhteiskunnan rattaista karatessaan että onko tämäkään nyt sitten millään tavoin järkevää. Mutta sitten: jos olisin päivätyössä tekisin jotain sellaista minkä moni muukin voisi tehdä. Näitä kirjoja taas ei kirjoittaisi kukaan ellen minä. Näin pyrin järkeistämään ratkaisuni, mutta siihen en ota kantaa menettäisikö maailma mitään ellen kirjoittaisi; mikä minä olen mitään yleistämään, yksilötasollahan tässä mennään.

Mutta sitä en kuulkaa ole koskaan tahtonut sisäistää että aina hehkutellaan niin hirveästi kesälukemista. Minä en ikinä lue niin vähän kuin kesäisin! Yksi ainoa kirja näiden kuukausien aikana on tullut tahkottua - toki kerrassaan mielenkiintoinen sukupuuttoaaltoa käsittelevä teos. Mutta no, tietenkin kirjat ovat vain yksi lukemisen muoto. Koko lailla paljon olen plärännyt 50- ja 60-lukujen aikakauslehtiä vintiltä. Hyvää kamaa. Mainioita juttuja, patavanhoillisia asenteita, yllättäviä sympaattisuuden hetkiä, rehdin sisukkaita journalismin kukkasia, ja Veikko Ennalaakin vähän.

Podcasteja en ole enää kuunnellut läheskään siinä määrin kuin viime kesänä, mutta hiljakseen silti. Sen sijaan muutamia tv-sarjoja olen edennyt, kun kerran raahasin läjän dvd:itä tänne mukanani. Kesän lautapelitähtiä niin täällä Euroopan retkiltään piipahtavan tyttäreni kuin niiden muutamien vieraidenkin kanssa ovat olleet Karuba ja Colt Express.

Nyt käy tuuli. Pitkä hellejakso on päättymässä sekin; käristekupoliko se nyt sitten oli tällä kertaa. Vuoden 2014 helteitä ei vielä päästy edes kovin lähelle, mutta median muisti on mitä on. Silloin hakkasin halkoja tuossa niityllä auringon räkötyksessä vain hattuun verhoutuneena. Nyt ei enää fysiikka kestäisi. Neljässä vuodessa asenteeni hellettä kohtaan on muuttunut: vähän viileämpi kelpaisi.

Ylihuomenna alkaa elokuu. Elämässäni on tapahtunut elokuussa pari isoa kirjallista juttua: tasan 20 vuotta sitten elokuussa alkoi kansanopiston kirjoittajalinja, joka edelleen määrittelee elämäni aikaan "ennen" ja "jälkeen". Kaksi vuotta sitten taas olin Pentinkulman päivillä osana esikoisseminaaria, jossa totesin etten olekaan ihan niin outsider kirjallisella kentällä kuin minä olin päättänyt itseäni pitää. Kävi ilmi että ihmisiä ne muutkin kirjoittavat ovat. Luulin aina että yli-ihmisiä - siis itseeni verraten. Mistä muistuikin mieleeni entisen avopuolisoni minusta tekemä määritelmä: "En ole koskaan tavannut ketään toista jolla on yhtä suuri ego mutta yhtä huono itsetunto." Saattaa olla etten enää sovi tuohon, se on lausuttu kauan sitten. Mutta silloin se herätti huomaamaan muutamia ongelmakohtiani. En niille mitään tehnyt tietenkään, mutta havaitsinpa niiden olemassaolon.

Nykyään olen väsynyt, usein yksinäinen, hankala, satunnaisen onnellinen, enimmäkseen kelvoton. Aika on kullannut muistoja, saavutukset se vain lahottaa.

Kangastuksia kuhansilmässä

Molskahdettiin aamu-uinnilla sinne. Möllötti mokoma kuin mitään maallista vailla kaislikon keskellä, kenties sen kummemmin meitäkään miettinyt, kunhan otti ja ahmaisi... Ja sieltä sitten katseltiin, koko lailla toisesta kulmasta, samean veden seasta. Silmästä.

Lähtihän se laiska levoltansa lopulta. Mutaveden mustuudessa se pujotteli valonsäteiden välistä peremmälle järvenselkää, ja kummemmilta näyttivät hetki hetkeltä ne maisemat, levämetsät ja lumpeenvarret, ahvenenkaltaiset tyypit ja varmaan pari kilkkiäkin korrella keikkumassa, en nyt sano etteikö. Todettiin ettei oltu kotonamme siellä. Se muljautteli silmäänsä ja meitä. Mulkoili menemään kuin olisi järven omistanut ja me mulkoiltiin sen mukana.

Kalana kaikkea vierasta. Ihmisen varjon lailla.

Se löysi veneen, tai vene sen, tai miten vain; siimahan sen järvestä sieppasi. Jo iski hätä. Ettei tässä nyt näin pitänyt, ja kai se kaipasi kaislikkoonsa silloin, mutta riuskoin ottein meitä jo kiskottiin päin kesäistä päivää. Taivas häikäisi, sinne vaan samojensa joukkoon viskattiin suuri ja säyseä. Kävihän se meillä mielessä että katuiko tuo nyt valintojaan, tähystikö elämänsä polkua taaksepäin kuduksi asti, mutta tokko sentään: kuha kumminkin vain.

Meidät pistettiin paloiksi.

Päätyimme parempiin suihin.

Ruusu ruusumpi

Mietin tuossa kirjallista brändäystä. Älkää pelästykö, en ole suunnittelemassa sellaista. Pikemminkin mietin miten sellaisestakin on tullut tarpeellinen tekijä. Että pitää olla jotenkin tietynlainen, nopealla vilkaisulla tunnistettava, juuri oikeanlaisia mielikuvia herättävä jo nimellään. Jos jotain, haluaisin olla mahdollisimman ristiriitainen brändi. (joku saattaa olla sitä mieltä että jo olenkin, mutta joku huutelee sieltä vintinrapusta nyt ihan rauhassa vaan) Olla monia toisiinsa julmasti kirnahtavia asioita samanaikaisesti. En voi sille mitään – olen kertakaikkisen allerginen määritelmille, ja tilanne tuntuu vanhetessani koko ajan pahenevan. En kestä kirjallisuuden genrejä. Pian en varmaan kestä sitä että eritellään proosa ja lyriikka, fakta ja fiktio. (luulette että vitsailen, mutta omat lukutottumukseni ovat jo alkaneet suuntautua täten) Itsehän olen jo pahasti leimautunut jonkinlaiseksi scifi-spefi-jännäristiksi, mikä on vähän huolestuttavaa, kun en kyseisiä genrejä juurikaan lue. Enkä mielestäni kirjoitakaan, mutta minkäs teen. Optimeinta olisi jos olisi vain kirjoja, vain kirjallisuutta ilman rajoja. Lopulta kaikessa on kyse sanoista. Itselleni ei ole koskaan ollut tärkeää juoni, ei koherentti kokonaisuus, eivät henkilötkään niin hirveästi. Kunhan on sanoja.

Sanoja. Mustia kuvioita valkoisella. Jos niitä katsoo tarpeeksi pitkään, ne muodostavat asioita. Ei sillä niin väliä millaisia.

Suureen etelän kanjoniin

Keräsin kamat kasaan. Ne täyttävät nyt tuolin, talvitakki vielä paketissaan kun tuli sen verran myöhään että helteet olivat jo alkaneet. Kulkulupa ja henkilökortti; sähköinen, perinteinen ja kolmionmallinen avain, kuulakärkikynä. No sitä ei ehkä tarvitse palauttaa. Tänään luovutin auton, huomenna haen kissan. Asuntoni olen jo antanut pois. Tämä kaikki kuulostaa dramaattiselta. En putoa tyhjän päälle. Ei voi jos siellä jo on.

Olen aina toisinaan ajatellut olla kirjailija. Se on vaikeaa. Joskus haaveilin akateemisesta urasta, mutta teoriat viuhuivat pääni ohi korkealta. Kirjastossa olisin mielelläni, mutta kun kerran hain alaa opiskelemaan, oli matikannumero liian huono. Nyt olen, olen, olen. En tiedä mikä. Aika kultaa muistot, sanotaan, mutta kultaako nykyhetkeä koskaan mikään?

Arvotonta kissankultaa. Armotonta.

Olen ruskettuneempi jo nyt kuin parina viime kesänä elokuussa, toisaalta talviturkin olen viimeksi heittänyt vuonna 2014. En ole oikein uivaa tyyppiä. Mutta sujuvasti kellun, ja se kai ongelmani onkin. Siinäpä lillun kun muut kroolaavat ohi.

Jaa'a, mitä sitä taas tänään tekisi muuta kuin hukkuisi vertauskuviinsa. Se se on viihdettä kuulkaa, se.

Vankiloista

Juon iltakahvia Aleksi-mukista. Se on suuri valkoinen muki, jonka kyljessä on kuva Aleksista, elämäni ensimmäisestä kissasta (1996-2014). Olen päivän aikana kirjoittanut hakemuksia, sähköposteja ja viestejä. Isoja juttuja. On vähän sellainen tunne että astuu tyhjän päälle, valkoiseen tyhjään, missä muotoja ottavat korkeintaan sanat ja jos sanojen väleihin jotain jää, sillä ei ole enää merkitystä. Uskoisinko itseeni kerrankin? Virheitään voi toistaa vain tiettyyn rajaan asti, minkä jälkeen ne muuttuvat rutiineiksi. Sitä ennen on tehtävä ratkaisuja, paitsi tietenkin mikäli haluaa elää virheidensä kanssa, tulla muistetuksi niistä.

Aleksi oli minun ystäväni. Se moikkasi minua aina kun tulin huoneeseen, vielä vanhanakin, vaikka oli itse jo kuuro. Ystävyydet kasvavat sattumista, ihmissuhteet syntyvät siitä että on viskattu jonkun kanssa samaan tilaan. Jostakin jonnekin.

Suljen ikkunan. Leikisti vain; ei sitä auki voi pitää ettei kissanpöhkö astu ulos. Kuudes kerros, en pitäisi sitä mahdottomana. Se on tehnyt sen ennenkin. Mutta ikkunan sulkeminen sopi tähän kohtaan tarinaa. Elämä on sarja vertauskuvia. Nyt tää astuis parvekkeelle ja sytyttäis tupakan. ("Mut eihän se polta!" ... "Ei niin, älä välitä siitä.") Asunnostani näkyy pylväshaapoja ja vastapäisen talon tägätty seinä. Joku huutaa. Talojen välisessä kuilussa on ahdasta, kuumaa, näinkin aikaisin keväällä. Japanilaiset turistit katsoivat minua tänään sormella osoitellen kun kävin kaupassa. Hymyilin. Heistä jokaisella oli jäätelö. Suljen ikkunan.

Olin tänään hetken yksinäinen, mutta olen ollut myös toiveikkaampi viimeisten viikkojen aikana kuin kuukausiin, olen vanha

mutta kaikkeen valmis.

Maybe there's hope

Kolme vuotta sitten ostin boksillisen X-Filesia kun halvalla sai. Kaikki yhdeksän tuotantokautta samassa lootassa ja leffat päälle - ei huono kauppa, tarjosi viihdettä pitkään. Kun en osaa binge-katsomista harjoittaa, on keskimääräinen vauhti tainnut olla vähän päälle yksi jakso viikossa, mikä riitti eiliseen asti. Katsoin illansuussa ysikauden päättävän tuplamittaisen jakson The Truth ja olihan se kyllä tällaisen sarjan päätökseksi mielenkiintoinen. The Truth on nimenomaan sarjan ja mytologiankin päätösjakso, sellaiseksi tarkoitettu ja sellaisena toimiva, yllättäväkin. Kun reilusti yli kahdensadan jakson verran sarjan tunnuslauseena on ollut "The Truth is out there", on aika rohkeaa lopettaa siihen, että kun totuus lopulta selviää, se on niin masentava että olisi oikeastaan ollut parempi pitää piilossa: Maailma loppuu 2012. Se on vääjäämätöntä, ja sen tiedon alle Mulder & Scully sarjan viimeisessä kuvassa musertuvat. Sentään sylikkäin. Ja "Maybe there's hope" ovat viimeiset lausutut sanat... Mutta silti. Vuosia kestäneen taistelun ja totuuden huutelun jälkeen pidin viimeisestä jaksosta huokuvasta luovutusmentaliteetista. Totta kai tämä saattoi heijastaa tuon yhdeksännen X-vuoden ajankuvaa. 9/11 oli jo takanapäin, ja alkujaan Filesia ja varsinkin Mulderin yksinäistä ristiretkeä leimannut hallitus- ja hallitsijavastaisuus oli mennyt pois muodista. Nyt piti olla pro-Amerikka, mikä sopi Chris Carterille ja kumppaneille huonosti. Tätä on pidetty myös yhtenä syynä sarjan suosion laskuun, mutta liekö näin - onhan yhdeksän vuotta vallankin tarpeeksi...

Paitsi että itse olisin oikein mielelläni katsonut vielä kauden tai pari uusien agenttien Doggett & Reyes edesottamuksia. Nämä pari viimeistä kautta olivat mielenkiintoisia sikäli, etten niitä silloin aikoinaan katsonut kuin satunnaisesti - varsinkin ysikausi oli näkemättä käytännössä kokonaan. En lämmennyt silloin uusille hahmoille, mitä näin jälkikäteen ei voi pitää kuin huonona mukautumiskykynä. Käsikirjoittajat ovat David Duchovnyn kyllästyttyä olleet vaikean edessä, mutta tilanteesta on nyt nähtynä selvitty harvinaisen hyvin: etenkin John Doggett on oivallinen hahmo, joka ehtii parin vuoden kuluessa käydä tutuksikin. Kyllä nämä uudet agentit olisivat sarjaa kantaneet vielä hyvän aikaa, vanhojen starojen kenties toisinaan piipahdellessa jonkinnäköisessä mentorin roolissa. On sääli ettei tähän päädytty, mutta voi tietysti olla että tuotantoportaallakin on ollut jo uudet kuviot mielessä.

Muuten kävi kuten kävi silloin joskuskin, että pidin eniten niistä loppupuolen kausista, jolloin sarja alkoi leikkiä omilla konventioillaan. Kutos- ja seiskakaudet ovat kahden ensimmäisen jälkeen varmaankin parasta mitä X-Filesilla oli tarjota. Nerokkaan oivaltavia juttuja, se sekava ufomytologia jätetty pitkälti sivuun, hauskoja hetkiä, kokeiluja, osin toimivia ja osin ei, mutta riskejä otettiin. Nelos- ja vitoskausista pidin vähiten, vaikka ne yleisesti ottaen lienevätkin sarjan kehutuimmat. Mutta niin kovin vakavasti itsensä X-Files tuolloin otti. Ei se synkistely minulle nyt auennut lainkaan niin kuin nuo vähän leikkisämmät jaksot.

Mutta tosiaan. Tiedostan kymppikauden olemassaolon, mutta sen verran ristiriitaisia kommentteja siitä on kuullut, etten taida olla kovin kiinnostunut näkemään; ja johan sen ilmestyminen vuonna 2016 riitti kumoamaan sen agentit musertaneen totuuden, että vuonna 2012 koittaa apokalypsi. Pöh. Päänsisäisessä kaanonissani X-Filesin maailma on jäänyt kuusi vuotta sitten alien-invaasion alle. Ja mitenkäs helkutissa se Tupakkamieskin näyttäisi Imdb:n mukaan olevan yhä kuvioissa? Mies koki koko sarjan eeppisimmän kuoleman tuossa ysikauden päätösjaksossa: lähietäisyydeltä ammuttu raketti silmien väliin sulatti lihat luista. Hidastetusti. Tätä ei odotettu turhaan.

Viidesti topatut, toinen otos

Pakatessani kirjoja banaanilaatikoihin tulin ajatelleeksi kahvia. Sitä vastakeitetyn kahvin ensipuraisua. Kuumaa suudelmaa lankeamassani huulilleni, ja sitten pitikin pitää jo tauko. Tässä hörppiessä voi vaikka levähtää blogipäivittämällä. Jatkan kyllä elämäntarinaani heti kunhan olen saanut tämän muuttorumban pois jaloista, ja Run / Stop - Restore lienee myös tauolla siihen asti. Mutta mikäs top viisiä tappaisi.

---

Top 5 Aku Ankan taskukirjat:

1. Aku kuumilla jäljillä (#36)

2. Jäitä hattuun, Aku (#65)

3. Aku parrasvaloissa (#78)

4. Rosvojen jäljillä (#47)

5. Voimakolmikko (#16)

Omat taskarilukemiseni päättyivät noin numeron 90 tienoille. Taso oli silloin jo laskenut rajusti. Satasen ostin vielä tuoreeltaan heti sen ilmestyttyä, oli sen verran juhlavan oloinen, mutta hirveä pettymys silti.

Top 5 Game of Thrones -henkilöhahmot (sekä tv-sarjasta, jota etenen nyt kolmoskaudella, että kirjoista, joista on luvussa neljäs):

1. Tyrion Lannister (Käsittääkseni tämä kohtalon potkima mutta aikaansaava eräänlainen päähenkilö – ainakin kolmoskirjan loppuun asti – on kaikkien suosikki, ja syystä kyllä)

2. Margaery Tyrell (Kirjoissa pelkäksi taustahahmoksi jäävä Margaery on tv-sarjassa oivallisesti auki kirjoitettu henkilö, herkullisen päämäärätietoinen pyrkimyksissään, julman suloinen)

3. Jaime Lannister (Mielenkiintoinen kehityskaari – saa nähdä mihin Jaime lopulta päätyy, veikkaan että isoihin asioihin)

4. Eddard Stark (Nyyh)

5. Asha Greyjoy (Tv-sarjassa Ashalla on jostain syystä toinen etunimi, mutta eipä hän ole siinä vielä kolmoskauden alkupuoliskoon mennessä paljon esiintynytkään. Raudanluja kunikaantytär on vakuuttava kaikissa kohtauksissaan)

Top 5 Nick Cave & The Bad Seedsin albumit:

1. Abattoir Blues / The Lyre of Orpheus (2004)

2. Push the Sky Away (2013)

3. No More Shall We Part (2001)

4. Henry's Dream (1992)

5. Boatman's Call (1997)

Vaikka Cave ehkä loikin maineensa 80-luvulla, minusta vasta seuraavan vuosikymmenen puolella hänen levytyksensä saavuttivat täydellisyyden. Alkupään tuotanto on liian särmikästä ja aggressiivista minulle; ei sillä etteikö tälle puolelle Bad Seedsin musiikissa löytyisi myöhemminkin jonkin verran tilaa. 2000-luku on ollut Cavelle huikean laadukasta aikaa. Viimeisintä albumia en ole tosin edes kuullut vielä.

Top 5 asiat joita minulla on ihan liikaa:

1. Epämääräiset paperipinot

2. Kirjat

3. Cd-levyt

4. Ruuvit

5. Verhot

No niin, tauko ohi. Takaisin pakkaamaan.