Kirjoitan tällä hetkellä romaania suomalaisesta maaseudusta. Se on aihe jonka tunnen ja josta sanottavaa riittää. Kirja saattaa ilmestyä joskus tai sitten ei; universumin mittakaavassa asialla ei ole merkitystä. Pidän kuitenkin tekstiä omana parhaana saavutuksenani, vaikka toisaalta olisi varmaan vähän hölmöä olla pitämättä. Miksi kirjoittaa jotain huonompaa kuin mitä on joskus tehnyt?
Päivät kuluvat. Kirjoitan, kissa käy puskemassa, syön lounasta, kirjoitan, teen pitkän kävelylenkin, katson jakson jotain sarjaa, menen nukkumaan. Jossain välissä luen, tosin olen lukijana muuttunut pirunmoisen nirsoksi. Kävelyt suoritan kuulokkeet korvilla, mistä syystä olen toistuvasti jäädä auton alle varsinkin näinä pimeinä iltoina. Tänään Tivolitietä ylittäessäni sain valkoisen Fiestan tekemään lukkojarrutuksen; ei se tosiaan nähnyt minua suojatiellä vaikka heijastinkin oli. Elämä vilisti silmieni ohi, näin itseni ystävien seurassa kahvilla, puolison kanssa käsi kädessä torilla katsomassa puluja, lapseni opettelemassa lukemaan. En tunnistanut itseäni. Olin romaanihenkilö. Kertomuksen kuva.
Minun pitää saada nämä tarinat itsestäni ulos ennen kuin on myöhäistä. Joku sanoi minulle taannoin että on unohtanut millaista oli silloin kun olin sosiaalinen. Olinko?
Ehkä se oli vain joku minun näköinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti