16.7.21

Twin Peaks – The Return, kohtauksia 3/3

Omaleimaisena taideteoksena ainutlaatuisen tv-sarjan viimeinen kolmannes katsannossa mieleenpainuvimpine kohtauksineen.

Part 13: What story is that, Charlie?
[Imdb parents guide – Sex & nudity: none, Violence & gore: severe, Frightening & intense scenes: moderate]


Tällä kertaa oltiin isosti Twin Peaksissä. Hengailtiin tutuissa paikoissa: niin Norma Jenningsin RR-Dinerissa kuin Roadhousessakin, piipahdettiin Sarah Palmerin nyrjähtäneessä kotitalossa ja viime jaksosta yhä vain oudommaksi muuttuneessa Audreyn ja Charlien parisuhteessa. Syötiin paljon piirakkaa, juotiin paljon kahvia. Edelleen vanhoja tuttuja hahmoja pulpahtelee pintaan, tällä kertaa Ed Hurley. Mutta 25 vuodessa näyttää hänen ja Norman välinen rakkaus viimein hiipuneen... vai?

Suosikkikohtaukseni tapahtui kuitenkin muualla. Cooper etsii käsiinsä hänet pettäneen Rayn, joka on hakeutunut turvaan kovanaamajenginsä luo jonnekin Dakotan peräkorpiin, ja siellä nähtävä jengin pomon ja Cooperin kädenvääntömatsi on kenties kohtauksena ennalta-arvattava, mutta jokin siinä viehätti minua edelleen. Kenties ei muu kuin Lynchin kyky sulattaa omaan kädenjälkeensä niin saumattomasti erilaisia genrejä; hyvin tyypillisen toimintaleffan jalanjäljissähän tässä etäisesti kuljettiin. On myös kiinnostavaa, että tämä pahis-Cooper on aika hirvittävä ihminen, mutta silti katsoja huomaa olevansa nimenomaan tämän puolella näitä ylimielisiä tusinakriminaaleja vastaan.

Hyvää musiikkia muuten piisaa tässä jaksossa: on niin hämmentävää kilkuttelua, tyylikästä klassista, kuin ehtaa Badalamenti/Lynchiäkin vanhan kunnon Just Youn merkeissä, jonka James Hurley kapuaa Roadhousen lavalle esittämään. Nostalgia elää ja voi hyvin!


Part 14: We are like the dreamer
[Sex & nudity: moderate, Violence & gore: severe, Frightening & intense scenes: severe]


Jumaliste mutta tämä jakso on täydellistä timanttia. Niin monta selkäpiitäkutkuttavan hienoa kohtausta – Sarah Palmerin demoninen baarikeikka, vartijana työskentelevä James Hurley ja hänen ('ello 'guvna) yliampuvan brittiläinen nuori kollegansa mitä oudoimman kumihanskatarinan kera, Gordon Cole ja hänen mystinen unensa Pariisista ja Monica Belluccista (joka esittää unessa itseään), ja sittenkin mieleen parhaiten on jäänyt kenties yhtenä koko sarjan kiehtovimmista kohtauksista se mitä tapahtuu, kun Twin Peaksin poliisivoimat lähtevät metsään majuri Briggsin jäljiltä löytyneiden kätkettyjen muistiinpanojen vihjeiden perässä. Portaali aukeaa, metsästä löytyy sarjan alkupuolella Cooperin kanssa kommunikoinut silmätön nainen, ja jotain mahdottoman sympaattista on siinä, että kun muilta on pallo enemmän tai vähemmän hukassa, on tällä kertaa Andy se, joka toimii sankarina ja ymmärtää missä mennään.

Eikun perhana, pitäisikö sittenkin valita se Sarah Palmerin kohtaus. Grace Zabriskie on niin jumalattoman upea näyttelijä ja huokuu sellaista karismaa, että katsoja on lanattu niille sijoilleen. "Sure is a mystery, huh?" Surrealistista painajaiskuvastoa ja äkillistä rujoa väkivaltaakin Twin Peaksin mittapuulla lyhyeen baarikohtaukseen on saatu mahtumaan.

Saatiinpa viimein myös yhteys Dougie Jonesin ja muiden juonikuvioiden välille – Janey-E Jones on Dianen sisarpuoli. Ja tajusin vasta nyt, että Roudhousen baarinpöytäkeskusteluissahan puhutaan niistä samoista koskaan näkemättömistä ihmisistä, joista Audrey ja Charlie kävivät pitkän ja hämmentävän kinastelun pari jaksoa sitten. Kaikki liittyy kaikkeen, lopulta, tietenkin.


Part 15: There's some fear in letting go
[Sex & nudity: mild, Violence & gore: severe, Frightening & intense scenes: severe]


Vaikka jakso sisälsi joitakin joko pitkän tai todella pitkän odotuksen päättäviä kohtauksia, on kuitenkin vaikuttavin tämä Margaret "Log Lady" Lantermanin viimeinen puhelu Hawkille. Nämä kaksi ovat käyneet pitkälti hiljaisuuteen ja raskaisiin ajatuksiin keskittyviä puheluita läpi sarjan, ja ilmeisesti kyseessä on jo pitkään jatkunut ystävyys, josta ei kuitenkaan vielä 25 vuotta aiemmin, alkuperäisen Twin Peaksin aikaan, ollut vihjeitä. Kenties Laura Palmerin murhatutkimus johti nämä kaksi yhteen? Joka tapauksessa katsojakin on nähnyt, että Log Lady on huonossa kunnossa. Hänen äänensä ei kunnolla kulje, hänen kehonsa on riutunut, hänen ajatuksensa lipuvat koko ajan raskaiksi; Hawk kuuntelee tätä kuitenkin aina arvostaen ja ymmärtäen. Tämä viimeinen puhelu ("Hawk, I'm dying") on sikälikin koskettava, että se oli myös syöpää sairastaneen näyttelijä Catherine Coulsonin viimeinen roolisuoritus – nämä kohtaukset kuvattiin pari vuotta ennen muuta sarjaa, koska oli selvää, ettei Coulson jaksaisi sarjan varsinaiseen tuotantoon asti. Hän kuoli pian tämän viimeisen kohtauksensa jälkeen, mikä tekee roolisuorituksesta sekä aidon että ahdistavan. Pidän kuitenkin siitä, miten Twin Peaksin poliisivoimat reagoi Margaretin poismenoon, kun Hawk kutsuu heidät kokoon kertoakseen uutisen. Tätä vielä 25 vuotta sitten vähän koomisena pidettyä hahmoa on arvostettu kovasti, ja ennalta tiedettynä tapahtumanakin hänen menehtymisensä koskettaa.

Entä ne pitkään odotetut kohtaukset? Norma Jennings ja Ed Hurley saavat viimein toisensa, vain sellaiset nelisenkymmentä vuotta sen jälkeen kun ovat palavasti toisiinsa high schoolissa rakastuneet. Ja mikä on juonen kannalta oleellisempaa, joskin vähemmän herttaista: Las Vegasissa Dougie Jones näyttää viimein muistavan kuka oikeasti on. Olemme kohtaamaisillemme aidon Dale Cooperin! Bonuspisteet myös FBI-agentti Philip Jeffriesin esiintymiselle; David Bowieta ei enää rooliin saatu, joten Lynch on muuttanut koko hahmon isoksi teepannuksi. Kuten tapana on?


Part 16: No knock, no doorbell
[Sex & nudity: none, Violence & gore: moderate, Frightening & intense scenes: severe]


Imdb:n käyttäjien äänestämänä tämä on koko kolmoskauden paras jakso keskiarvolla 9.5, enkä tätä arviota ala kyseenalaistamaan. Vaikka pidänkin Lynchin tuotantoihin toisinaan sisältyvästä "tyhjästä" – se ei koskaan ole "tyhjää" siinä mielessä että olisi vain täytettä täytteen vuoksi – ei tämä kuudestoista jakso sisältänyt mitään sellaista, mitä olisi edes käsitettä venyttämällä voinut pitää "tyhjänä". Jakso oli täynnä, joskaan ei siten, että olisi hirveästi koko ajan menty ja tehty, vaan siten, että kaikki mukana olevat kohtaukset olivat isoja, merkittäviä, ladattu äärimmäisillä käänteillä ja tymäkällä painolastilla. Tässä jaksossa Dougie Jones vihdoin heräsi Dale Cooperina ("I am the FBI"), ja otti lennosta tilanteen haltuun. Moni (erittäin moni) katsoja kritisoi sarjaa siitä, että keskeisin henkilö pysyy tavallaan poissa kuvioista ihan loppumetreille asti. Mutta juuri sen odotuksen vuoksi aidon Cooperin paluu on niin ravisuttava hetki. Niin täydellinen! Mutta se toinenkin Cooper on yhä maisemissa... Hänen ja Richard Hornen – joka nyt viimein varmistuu Cooperin ja Audrey Hornen pojaksi – yhteinen kohtaus on tyly, ja korostuu kun sitä vertaa toisen Cooperin ja hänen poikansa Sonny Jim Jonesin väleihin.

Dianen (no, hänen kaksoisolentonsa) tarina saa päätöksensä (viimeiset sanat: "Fuck you"), ja senkin jälkeen oli hyvin lähellä etten valinnut parhaaksi kohtaukseksi Tim Rothin ja Jennifer Jason Leighin esittämän palkkatappaja-avioparin surrealistisella käänteellä kyttäyskeikasta varsinaiseksi luotisateeksi muuttuvaa tylsää päivää Jonesien talon edustalla. Koko kyseinen sivujuoni on täynnä irvokasta huumoria ja juuri tosielämässäkin vastaan tulevia totaalisen odottamattomia tapahtumia. Pidin muuten kyseisen kohtauksen äänimaailmasta, johon Lynch tunnetusti aina panostaa (hän vastaa itse sarjan äänituotannosta, mikä lienee ohjaajatasolla harvinainen lisärooli): Las Vegasin lähiöelämän hiljaisuutta korostaa jatkuva etäinen koiranhaukunta ja toistuvasti jylisten nousevat ja laskevat lentokoneet.

Mutta sitten lopuksi jakso pelmahti vielä Twin Peaksiin ja Roudhouseen Audreyn ja tämän erikoisen aviomiehen Charlien kanssa. "Audrey's Dance" paukahti soimaan, ja 25 vuotta edellistä tanssiaan vanhempi Audrey sai tanssilattian itselleen; ensin hieman varovasti, lopulta tuttuun musiikkiin kunnolla heittäytyen. Mutta mistä tässä oikein on kyse? Mitä Audreylle tapahtuu, ja, jakson shokeeraava loppu huomioiden: missä hän itse asiassa on? Tämä kauniin (esteettisestikin, mutta emotionaalisesti etenkin) tanssin jälkeinen väläyksenomainen loppukuva jätti samanlaisen tyhjän ja kauhistuneen tunteen, kuin alkuperäisen Twin Peaksin Josie Packardin kuolemaan loppunut jakso. Kauhistuttavan ikimuistoista.


Part 17: The Past dictates the future
[Sex & nudity: none, Violence & gore: moderate, Frightening & intense scenes: severe]


Välttelin tämän toiseksi viimeisen jakson katsomista pitkään, koska muistin sen raskaaksi. En vaikeaksi tai ahdistavaksi katsottavaksi sinällään, vaan äärimmäisen intensiiviseksi tavalla jonka Lynch hallitsee. Kaikkialle rönsyilevät sivujuonet ovat nyt jääneet taakse, ja koko tunnin mittainen jakso on alusta loppuun yhtä ja samaa ”kohtausta”, seuraamme siis vihdoin omana tuttuna itsenään ruutuun palanneen agentti Cooperin paluuta Twin Peaksiin ja sitä mitä kaikkea siitä seuraa.

No, aika paljonhan isoja juttuja siitä. Jakso oli jopa intensiivisempi kuin muistin. Se on niin audiovisuaalisesti kuin tarinallisestikin hyvin lähellä painajaisunta; hätkähdyttävän äkillisiä käänteitä, epämääräinen uhan ja pelon tuntu, shokkeja ja toisaalta myös nyrjähtänyttä huumoria. Ja asioiden toistuvuutta tietenkin, kun hetkittäin palataan takaisin niin sarjan aiempien kausien kuin Fire Walk With Me -elokuvankin tapahtumiin – eikä ainostaan takaumina, vaan konkreettisesti, Cooperin astuessa menneisyyteen, jossa hän nyt saa tilaisuuden pelastaa Laura Palmer juuri sinä iltana jona tämä alunperin kuoli.

Ei tästä voi valita yhtä keskeistä tai merkittävintä kohtausta, koska asiat kumuloituvat järkyttävällä tavalla vyöryen alkaen siitä hetkestä, jona "Cooper" (se ilkeä versio) saapuu 25 vuoden jälkeen Twin Peaksiin. Poimin siis jakson puolivälin tienoilta yhden surrealistisen näkymän, jollaisia Lynch on tämän 18-osaisen sarjan aikana tarjonnutkin epätavallisen runsaasti. Tykkään niistä.

Ihan pienen hetken ajan jakson lopulla ehdin pelätä että Lynch ja Frost ovat vanhoilla päivillään sentimentalisoituneet ja päättäneet lopettaa kaiken onnellisesti, mutta vaikka siltä vähän aikaa näytti, se hetki meni nopeasti ohi. Pikemminkin se mtä tapahtuu on kuin kiirastuli tai limbo, ikuinen liian hyvän ihmisen (Cooper) pakonomainen pyrkimys pelastaa jotain mikä ei ole enää pelastettavissa. Vai onko? Vielä on yksi jakso jäljellä…

Part 18: What is your name?
[Sex & nudity: moderate, Violence & gore: moderate, Frightening & intense scenes: severe]


Twin Peaksin paluun ja samalla koko sarjan, koko Twin Peaks -todellisuuden, viimeinen jakso (koska miten tästä muka voisi jatkaa?) on minimalistisempi kuin yksikään aiempi. Näyttelijöitä on äärimmäisen vähän, oikeastaan koko jakso kulkee Kyle MacLachlanin varassa siten, että alkupuoliskolla hänen seuranaan on Laura Dern, lopussa Sheryl Lee. Minimalismin ohella jakso on unenomaisinta mitä Lynch on koskaan tehnyt. Tämä ei nyt tarkoita surrealismia tai jatkuvia outoja tapahtumia, vaan epätodellista tunnelmaa, hitautta, ulkopuolisuuden tunnetta ja ennen kaikkea jo viime jaksossa kytenyttä hirvittävää pahaenteistä uhkaa, joka on läsnä heti alussa ja kasvaa loppua kohti painostavaksi.

Dale Cooper on päähänpinttymänsä leimaama surullinen hahmo, joka ei ole päässyt yli siitä mitä 25 vuotta aiemmin tapahtui, ja joka uskoo ilman epäluulon häivää olevansa oikealla asialla. Hän tietää korjaavansa kauan sitten tapahtuneita pahoja asioita ja pelastavansa Laura Palmerin – siitäkin huolimatta, että on hetki hetkeltä selvempää miten pakkomielteisen toivoton tämä tavoite on. Eikä pelkästään toivoton; Cooper uskoo voivansa muuttaa historian kulun. Se on järjetön, mahdoton ajatus, mitä tämä FBI-agentti ei kykene ymmärtämään tai ainakaan hyväksymään. Hän on odottanut tätä tilaisuutta 25 vuotta.

Vaikka Cooperin ja Laura Pa… anteeksi, Carrie Pagen automatka halki säkkipimeiden pikateiden halkoman öisen maan onkin niin kaunis ja hiljainen että olen räjähtää sen herättämiin tunteisiin, ei kai merkittävin, mieleenjäävin kohtaus voi olla mikään muu kuin se mihin kaksikon ajomatka päättyy: Twin Peaksiin, Palmerien kotitalon eteen myöhään yöllä. Se mitä sitten tapahtuu on paras tv-sarjan lopetus koskaan.

3.7.21

Absens haeres

Harrastin seksiä viimeisen kerran helmikuussa 2013. Koska en silloin tiennyt kerran olevan viimeinen, ei siitä ole jäänyt mitään erityistä mieleen. Sen jälkeen olen kirjoittanut kuusi kirjaa, jättäytynyt työelämästä, tehnyt nuorukaisena keskeen jääneet opinnot loppuun ja saanut seitsemästi apurahan.

Vielä vuosi pari sitten näihin aikoihin kelmeä lehdistö on retostellut "seksihelteellä", mutta nyt kun tappava kuumuus alkaa olla jo pölkymmänkin mielestä hieman kyseenalainen hurraamisen aihe, on tuo sanakummitus pysytellyt piilossa. Mutta ellei seksi-, niin mikä helle nyt on kysessä? Omia vankkaan kokemukseen perustuvia ehdotuksiani ovat esim. "lorvihelle", "uupuhelle" tai, linjasta hieman poiketen, "moottorisahahelle". Aivotyöskentely ei tosin kauheasti suju. Ei silti, kyllä tämä aina talven voittaa.

Mitä pidempään on ollut ilman intiimiä fyysistä kanssakäymistä, sitä vähemmän sitä kaipaa. En enää muista oliko seksi kovin keskeinen osa elämääni milloinkaan. Ehkei; ehkä sen muistaisi jos olisi ollut. Toki seksistä ihan tykkäsin niin kauan kuin sitä oli, mutta ei sitä ole oikein osannut kaivata, kun ei ole ketään jonka kanssa puuhailisi. Nykyään en tosin osaa sanoa kaipaisiko sittenkään, vaikka olisi. Tässä iässä se varmaan vaan rasittaisi.

Nyt virtaa hiki. Tiesin että oli virhe keittää kahveet kun tähän kuistille räköttää aurinko suoraan. Mutta keitinpä silti; en ole virheistäni oppivaista sorttia. Mutta yhtä elämänmittaista virhearviota yritän tässä parhaillaan pistää paremmin raiteilleen. Kuka tietää mihin tästä mennään, minä itse viimeisenä. Mutta niinkin se on aina ollut.

21.4.21

Twin Peaks, The Return – Kohtauksia 2/3

Kevään mittaan olen edennyt tämän mestarillisen teoksen parissa sopivan leppoisassa tahdissa, ja kun kaksi kolmannesta sarjasta on takana, voin tarkastella miltä jaksot ja erityisesti niiden lyncheimmät kohtaukset tuntuvat katsomiskierroksella numero kaksi.

Part 7: There's a body all right
[Imdb parents guide – Sex & nudity: mild, Violence & gore: moderate, Frightening & intense scenes: moderate]


Tällä kertaa pitäisi melkein valita lynchmäisimmäksi kohtaukseksi se pahuksen kaksi minuuttia katkeamatonta lattianlakaisua... mutta päädyin sittenkin Gordon Colen ja Albertin vierailuun Dianen luona. Se ei ollut erityisen surrealistinen hetki, ei väkivaltainen tai ahdistavakaan, mutta siinä oli hyvää dialogia ja aavistuksenohutta arkipäivän kankeuksista seuraavaa huumoria, jonka Lynch osaa. Diane on jännittävä hahmo. Osa katsojista saattoi pettyä siihen, että alkuperäisessä sarjassa persoonattomaksi jäänyt nimi tuotiin osaksi henkilökaartia, mutta itse pidän tasoista, joita sillä Twin Peaksin mytologiaan saadaan lisää.

Seitsemäs oli toistaiseksi eniten originaalia Twin Peaksiä muistuttava jakso. Kiehtova ja oudon nostalginen oli esimerkiksi kohtaus, jossa oltiin Great Northern -hotellissa etsimässä kummallisen äänen lähdettä. Myös Laura Palmer mainittiin useampaan otteeseen, mitä ei ole tainnut toistaiseksi juuri tapahtua. Dougie Jones pelasti oman ja vaimonsa hengen reippailla lihasmuistista nousevilla FBI-otteilla. Juonenpyörät pyörivät siis toisiaan kohti, mutta äärimmäisen hitaasti ja kaukaa. Mikäs sen mukavampaa.

Part 8: Gotta light?
[Imdb – Sex & nudity: none, Violence & gore: severe, Frightening & intense scenes: severe]


Tämä saattaa olla paras koskaan näkemäni tv-sarjan jakso. Ainakin se kuuluu siihen äärimmäisen harvalukuiseen joukkoon, joka aiheuttaa rajuja primaalitason reaktioita. Nyt toisellakin katsomiskerralla sydän hakkasi. Tunsin vainoharhaista kauhua. Vatsanpohjaa kouristi.

On tuhoon tuomittu yritys poimia tästä jaksosta yksittäinen mieleenpainuvin kohtaus. Ensimmäiset kuusi minuuttia seurataan vankilasta paenneiden Cooperin ja tämän kumppanin Rayn automatkaa, sitten Cooper kuolee (hän paranee kyllä), minkä myötä jakso katoaa erilaisiin surrealistisiin, hirvittäviin, vaikuttaviin ja mykistäviin painajaistiloihin, eikä sieltä palaa edes Nine Inch Nailsin biisin aikana.

Tätä voisi tulkita monin tavoin, ja avattavaa riittää varmasti enemmän kuin kukaan tietääkään, mutta perustasolla, sikäli kuin sen itse näen, on kuvaus hetkestä jona ihmiskunta ylittää tietyn rajan: ensimmäinen atomipommin laukaisu New Mexicossa vuonna 1945. Jotain saapuu sen myötä meidän todellisuuteemme, eikä lähde enää pois. Asiat muuttuvat.

Ensimmäisestä viimeiseen minuuttiin tämä on visuaalisesti käsittämättömän upea jakso. Kuvissa on jylhää, poeettista voimaa, tai melkein raastavan kaunista rajantakaista realismia. Erityismaininta ydinräjähdyksen murskaavalle jylhyydelle, sekä loppupuolella nähtävien vuoden 1956 tapahtumien ("Gotta light?") haaleantummalle väripaletille. Ääniraita on luku sinänsä: Cooperin lähes-kuoleman taustalla soiva äärimmilleen hidastettu Beethovenin Kuutamosonaatti on karmea, ja ydinräjähdyksen taustalla Pendereckin Threnody for the Victims of Hiroshima aiheuttaa yhdessä Lynchin uskomattomimpien visioiden kanssa alkukantaisia reaktioita, joihin jo alussakin viittasin. Tämän lähemmäs autenttista kauhua en usko audiovisuaalisen median avulla enää pääsevän.

Saattaa vaikuttaa siltä, että innostuin kirjoittamaan kokonaisesta jaksosta yhden kohtauksen sijaan, mutta kuten todettu, Part 8 on sinemaattinen taideteos, jonka pilkkominen osiin olisi sen alentamista keinotekoisten sääntöjen tasolle. Twin Peaksin paluun kahdeksas osa on kokonaisuutena oma yksittäinen kohtauksensa. Ja vaikuttavuudessaan järisyttävä.

Part 9: This is the chair
[Imdb – Sex & nudity: none, Violence & gore: mild, Frightening & intense scenes: moderate]


Edellisen täsmäiskun jälkeen palaillaan normaalitodellisuuteen siinä määrin kuin se on David Lynchin tuotannossa mahdollista. Oikeastaan jakso etenee yllättävänkin reippaasti. Juonet kulkevat, asioita tapahtuu. Albert tarjoilee muutamia nautinnollisia one-linereita. Erittäin sympaattinen on Twin Peaksin poliisivoimien tekemä käynti Bobby Briggsin lapsuudenkodissa, jossa tämän äiti paljastaa muutamia edesmenneen majuri Garland Briggsin salaisuuksia, jotka ovat nyt jollain tavalla myös Cooperiin liittyviä.

Ja silti se mikä mieleeni oli jaksosta yhdeksän ensikatsomiselta parhaiten jäänyt oli tämä Las Vegasin poliisilaitoksen etsiväkolmikko – jokainen heistä nimeltään Fusco. Kyynisiä hihittelijöitä, kaikennähneitä olankohauttelijoita ja äärimmäisen epäileväisiä vähän jokaisen suhteen. Heidän kohtauksissaan on sitä jotenkin sympaattista ja kotikutoisen tuntuistakin Lynch-huumoria, joka yleensä pulpahtaa hänen teostensa synkimmillä hetkilläkin esiin silloin kun sitä vähiten odottaa. Vetoaa minuun.

Part 10: Laura is the one
[Imdb – Sex & nudity: moderate, Violence & gore: moderate, Frightening & intense scenes: severe]


Tämänmittaisen sarjan – 18 jaksoa käsittävä tuotantokausi – yhteydessä ei ole tavatonta, että keskivaiheilla soudetaan tyhjää. Jossain mielessä sen voi sanoa nytkin tapahtuvan, kun aiemmin vain pikaisesti esiintyneet Mitchumin veljekset nousevat tässä vaiheessa tarinan keskiöön. Heitä voi pitää häiriötekijänä jos välttämättä haluaa: kaksikossa on puhtaasti komediallinen vire, joka tosin toimii hienosti, koska näyttelijät (James Belushi ja Robert Knepper) ovat rooliensa tasalla. Koska oma suhtautumiseni Twin Peaksiin (ja ylipäätään Lynchin tuotantoon) on asettaa odotukset naulakkoon ja ottaa vastaan kaikki sellaisena kuin se tarjotaan, en ole ollenkaan harmissani siitä, "ettei juoni etene" tai mitä muita satunnaisia valituksia tästä kolmoskaudesta nyt on kuullutkaan. Nyt toisella kieroksella tämä kaksikko viihdytti minua jopa aiemman enemmän. Nauroin tämän jakson aikana enemmän kuin toistaiseksi yhdenkään aiemman.

Ikimuistoisin kohtaus on kuitenkin kaukana koomisesta. Richard Horne paljastuu nyt, kuten katsojat ovat aavistelleetkin, Ben ja Sylvia Hornen lapsenlapseksi, ja siis kaiketi edelleen poissa kuvioista pysyvän Audreyn lapseksi. Olemme jo tähänkin mennessä nähneet hänen olevan vähintäänkin hirviömäinen ihminen, mutta kohtaus, jossa hän saapuu isoäitinsä ja lapsen asteelle jääneen Johnny-enonsa luo hakemaan rahaa, on brutaalin realistinen ja epämiellyttävä. Turhia leikkauksia välttelevän pitkän kohtauksen taustalla velloo pitkä ja piinallinen perhehistoria, paljon vaiettuja asioita ja hajonneita toiveita. Tämä ei kenellekään asianosaiselle ole se, mitä he ovat elämältä halunneet. Katsoja ahdistuu siitä, että Audreytä ei näy eikä mainita. Missä hän on? Onko hän kuollut?

Minkä lisäksi: "Hello, Johnny! How are you today?" jää piinallisesti soimaan päähän. Kaameaa.

Part 11: There's fire where you are going
[Imdb – Sex & nudity: mild, Violence & gore: severe, Frightening & intense scenes: moderate]


Niin monta huikeaa kohtausta sisältävä jakso, ettei ole ihme, että tämä on yksi (ja ensimmäinen) vain kolmesta tämän kolmoskauden jaksosta, joilla on Imdb:ssä yli yhdeksikön arvosana. Suosikiksi olisin voinut valita lopulta kumman tahansa kahdesta kohtauksesta, joista yllä oleva valikoitui kuvaan sikäli, että on Twin Peaks -mytologian kannalta oleellisempi. Gordon, Albert ja Diane ovat South Dakotan Buckhornissa tutkimassa hiljalleen avautuvaa juonivyyhteä, ja osapuilleen kaikki mitä tuolla aukiolla tapahtuu on merkillepantavaa. Löytyy (ja syntyy) lisää ruumiita, nähdään vilaus "rajan taakse" ja jollakin tavalla ikääntyvä FBI-kaksikko tekee tästä harhaisesta kirkkaan auringon valaisemalla joutomaalla tapahtuvasta painajaishetkestä mitä kotikutoisimman.

Toisaalta itse Twin Peaksissä iltaruuhkaisella kadulla Norma Jenningsin kahvilan edustalla tapahtuva ampuma-asevahinko ja sen ympärille kietoutuva lopunaikojen tunnelma on ehkä jopa lynchimpi kohtaus kaikessa järjettömässä sattumanvaraisuudessaan. Sitä paitsi on mahdottoman mukava nähdä Bobby Briggsiä hoitamassa asiallisesti poliisintyötään.

Mitchumin veljesten ja Dougie Jonesin kohtaaminenkin otti pari yllätyskäännettä. Piirakkaa syötiin ja shampanjalla skoolailtiin. Kahviakin tässä jaksossa kitattiin poikkeuksellisen paljon. Täyttä asiaa siis.

Part 12: Let's rock
[Imdb – Sex & nudity: mild, Violence & gore: moderate, Frightening & intense scenes: moderate]


Tämän jakson ylivoimaisesti hätkähdyttävin kohtaus – ja pitkä, kymmenminuuttinen – on Audrey Hornen paluu; tässä vaiheessa sarjaa katsoja on jo ehtinyt hyväksyä sen, ettei Audreyta varmaankaan nähdä. Häntä ei ole kukaan kertaakaan maininnut, ja vaikka päättelykykyisempi yleisönosa on hoksannut että vastenmielinen Richard Horne on Audreyn poika, ei sitäkään ole suoraan sanottu. Richard muuten näyttäisi olevan suunnilleen sen ikäinen kuin mitä alkuperäisestä Twin Peaksistä on kulunut aikaa... Ja Ben Horne toteaa tässä jaksossa, ettei hänen lapsenlapsellaan "ole koskaan ollut isää". Varsin mielenkiintoista, hmm...

Oli miten oli, koko Audreyn ja tämän katsojalle ennestään tuntemattoman aviomiehen Charlien kanssa yhdessä huoneessa vietetty kohtaus on hämmästyttävän outo. Se ei suinkaan ole surrealistisinta Lynchiä, mutta se tuntuu olevan kokonaan ympäröivästä sarjasta irrallaan. Ketään muita tuttuja henkilöitä ei mainita, mutta koukeroiset ihmissuhdekuviot vellovat kulissien takana, outoja nimiä heitellään. Avioparin valtasuhteet ovat myös mitä erikoisimmat, jopa häiritsevät. Kumpi tästä katkeruutta ja uhriutumista tihkuvasta parista on niskan päällä. Mikä näiden kahden historia on? Mitä ihmettä on tapahtunut, että Audrey Horne on tässä tilanteessa, ja mikä tämä tilanne oikeastaan on?

Täytyy myös todeta, että vaikka kahdenteentoista jaksoon mennessä on jo tottunut näkemään alkuperäisestä sarjasta tuttuja hahmoja vanhoina ja harmaina, on silti keski-ikäistyneen Audreyn näkeminen hätkähdyttävintä. Sherilyn Fenn on tietenkin vanhentunut arvokkaasti, mutta Audreyn hahmo oli silloin aikoinaan sellainen nuoren eroottisen uhman tihentymä, että hänen näkemisensä 25 vuotta vanhempana on omanlaisellaan tavalla häiritsevää. Mikä tietenkin lisää tämän kohtauksen tehoa entisestään.

Mainittakoon vielä kohtaus, jossa Gordon ja Albert kertovat nuorelle FBI-suojatilleen Tammy Prestonille heidän selittämättömiä tapauksia tutkivan agenttiyksikkönsä historiaa. Tässä Gordon Colen (jota siis esittää Lynch itse) johtamassa tiimissä ovat toimineet Cooperin ja Albertin lisäksi agentit Philip Jeffries (jota Twin Peaks: Fire Walk With Me -elokuvassa esittää David Bowie) ja Chet Desmond (edellämainitun leffan roolissa Chris Isaak). Toivon että jossain on olemassa rinnakkaistodellisuus, jossa 90-luvulla heti Twin Peaksin jälkeen toteutettiin näillä näyttelijöillä tämän outouksia tutkivan FBI-osaston vaiheista kertova tv-sarja. Jos on, tavoitteeni on päästä se joskus näkemään. Koska se ei voi olla muuta kuin timanttia.

20.4.21

Lämpimiä otteita

Viime kuukausina kiivainta keskustelua sosiaalisessa mediassani herättäneet aihepiirit:

– Luovuttaminen
– Sukupuoli-identiteetti
– Rasismi (tai ei) kirjallisuudessa
– Seksityö: miksi ja kenelle?
– Pakollinen ruotsinkoe korkeakouluvaatimuksena
– Terapia: uhka vai mahdollisuus?
– Toimimaton lämpöpatteri ja katoavien huoltomiesten mysteeri

Kerron tämän vain siksi, että antaisin vaikutuksen olemisestani jollain tasolla yhä olemassa. Minun ja piirini saavutettua keski-iän kaikki ärhäkkä verkkotoiminta on vain jotenkin ajautunut tuonne Zuckerbergiaan, blogi jää heitteille, perkules...

Viime päivinä olen pakannut muuttolaatikoita. Kävi ilmi että omistan kahdeksan pipoa. Ja Phil Collinsin vinyylialbumin ...But Seriously, vaikka LP-soitinta minulla ei ole koskaan ollut. Cd-levyjeni kanssa olen vähän pulassa: haluaisin niistä eroon, mutta kukaan ei huoli, levydivaritkin nauravat vain. Kaksikymmentä vuotta kun huolella kerää monipuolista kokoelmaa, niin tässä on tulos. Onneksi nykynuorisolla kaikki on verkossa. Ei ole materiaa jonka kanssa ahdistua aina kun muuttaa.

25.3.21

Duettoja

Kaupallinen julkaiseminen muutti suhteeni kirjoittamiseen radikaalisti ja todennäköisimmin pysyvästi. Aiemmin kirjoittaminen oli jatkuvaa löytöretkeä itseen ja maailmaan, kieleen ja ideoihin – sittemmin ei niinkään. Jokin katosi. Yksityisen prosessin kasvaminen toimittajia, markkinointiosastoa, graafikoita ja myyntiketjuja työllistäväksi (toki onneksi kohdallani pienimuotoiseksi) prosessiksi ei ollut sitä mitä teksti minulle merkitsi. Olinhan toki julkaissut vähintään muutaman kirjan verran tekstiä ennenkin; blogi- ja muussa omatoimisessa muodossa. Nämä julkaisut olivat kaikki omissa käsissäni: oma hiekkalaatikko, omat lelut. Ensimmäisen kaupallisen julkaisun myötä ymmärsin, että kirjoittamisessa minulle oli tärkeää kirjoittaminen tekona, ei se oliko tekstillä sata lukijaa, tuhat, satatuhatta vai viisi. Eikä sekään ole tärkeää lukeeko tekstiä kukaan. Kunhan on sen saanut omanlaisekseen kirjoittaa.

Yksityisen ja julkisen ero on teoksen ja tuotteen ero. Toinen on tehty koska sen tekeminen on tuntunut itsestä tärkeältä; tonen siksi että on deadline ja mainoksetkin jo ehdittiin painaa. Kummallakin on tietenkin sijansa. Minä kulutan kaupallista tekstiä siinä missä naapurin Eki, mutta kirjoittaminen on minulle niin henkilökohtainen tapa toteutua, että en halua väärinkäyttää sitä tuotteiden takomiseen.

*

Tämä kirjoitus on lojunut blogipoloiseni luonnoskansiossa jo hyvän aikaa. Jokin siinä häiritsi. Se tuntui liian ehdottomalta – en lopulta tuntenut olevani ihan näin jyrkkä näkemyksessäni, pikemminkin kyse on ollut toisen tekemisen tavan väärältä tuntuneelta korostumiselta toisen kustannuksella. Vasta kun huomasin tämän saman kaksinapaisuuden sopivan myös hiljan avautuneeseen minäkuvaani, tunsin että näitä prismana heijastuvan persoonani eri puolia yhdistävä napanuora on löytynyt (niiden ohella myös helvetin huonoja kielikuvia, mitä toimitus pahoittelee). Että on yksityinen puoli ja julkinen, ja oli kyse kirjoittamisen tai oman persoonan tavoista olla ja tehdä, ne voivat olla kaukana toisistaan, ja silti molemmat olemassa ilman ristiriitaa. Höh, aika pirun kauan kesti sekin ymmärtää.



8.3.21

Force of my nature

Genderfluid-lippu
On mahdoton kuvitella millaista oma elämä olisi, jos olisi vuonna 2021 vaikkapa lukioikäinen. Varmasti etsisin yhteisöäni kuten sen ikäiset aina etsivät, mutta toisin kuin 90-luvulla maalla, saattaisin löytää useita mahdollisia. Löytäisin etenkin netistä joukkoja joihin kuulua.

Jos olisin nyt kahdeksantoistavuotias, minulla olisi käytössäni sanoja joilla määritellä itseni. Sellaisia jotka eivät olleet 25 vuotta sitten käytössä, ja jollaisia en osannut edes kaivata, koska ylipäätään ajatus siitä, että ihmisen sukupuoli ei välttämättä ole yksioikoinen itsestäänselvyys, ei ollut käynyt mielessä. Toki tiesin etten ollut sillä tavoin miehekäs kuin olisi pitänyt. Toki moni, suurikin osa, kiinnostuksenkohteistani oli lapsesta asti ollut sellaista jonka olisi pitänyt kuulua perinteisemmin tytöille. Tieto tästä on kiusanut välillä, mutta toisaalta opin jo nuorena, että tietyt puolet itsestä on mahdollista pitää piilossa jos tarve vaatii – varsinkin yläasteella huomasi nopeasti, että feminiiniset piirteet kannattaa tietynlaisessa ympäristössä haudata syvälle. Toisaalta olen sittemmin suhteellisen luontevasti ajautunut paikkoihin, joissa tarkoilla määritelmillä ja rooleilla ei ole niin suurta merkitystä: opiskeluvuodet ensin kansanopistolla, sitten yliopistolla Turussa tiiviine ystäväjoukkoineen olivat tässä iso tekijä. 

Silti olen viime syksynä tapahtuneesta avaavasta ajatusketjusta (minulla oli maalla tylsää ja unohduin tuijottelemaan tuleen) asti pyöritellyt asiaa. Olen koittanut löytää sitä mikä ei ollut mahdollista silloin kun olisin sitä kenties ohjeekseni kaivannut. Tajunnut miten erilaista tosiaan on nuoren identiteettiään etsivän elämä nykyisin. Ei välttämättä helpompaa kaikin tavoin – paine kuulua johonkin, määritellä itseään jotain kautta, on paljon kovempi kuin oli vielä pari vuosikymmentä sitten. Mutta vaihtoehtojakin on, asioille on nyt nimiä.

Tulin hiljakkoin Facebookin puolella tavallaan kaapista, jos en muusta syystä kuin sen hämmästyksen jakaakseni, jota tunsin kun tajusin että sillekin tosiaan on termejä, mitä olen ikäni ollut. Ei sillä että olisi tarvetta alkaa hioa itseäni pilkuntarkasti johonkin lokeroon, mutta sellaiset käsitteet kuin "trans-feminiininen" ja "genderfluid" (tai ehkä "demigender") ainakin sopisivat minulle. Kuten todettu: jos olisin nyt 25 vuotta nuorempi, pitäisin tärkeänä että voin määritellä itseni näin. Nyttemmin sillä on merkitystä kovin vähän; olen mitä olen. Mutta on jotenkin mukava tietää että tällainen vaihtoehto on olemassa niille jotka tuntevat samoin kuin olen itse tuntenut aina. Voi siis olla että tuo on minunkin lippuni tästä eteenpäin. Ei se yhtään hullumpi joukko ole johon kuulua.

Tämän kirjoittaja on toisinaan enemmän Susan, toisinaan enemmän Ugus. Ja se on ihan ok.

26.2.21

Twin Peaks, The Return – Kohtauksia 1/3

Twin Peaksin muutaman vuoden takainen paluu oli sen tason tv-tapaus, että uusien sarjojen tekemisen olisi voinut lopettaa siihen. Täydellisyys oli saavutettu. Suunta oli enää alas. Aloin jokin aika sitten katsoa tätä kolmoskautta toistamiseen. Kokemus on ollut ensikierroksen mukaisesti antoisa, mutta myös silmiä avaava – monet mysteerit ja umpikujat ovat selvinneet, kun on osannut kiinnittää etukäteen huomiota tiettyihin asioihin. Palkitsevaa.

Twin Peaks on tarinankerronnan ohella sinemaattisen ilmaisun väkevää voimaa. Näkee, että paluu on ollut David Lynchille sydämen asia – niin hyvässä vedossa hän on tätä tehdessään ollut. Jokaisesta jaksosta tuntuu löytyvän jokin kertakaikkinen klassikkokohtaus. Niitä olen kerännyt tähän päivitykseen, ja kahteen myöhempään. Jokaisesta jaksosta (tai "osasta", kuten nämä virallisesti on nimetty, ja siinä mielessä tämä on onnistunut ratkaisu, että yhden 18-tuntisen Lynch-elokuvan osiahan nämä jaksot käytännössä ovat) olen poiminut suosikkikohtaukseni, tai lynchmäisimmän kohtauksen, tai mieleenjäävimmän, miten sen nyt haluaakin määritellä. Välillä valinta on ollut ilmiselvä, välillä vaikeampi. Huvittaakseni lähinnä itseäni olen myös poiminut Internet movie databasesta joka jaksolle määritellyt vaarallisen sisällön asteet "parents guide"-osiosta. Oma "parents guide"-tuntumani on, että en antaisi 14-vuotiaan jälkikasvuni tätä katsoa. Ehkä parin kolmen vuoden kuluttua voisi jo mennä, joskin epäilen ettei hän ole Lynch-kohderyhmää.


Part 1: My log has a message for you
[Imdb parents guide – Sex & nudity: moderate, Violence & gore: severe, Frightening & intense scenes: severe]


Avausosan ylivoimaisesti hallitsevin kohtaus on yllä näkyvä lasilaatikkoepisodi. Sen myötä pyörähtää jakson puolivälissä sellainen Lynch-vaihde päälle, että jos ei vielä siihen mennessä, niin tässä kohtaa ruudun ulkopuolinen maailma unohtuu. Vaikuttava tilan tuntu hallitsee. Kolkko halli, humisevat kamerat, itse lasilaatikko. Ja nämä kaksi nuorta kahveineen. Jotain on tapahtumaisillaan, sen katsoja kyllä tietää, sen verran hermostunut tunnelma on. Seksi ja kuolema räjähtävät ruudulle kohtauksen parin viimeisen minuutin aikana. Katsoja ei tiedä keitä nämä henkilöt ovat, mitä tapahtuu, miten tämä liittyy mihinkään muuhun mitä jaksossa nähdään – eikä sillä ole merkitystä. Itse asiassa ensimmäisessä jaksossa ollaan erittäin vähän niin Twin Peaksissä kuin ylipäätään tuttujen hahmojen parissa. Silti immersio ruuduntakaiseen todellisuuteen on täydellinen.


Part 2: The stars turn and a time presents itself
 [Imdb  – Sex & nudity: moderate, Violence & gore: severe, Frightening & intense scenes: severe]


Toisin kuin monessa paikassa piipahtava avausjakso, tällä kertaa keskitytään pääasiassa kahteen pitkään kohtaukseen: "Black Lodgessa" yhä olevaan Cooperiin, sekä hänen sillä hetkellä South Dakotan Buckhornissa puuhailevaan kaksoisolentoonsa. Punaiset verhot, keski-ikäistynyt Laura Palmer ja eräänlaiseksi aivoksi hermostoineen vuosien aikana kehittynyt tanssiva kääpiö saivat melkein valitsemaan suosikkikohtaukseksi sen mitä Lodgessa oli meneillään, mutta lopulta jakson päättävä vanhaan tuttuun Roadhouseen sijoittuva kohtaus oli sittenkin koskettavin. Nelikymppinen Shelly viettämässä iltaa ystäviensä kanssa oli vanhan ystävän näkeminen vuosikymmenten jälkeen. Katsoja ei vielä tiedä mitä Shellyn elämään kuuluu, mitä kaksikymmentäviisi väliin jäänyttä vuotta on pitänyt sisällään. Mutta Shellyn olemus kertoo, että hän on päässyt nuoruudenvaikeuksiensa yli. Yhdistettynä yhteen parhaimmista sarjan huikeista jaksonlopetuskappaleista (Chromatics: Shadow) tässä sinänsä ohikiitävän arkisessa kohtauksessa on jotain sydämeenkäyvää.


Part 3: Call for help
[Imdb  – Sex & nudity: moderate, Violence & gore: moderate, Frightening & intense scenes: severe]


Jakson ensimmäinen puolituntinen koostuu yhteen nivoutuvista kohtauksista, joissa Kyle MacLachlanilla on kolme roolia: Agentti Cooper, tämän paikan ottanut kaksoisolento, sekä Dougie Jones – josta katsojat eivät vielä toistaiseksi tiedä paljoakaan. Ensi kertaa katsottuna tämä oli aika tripahtava kokonaisuus, mutta toisella kerralla juoni osoittautui lopulta varsin yksioikoiseksi. Todellinen Cooper on vihdoin 25 vuoden jälkeen palaamassa Lodgesta takaisin, mutta hänen kaksoisolentonsa ei aio tähän paluuvaihtokauppaan alistua. Vaikka kohtaus sisältää yhden Lynchin uran monista upeista autokolareista, on loppujen lopuksi vaikuttavinta alun kuumehoureinen painajaismaailma, jossa Cooper on yhtä ulalla kuin katsojakin, mutta yhtä lailla niin jonkin tärkeän kuin pelottavankin äärellä tässä myös selvästi ollaan. Nykivä, katkeileva, lähelle ja kauas väläyksittäin zoomaava leikkaus ja painostava äänimaailma vievät mukanaan ensi minuutista lähtien. Lopulta kohtaus vie avaruuteen, Garland Briggs leijuu eteerisenä hahmona ohitse, ja sähköpistokkeen kautta palaillaan tosimaailmaan. Ilmiömäistä.


Part 4: ...brings back some memories
[Imdb  – Sex & nudity: none, Violence & gore: mild, Frightening & intense scenes: moderate]


Koko edellisen jakson mittaisen intensiivisen painajaishallusinoinnin jälkeen vuorossa oli sarjan toistaiseksi leppoisin ja komediallisin tunti. Kuten huomaatte, on huolestuneita vanhempiakin vakuuteltu, ettei jakso sisällä alastomuutta, ei verta eikä väkivaltaa. Kivasti vanhoja tuttuja hahmoja sen sijaan nähdään, kuten FBI:ssä johtoasemaan ylennyt Denise Bryson ja nyttemmin Twin Peaksissä poliisina vaikuttava Bobby Briggs. Myös sarjan vakiokaartiin asettuvia uusia henkilöhahmoja tavataan, kun sheriffi Truman (ei se entinen) ja Naomi Watts Dougie Jonesin vaimona ilmestyvät ruutuun. Koko jakson paras hetki tapahtuikin Jonesien keittiössä aamiaisella. Dave Brubeck Quartetin Take Fiven soidessa isä ja poika bondaavat pannukakkujen äärellä ja katatonisessa Dougiessa nähdään viimein jokin tunnereaktio hänen maistaessaan ensi kertaa "paluunsa" jälkeen kahvia. Nauroin ääneen.


Part 5: Case files
[Imdb  – Sex & nudity: mild, Violence & gore: severe, Frightening & intense scenes: moderate]


"This is Dr. Amp, doing the vamp for liberty, climbing the ramp to justice, and lighting the lamp of freedom!" Viides oli tähänastisista jaksoista hidastempoisin ja räjähtävästä autosta huolimatta rauhallisin, kunnes viimeisen viisitoistaminuuttisen aikana otetta kiristettiin tuntuvasti ja saatiin useampikin intensiivinen kohtaus. Myös paljon niin vanhoja tuttuja (Nadine Hurley, Norma Jennings) kuin uusia tärkeitä (Richard Horne, Shellyn tytär Peggy) hahmoja nähtiin ensi kertaa. Kaikesta kiinnostavasta huolimatta oma suosikkihetkeni oli tämä tohtori Jacobyn palavatunteisesti verkkoon striimaama lähetys, joka päättyi kahdella kultakerroksella päällystettyjen paskanluomislapioiden mainokseen. "Shovel your way out of the shit!"


Part 6: Don't die
[Imdb  – Sex & nudity: none, Violence & gore: severe, Frightening & intense scenes: severe]


Jakso sisälsi monta jollain tavoin mieleenjäävää kohtausta – enemmän kuin pari edellistä – muttta toisaalta ei yhtään sellaista, joka olisi noussut muiden yli. Jopa Lynchin mittapuulla poikkeuksellisen brutaalin murhan ja karun yliajon ohella nähtiin muun muassa ensi kertaa Diane, tuo alkuperäisessä Peaksissä vain Cooperin yksinpuhelujen kohteeksi jäänyt hahmo. Mutta sittenkin pidin eniten yllä näkyvästä kohtauksesta, jossa Dougie Jones uppoutuu töihinsä – toisin sanoen näkee kummia visioita valopisteistä ja yksikätisestä miehestä raapustellessaan lapsenomaisia piirustuksiaan. Kohtaus on jollain oudolla tavalla hypnoottinen, mihin suurin syy on kenties Angelo Badalamentin musiikissa. Eteerinen, pelottavan surumielinen, mutta lähes ambientisti leijaileva kappale käy suoraan katsojan ytimeen.

2.2.21

Broken measurements of time

Suhteeni kirjallisuuteen on non-binäärinen nykyisin. Vaikka nuorena ja kiihkomielisenä suhtauduin vakavasti siihen, mikä milloinkin oli hyväksytty taiteeksi, mikä alennettu viihteeksi, olen sittemmin ymmärtänyt, ettei kumpaakaan sellaisenaan ole mahdollista määrittää.

Ei, sittenkään minun ei pitänyt kirjoittaa tästä. Yllä oleva kappale on lainaus lukiossa kirjoittamastani kahdeksantoistavuotiaan oivaltavuutta korostavasta aineesta – "Minä ja kirjat" taisi olla aiheena, ellei sitten jokin muu yhtä kuiva. Olin keksinyt että taide voi olla viihdettä ja päinvastoin. Voi noita teinivuosien valaistumisen hetkiä.

Oikeastaan piti kirjoittaa siitä, etten enää nykyään ole täysin varma, onko kirjallisuutta lainkaan olemassa. Kun länsimainen apurahoin pulleaksi syötetty ihmislaiska näpyttelee lämpimässä kammiossaan Macin näytölle merkkejä samalla lattea hörppien, lähettää syntyneen tekstijätteen isoon monialayritykseen, joka suostuu painamaan sen vessapaperinakin käytettävälle puumassalle vain sillä ehdolla että se tuottaa rahaa joillekin (yleensä ei sille kirjoittajalle), ja sitten marketit myyvät kyseistä tekelettä kappaleen tai kaksi, loput makuloidaan, minkä olisi voinut mieluummin tehdä ilman sitä kauppakierrosta, olisi säästynyt paljon isoja rekkakuljetuksia ja maailma olisi pelastunut vähän.

Anteeksi, ajatukseni karkasi. Niin sitä minä vain, että onko sellainen muka kirjallisuutta teidän mielestänne?

Ei minun.