Tunnustelen kehoani tarkemmin kuin vuosiin, ehkä koskaan. Tunnen veren kulkevan. Tekevätkö lääkkeet työtään? Mistä sen tietää? Mihinkään ei juuri nyt satu. Ikäisekseni minulla on varsin vähän särkyjä tai kolotuksia, selkä tosin ei kestä pitkiä jalkeillaoloja. Ranka oli oudon muotoinen jo nuorena, eikä ole ainakaan suoristunut. Lakkasin kynnet, nypin kulmakarvat. Lisäsin itsestäni selfien iäkkäämpien trans-ihmisten subredditiin. Sain tykkäyksiä ja kannustuksia. Nykyihminen elää sellaisilla, napsii kuin karkkia, ja kuten sokerinhimo, iskee tykkyy-himokin aina pahemmin mitä väsyneempi on.
Ja usein kun on etukäteen suunnitellut tapaamisiin laittautuvansa oikein hienoksi, iskee epäilys ja tulee lähteneeksi vain sinä väsyneennihkeänä miesolentona jollaisena kansalainen ei herätä huomiota kenessäkään, eikä toiveita omassa itsessään.
Mutta päivä kerrallaan, sanoi mummo kun päätä leikattiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti