Eilen bussissa matkalla Tampereelle kuuntelin keskustelua jossa mainittiin Simon Singhin kirja The Code Book. Kirjoitin nimen ylös; teos kuulosti mielenkiintoiselta. Linja-auto saapui määränpäähän. Kävelimme Ratinan kautta keskustaan ja divariin, jossa The Code Book olla nökötti melkein ovella vastassa vuonna -99 suomeksi julkaistuna laitoksena. Ostin pois ja hetken ajan olin varma että saavutan päivän mittaan kaiken.
En saavuttanut. Kivaa oli silti, mutta ainahan Tampereella. Paitsi ne ratikkatyömaat.
Viimeisten kahden viikon aikana olen nähnyt ihmisiä poikkeuksellisen paljon. Hirveästi olen kirjoittanutkin. Olen myös palannut jo kerran nuorena idealistina elättelemääni ajatukseen taiteen ja kaupallisuuden ristiriidasta: onko vain ostettavissa oleva taide hyväksyttyä taidetta? Tekeekö firman logo kirjan kannessa vasta kirjasta kirjan? Eikö voisi kuvitella olevan toisinkin – että todellista sanataidetta on vain yhtenä kappaleena olemassa oleva teksti?
En pääse yli pyrkimyksistäni pyyteettömyyteen. Tunnen kirjoittavani tällä hetkellä lähinnä itselleni.
Pari päivää sitten kävin heti aamusta valaisevan viestikeskustelun parisuhteista. Viimeisimmän yritykseni päättymisestä on pian kuusi vuotta. Tykkäisinhän minä jos olisi joku jonka kanssa jakaa arkea, mutta kaikki aiemmat suhteet ovat kaatuneet siihen että olen mikä olen, ja joka tapauksessa tämän ikäisenä sitä on jo hyväksynyt että eläkepäivät, jos nyt sen ikäiseksi selviän, kuluvat omissa oloissa. Ehkä se on hyvä; ei vaikuta siltä että tapani koteloitua omiin ajatuksiin olisi ainakaan iän myötä vähenemässä.
Mistä palaan taiteen olemukseen: kun on vain itsekseen, tuntuu jotenkin hirveän itsekeskeiseltä se että kirjoittaa vain itselleen. Mutta onko itsekeskeinenkään taide taidetta? Kenelle luova työ tehdään?
Voihan tietysti olla että laajempaakin yleisöä olisi. Kuka tietää, kuka enää jaksaa välittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti