Tänään on nuorena edesmenneen isosiskoni syntymäpäivä. Ihmisiä jotka muistavat hänet on vuosi vuodelta vähemmän, mutta niin kai se menee. Niitäkin on enää kourallinen jotka muistavat millainen itse olen ollut lapsena. On valokuvia ja talteen kirjattuja anekdootteja, mutta mitä ne kenellekään kertovat?
Olen täällä viimeisten parin vuoden aikana takonut tekstiä elämäni ikävuosista yhdeksästä kahdeksaantoista, mutta tuntuu että kun tuossa taannoin pääsin vaiheissani ylioppilaskirjoituksiin asti, on ehkä hyvä hetki pistää tarinalle stoppi. Lukiolaispojan leppoisa lintukoto maalaiskunnassa on päättymässä. Työelämä ja armeija kutsuvat, ensimmäiset säröt ilmaantuvat ajatuksiin. Hän alkaa kirjoittaa. Hän rakastuu. Hän ostaa auton, löytää uusia ystäviä, muuttaa kaupunkiin. Hän aikuistuu, mistä toki moni saattaisi vielä tänäkin päivänä olla eri mieltä.
Siinä joka tapauksessa keskeiset.
No niin – totta puhuen jatkaisin tuota tarinaa ihan surutta muuten, mutta kirja on taas vienyt mennessään. Se on hyvä tunne. Muistuttaa ajasta jolloin ei tiennyt lukiko kukaan koskaan niitä tekstejä eikä sillä kauheasti ollut väliä – tekeminen oli tärkeintä.
Tytär oli tänään koulun jälkeen leiponut kavereiden kanssa muffinsseja. Iskällekin tuotiin kotiin tullessa maistiaisia. Kyllä muuten kelpasi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti