Kaksikymmentä vuotta sitten olin intoa ja toiveita uhkuva maalaisnuori astumassa outoihin ympyröihin. Jaa mutta kai te tämän jo tiesittekin, onhan oman historiani ruotiminen ollut pakkomielteenkaltainen tila jo pidemmät päivät täällä.
Astelin tänään Oodiin varoen pääkallokaduilla tuhoaan kohti liukuvia japanilaisturisteja. Olen miettinyt mikä minua siinä rakennuksessa vaivaa (siis sen lisäksi etten tiedä tarvittiinko uutta kirjastoa ylipäätään... toki on totta että julkisen tilan rakentaminen on aina kannatettavaa) ja tänään ymmärsin: minulle kirjastot ovat aina olleet hiljaisia, intiimejä paikkoja joihin on mahdollista vetäytyä, hämyisiä nurkkia, hyllyittäin kirjoja joiden väliin kadota.
Oodi on kuin jättimäinen varastohalli, jossa kaikkialla on kaikkien nähtävillä, jossa on jatkuva liikenne, kahvilankilinää, juoksevia lapsia, kulkureittejä ristiin rastiin ja siellä täällä muutamia pikkuruisia kirjahyllyjä harvakseltaan. Se on epämiellyttävä paikka. Mutta oletan että rakennuksen pääasiallinen tarkoitus onkin siinä kakkoskerroksessa olevat työtilat ynnä muu.
Vai oletanko minä nyt sitten mitään, pois sellainen.
Palasin näin viisastuneena kotiin, enää aukot Töölönlahden jäässä kertoivat missä niitä turisteja oli viimeksi ollut. Oli mukavan hiljaista. Haisi raato ja otsoni. Raitiovaunu jyräsi katsellessani halki lapsikatraan, taivaalta satoi kekäleitä ja verta. Käänsin katseeni pilviin ja nauroin, nau
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti