Valtiopäivät

Tarkoitus oli siirtää viime päivien aikana kertyneitä ruskakuvia kamerasta tietokoneelle. Tuli mieleen sitä ennen päivittää käyttöjärjestelmä – en tiedä mikä idea sekin oli, viikkokaudet sitä kuitenkin kone on jo huudellut. No sehän pirulainen ilmoitti että yksi pieni päivitys vie 45 minuuttia ihmisen elämästä. Turhautuneena harpoin ulos, kohti välkkyviä valoja... Ja mitä näin: Lintsillä väkeä kuin Senaatintorin jääkiekkojuhlissa. Kotoa lähtiessä olin ottanut mukaani olkalaukun, lähinnä siksi että siinä on heijastin – mutta keltaliivineiti huvipuiston portilla halusi silti laukkuun kurkata.

"Lompakko siellä vain on", sanoin. "Ja sekin tyhjä."

Huumorini ei sytyttänyt.

Vaeltelin tungoksessa aikani. Melkein kesäisen lämmin ilma miellytti, ja miljööhän on näillä Lintsin valoviikoilla aina mitä mieluisin. Mutta se väkimäärä...

Aiemmin tänään kohtasin kotikadullani katkeraa surua ulvovan taaperon, joka roikkui äitinsä käsipuolesta täydellisen lannistumisen muotoisena päätään roikottaen ja jalkojaan raahaten.

"Minä haluan kauniin lehden!" lapsi itki.

Äidin puheesta tulkitsin että tämä tarkoitti nimenomaan yhtä tiettyä kaunista lehteä.

"Ei me sitä enää löydetä", äiti yritti. "Se on kadonnut jo muitten lehtien joukkoon."

Tilanteessa kiteytyi jotain niin oleellista elämästä ettei se ole jättänyt minua rauhaan. Se kaunis lehti, kerran nähty, joukkoon katoava. Sen perään voi itkeä mutta koskaan sitä ei enää löydä. Ja vaikka sen olisi saanutkin mukaansa, se olisi hitaasti rapistunut pois.

Minut on kesän jälkeen täyttänyt kummallinen suru. Olen yrittänyt kätkeä sitä maaniseen kirjoittamiseen, mutta pelkään sen saavan minut kiinni. Sanat pitävät sen poissa, ja sanoja, niitähän on loputtomasti. Mutta päivät lyhenevät, ihminen väsyy, kirjoitus hidas

tuu