6.9.07

Töpöhäntä
eli "Turku on kuin sadussa asuisi, osa 20"

Viimeaikaiset pyöräilyprojektini kohteet ovat epäilyttävissä määrin olleet todellisen olemassaolevan paikkakunnan sijasta pikemminkin kuin jonkin lastenkirjan Mökkelispökkelis-kaupungin katuja. "Niilo Oravapuun polku", "Pollenkuja", "Suihkarintie". Eihän tuollaisia voi olla, kuulen teidän tuhahtelevan, ja kuitenkin ne ovat, Turussa, ja lopulta on saavutettu ylittämätön voittaja: Töpöhäntä. Muistan lapsena nähneeni Karin pilapiirroksen, jossa baskeripäinen ja liehuvakutrinen runoilija pohtii uusia kadunnimiä kaupunkiin, ja kävi mielessä josko Turussakin on runoilijat pistetty asialle. Sitten tajusin että paikallisten runoilijoiden palkkaus tähän hommaan tuottaisi edellämainitsemieni sijasta sellaisia osoitteita kuin Vitunkuja, Krapulantie ja Keski-ikäisyyttä kohti hiipuvan libidon polku. Ehdottomasti toteutettava idea siis!

Tämänkertaiseni alkoi matkalla Nummenmäkeen. Yritin suorittaa oikein sen reitin, jolle pyrkiessäni eksyin kolmisen kuukautta sitten matkallani Ilpoistentielle. Ja onnistuinkin, Karjakuja halkoi Nummen pohjoiseen ja eteläiseen puoliskoon, ja minä viilenevään syysiltaan matkasin asuintalojen keskellä vielä tässä vaiheessa tietämättä miten surrealistisiin kuvioihin tällä kertaa päätyisin.



Pääskyvuoren tornin mainitseminen alkanee jo tympiä lukijoitani, mutten voi auttaa asiaa; se oli Jaanintieltä nähtynä vahvimmin edukseen, ja sen juurelta pyöräillessä ei voinut olla miettimättä millaista olisi asua näissä taloissa, tämän Suomen kolmanneksi korkeimman rakennuksen monumentin katveessa. Se kiehtoisi! Mielikuvitus laukkaisi, eikä aina hyvässä mielessä!

No niikseen. Vähän aikaa poljin tuttua reittiä, kunnes tiukka vasen katkaisi ajatuksenjuoksuni siinä missä etenemisen. Hetkeksi hätkähdin tosiaan kun kaarsin Mustionkadulle, joskin baanoja nämä kadut täällä pikemminkin ovat, suurelle automäärälle suunniteltuja pellonhalkojia, ja niille pelloille on sitten joskus rakennuskantaa ilmestynyt, joskus ei. Olin menossa Lausteen suuntaan, mutten en ihan sinne vaan Huhkolaan, jossa Töpöhäntä sijaitsi. Jännitti hyvällä tavalla. Juuri tämä on ollut näissä pyörämatkoissa parasta: kohteet joista ei kerta kaikkiaan etukäteen tiedä; sillä vaikken ollut projektiani aiemmin käynyt esimerkiksi Pikisaaressa tai Runosmäessäkään, oli minulla näiden paikkojen olemuksesta kuitenkin selvä käsitys. Huhkolasta ei. Ohittelin outoja kimaltelevia laboratoriofirmoja, polkaisin metsäkaistaleen halki, muutaman komean vanhan maalaistalonkin sivuutin.



Sitten laskettelin miellyttävää alamäkeä Huhkolaan, ja ellei olisi ollut kauniisti kullankeltaisena rusehtava ilta-aurinko taivaalla tekemässä maisemasta omanlaistaan, olisin saattanut pettyä. Huhkola oli juuri sillä samalla tavalla hahmoton - tai vaihtoehtoisesti täysin tuttu - kuin Kohmo. Se oli persoonaton. Rivitaloja ja uusia, muttei liian, omakotitaloja omassa pilvilinnassaan metsikköön päättyvän tien varrella. Hyytävän hiljaista, taas kuin kulississa pyöräilisi. Karhunkatu johti kaarteeseen, josta Töpöhäntä löytyi, se jatkui nimensä veroisena kaduntapaisena viitisenkymmentä metriä rivitalon seinän viertä ja loppui itsekseen.





Huhkola on varmasti Turun syrjäisempiä kolkkia. Se on jotenkin niin omissa oloissaan, jotenkin niin omaan turvalliseen keräänsä kääriytynyt kaikkien suurten teiden ohittama sopukka, jossa suuret tiilitalot ovat ahtaasti toisissaan kiinni. Äänettömyyttä leikkasi vain metsäkaistaleen takaa kantautuva liikenteen kohina nelostieltä, se oli jatkuvaa. En haluaisi asua siellä. En pidä paikoista joissa ei voi tehdä mitään muuta kuin asua; jotka selvästi on suunniteltu sitä silmällä pitäen ettei kukaan edes halua siellä tehdä muuta, ja ettei kukaan voisi toivoa mitään parempaa kuin paikka jossa asua ilman että kukaan muu siitä tietää kuin ne toiset jotka asuvat siellä. Pyöräilin pois.

Ja saavuin outouteen. Olin etukäteen kartalta vilkuillut paluureittini sellaiseksi, että se kulkisi Biolinjan kautta; taas kerran oletin ajavani läpi teollisuusalueen, ja olihan tämä alue sentään nähtävä: missä muualla törmää sellaisiin kadunnimiin kuin Solukatu ja DNA-katu? Paikan oli pakko olla erikoinen! Ja olihan se, joskaan ei kuvittelemallani tavalla. Biolinjan alue oli ensinnäkin autio. DNA-katu oli ruohokentälle kääntyvä hiekkapolku vailla mitään, ja itse Biolinjakin halkoi enimmäkseen avaraa tyhjyyttä. Ihan miellyttävää tietenkin, ilta-auringon vielä viivähtelevässä lämmössä, eikä ihmisiäkään liikkunut. Vasta näillä main huomasin oudon sillan, joka ylitti jonkin purontapaisen tien itäpuolisella pellolla. Friikahtava rakennelma oli kuin mielenvikaisen teatteriesityksen lavaste, ja sellaisenaan tietenkin mitä mainioin löytö. Irvokkaat kasvokuvat rei'ittivät sillan kaidetta, ja massiiviset punaiset sydänkuviot kohosivat keskeltä korkeuksiin. En löytänyt selitystä, mutta silta vaikutti uudelta; sille vievä hiekkapolkukin näytti olevan hieman keskentekoinen, oikeastaan koko alueella näytti olevan käynnissä suurehko puistonvalmistusprojekti.





Jatkoin eteenpäin kuvattuani näkemääni, ja huomasin vasta sitten että koko Biolinjan ajan katutolpat olivat kirkkain päävärein maalatut ja jokaisen nokassa tuuliviirinä ihmishahmo, kaikki eri asennoissa, kymmenittäin niitä kaikkiaan oli. Ja sitten vielä toinen äskeisenlainen silta, nyt sinisellä keskusrakennelmalla. Koko paikka oli mielipuolisen karnevalistinen! Sijaitsemalla siellä missä sijaitsi se jotenkin korosti itseään; se oli pudonnut tänne vieraasta todellisuudesta. Melkein pelotti olla siellä, en tiennyt kuka katsoi.

Palasin tutummalle reitilleni lopulta, aiemmasta suuresta risteyksestä jatkoin nyt suoraan Kupittaan suuntaan ja sen teknologiakeskuksen tuttuun viileyteen huojennuin. On asioita joihin sentään voi luottaa, kuten teknologia ja sen kolkon kulmikkuuden ehdoton voitto villin luovuuden pelottavan ennakoimattomista ilmenemisistä. Huh.



Kahdennenkymmenennen pyörämatkan pituus: 12,6 kilometriä.

2 kommenttia:

Staircase kirjoitti...

Keski-ikäisyyttä kohti hiipuvan libidon polku

Bravo! Täydellinen analyysi turkulaisesta runoudesta.

Ugus kirjoitti...

Kiitän!