Nyt sen sijaan. Alkumatkani kulki jo kolmen aiemman tavoin (Bertantie, Daniel Hjortin katu ja Juolukkatie) Kupittaalle, joskin nyt tein jyrkän kaarteen itään. Kalevantie oli kuumuudennihkeä, eikä helteiseen sunnuntaiaamupäivään ollut moni lähtenyt seuraukseni kulkemaan. Ja niilläkin harvoilla oli useimmilla kaljapullo kädessä, mikä hämmensi kun tämän oli tarkoitus olla vielä ihan hyvää seutua, ja ne helvetin kaupunkifestaritkin jo menivät... (nimimerkki "Ensimmäinenkin DBTL vielä kokematta vaikka kahdeksan vuotta Turussa" haluaa tässä kohdin tuoda esiin rikinkatkuisen mielipiteensä siitä, että kaupungin keskustaa aidataan joka kesä kaljatelttojen ja huonojen bändien areenaksi. Se pistää vihaksi!) Zeniläisenä monumenttina Pääskyvuoren torni siinsi sfumato-efektin takana kaukana Kalevankadun vastakkaisessa päässä. Se rentoutti minut siinä määrin, etten edes tällä kertaa pysähtynyt hautuumaalle, siinä Vanhan Littoistentien varressa on yksi pieni ja salaperäinen, ettepä tienneet.
Omenantuoksu huumasi. Se oli paksu, maukas ja makea, kuin veri virratessaan hitaasti iltapäivän auringon lämmittämälle marmorille. Olin Pääskyvuoressa, ja minua hymyilytti joskus tekemäni havainto paikannimien ja niiden maineen korrelaatiosta. Pääskyvuorta kun pidetään hyvänä ja miellyttävänä asuinlähiönä, ja onhan jo sen nimikin mitä satumaisempia mielikuvia luova. Heti sen takaa taas avautuu Varissuo, tuo karmea maahanmuuttajia ja alkoholisteja hyysäävä saastan kehto. Eikä niillä loppujen lopuksi niin hirveästi eroa näyttänyt olevan, mitä nyt rintamamiehiä täälläkin talojen perusteella asusti, ja punaposkiset omenat puutarhoissaan odottivat varkaita.
Sitten alkoi tulla tuttua maisemaa vastaan. Bussillahan minä aina ennen Varissuolla kävin, joten pyörällä saapumisessa oli annos samaa kuin olisi soutuveneellä tullut Tukholman satamaan. Ja siinähän ne kaikki tutut elementit. Ruskea tiili, jota on varmaan saanut jonkun miljoonan tonnin alennuserän, en muuten keksi miksi sillä on päällystetty joka ainoa rakennus. Ja tietenkin The Torni, suuri ja yksinäinen kaiken ylle kohoava Varissuon bättre folkin asuinpaikka vissiin... tai enpä tiedä, ainakin humalaista mongerrusta sen suunnalta kuului, eikä tosiaan vielä sunnuntain puolipäivässä oltu. Ja melkein nousi tippa linssiin kun näki ankeuden huipentuman: Itäkeskuksen bussikatoksen, jossa räntäsateessa monet kerrat bussia odotteli kun täältä halusi kotiin. Korostan siis sanaa melkein. Vaikka ei silti; jollain tavalla symppaan Varissuota. On tämä lähes dogmaattisesti yhteensopivine rakennuksineenkin ihan toista kun toissapäiväinen Runosmäellä kokemani rumuus. Sitä paitsi Nuutisen perheen kaikkien aikojen toinen virallinen kokoontuminen oli Varissuolla. Sniisk.
Tunnekuohun ravistamana poikkesin syrjäkujalle Kaarinan rajalla. Tottapa niin - näin lähellä naapurikuntaa en vielä ollut yhdelläkään pyörämatkallani käynyt. Valpuri Innamaan katu lasketteli kohti rajaa yhä uhkaavammin, piikkilanka-aidat lähestyivät... No ei, oikeasti seutu näytti kivalta. Vähän kuin opiskelijakylältä, mutta vanhuksilla, ja pukkasihan siellä sitten rivitaloakin lopulta vastaan. Tiet päättyivät, rautatie rajana kuin railo, ja vinosti sen takana vissiin sitten Kaarina, tosin myös Vaala, tuo minulle täysin hämäräksi jäänyt nurkka Turkua, johon myöhempi pyörämatka minut on vievä joten ei sinne nyt, oli maltettava...
Pyörinen hölmistyneenä puolukkana kujalla, joka järjen mukaan oli Niilo Oravapuun polku, mutta jota kukaan ei kertonut. Napsin valokuvia tyhjään loppuvasta tiestä ja heinän reunustamasta rautatiestä. Voi pojat, nyt oltiin rajalla! Lopulta löysin kyltin pensaan sisästä. Ei ole täällä tehty suunnistamista helpoksi, tosin kenelläpä tänne mitään asiaa pitäisi ollakaan, sen sain huomata kun hitaasti ohitseni lipuvasta BMW:stä minua aurinkolasien takaa tuijottivat tummat kasvot, ja gangstamusa soi vielä kun kiväärinpiippu jo väpättävänä sormena pyysi minua poistumaan, tai ei niinkään pyytänyt kuin vaati, laukaisua painotuksena käyttäen. Liitelin matkoihini ja hikihelmet kirjailivat tiehen äkkiväärän polkuni, olin osunut keskelle niiden paljonpuhuttujen jengien kotisijoja! Tai saattoi se olla vain kotiin kaksikerroksiseen rivitaloasuntoonsa palaileva ylilääkärikin joka siitä ajoi, en niin tarkkaan katsonut, ja jos ammuttiinkin niin en usko että se siellä tapahtuu niinkään jengin kuin Securitaksen toimesta, olivatpa rajalla nimittäin asunnot pikemminkin sitä luokkaa ettei edes keskituoloisella sinne ole asiaa. Oi missä olivat ne Varissuon köyhät ja kamalat? Heitä minä olisin halunnut kohdata, mutta ei ei...
Paluumatka olikin sitten enimmäkseen sitä samaa. Paita liimautui ihoon kiinni, ei ole tänä kesänä saanut liikaa tällaisista helteistä nauttia. Tulin Kalevantietä takaisinkin, halusin nähdä ne kaikki hangaarin kokoiset Prismat ja muut K-raudat tästäkin suunnasta. McDonaldsin valomainos näytti ensin jotenkin oudolta, kunnes muistin että olen Turussa eikä niitä täällä näe ikinä missään. Voi Hesburger sentään, täällähän on paikallisfirmalle kilpailija.
Viidennentoista pyörämatkan pituus: 12 kilometriä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti