9.8.07

Otavanaukio
eli "Karaokea ja kaksoistorneja, osa 16"

Kesäyöt ovat siitä kivoja, että vaikka vasta iltakymmenen jälkeen hyppää pyöränselkään, tarkenee kivasti t-paidalla kun mittarissa on edelleen yli hellerajan korkeudella jöpöttelevä elohopeapatukka. Tai mitä ainetta nykyisin käyttävätkään niissä. Toki syitä myöhäiseen lähtöön oli moninaisesti, enkä kiellä etteikö osa niistä olisi periaatteessa ollut ihan hyviäkin. Lähinnä nyt kai vaan sattui olemaan sellainen fiilis että.

Iltaisin ei yleensä tuule, ellei sitten ole myräkkä mereltä tulossa, ja se on Turun normaalitilaan mitä piristävin poikkeus. Helsinginkatu, elihäntä tuttavallisesti vaan Hesari, oli sekin vapautunut henkilöautoista, ja enää satunnaisesti venäläiset autonkuljetusrekat sen tummaa pintaa tutisuttivat. Ja minä. Ja ne kaksi ärsyttävää tyyppiä jotka seistä tönöttivät Tuomaansillalla juuri siinä kohtaa mistä olisin halunnut napata maisemakuvauksen historiaan jäävän auringonlaskuotoksen. Eipä sillä, aurinko oli jo siitä mennessäni laskenut, joten mitään mullistavaa ei maailma ehkä sittenkään menettänyt.



Oli siis tyydyttävä muunlaisiin maisemiin, ja helvetin ankeisiin vielä. Ratapihankatua jatkoin aina asemalle asti, ja siitä poikkesin karaokebaarista kantautuvan kailotuksen kannattelemana Käsityölaiskadulle. En ollut suunnitellut tämänkertaisen matkani ajankohtaa, mutta näillä main muistin kiittää sattumaa siitä, että oli myöhäinen ilta ja liikenne vähäistä, tämä reittini kun kuitenkin sompaili aika ydinkeskustan liepeillä jo.



Ei tosin pitkään. Tein eestaaspoikkeamia Portsan kulmilla Mannerheiminpuistossa ja Mikaelin kirkolla, yritin ottaa kuvia, hunoin tuloksin, sain huomata jännän seikan: iltakymmenen jälkeen mopojengit valtaavat Turun keskustan. Sitä pärinää ja pötpötystä. Hyvin se seinistä kaikui. Lasketellessani alas kirkon pihasta mietin kuinka pitkään oli siitä kun viimeksi olin näin myöhään illalla näin lähellä Turun keskustaa. Ehkä siitä on vuosia. Olen säälittävä.



Kiinnostavaksihan matka vasta näillä main äityi. Port Arthur mukulakivikatuineen, onneksi ei Puutarhakatu sentään, ja puutaloja kortteli toisensa jälkeen. Puolitoista kilometriä viivasuoraa, pari baaria oli avoinna ja sille ainoalle nysäkadunpätkälle jonka keskelle jäin suojatielle kuvaamaan, kääntyi se ainoa auto joka siellä minun kanssani samaan aikaan liikkui. Kakolanmäki jäi vasemmalle, "kuis menee siellä, mulla on ainakin täällä tosi mukavaa!", huutelin, en tiedä miksi, ja alkuperäinen suunnitelmani kulkea Portsasta Iso-Heikkilään Kirstinpolkua pitkin sai tylyn lopun, kun minun ja Kirstinpolun välissä oli neljä kaistaa suojatietöntä tietä, ylikuluton rautatie ja erittäin korkea aita. Hetken aikaa mietin extreme-valmiuttani, luovutin sentään. Ja kuljin tagiseeratun aidan viertä takaisinpäin aukkoa etsien...

Tarjottiinhan sellainen. Rautatien ylityskin on hämärällä jännempi, mitä tietenkään ei vähennä se, että on vähän tuntemallaan seudulla. Olin siis Iso-Heikkilään tullut, enkä sentään ensimmäistä kertaa, koska serkkupoika asui täällä vuonna 2003, Otavanaukiolla vieläpä, mutta vähättelin paikallistuntemustani, enkä suotta, sitä luokkaa hyvin olin heti ensihetkillä eksynyt reitiltäni. Kirstinpolku löytyi kuitenkin lopulta, ja mikä miellyttävintä, juuri sellaisena jonka kaltaisia paikkoja soisi projektini aikana enemmänkin löytyvän: luikertava hiekkakuja korkean verkkoaidan ja graffiteilla sutatun rapistuvan tiiliseinän välissä. Tämä oli parempaa kuin mikään ankea asumalähiö, tämä oli ajan hampaan syömää teollisuusaluetta.



Viimeisetkin ihmiset olivat kaduilta kaikonneet niillä main kun tulin perille. Kirstinpolku ei suostunut päättymään, vaan johdatti minut Otavanaukiolle asti, tuplasti niin pitkälle kuin mihin asti kartassa väitti jatkuvansa, ja minua ehkä hivenen epäluuloisesti katseltiin kaikista niistä ikkunoista ja parvekkeista jotka antoivat keskelle aukiota jolla sitten kuin näyttämöllä yön hämärässä kuvasin kadunnimikylttiä lievää epätoivoa valonpuutteesta tuntien. Tuskanhikeä, veljet!



Onnistuttuani, mikä on suhteellista, jatkoin matkaa eteenpäin, sillä muistin täältä löytyvän mitä kiinnostavimman vielä näkemättömän kohteen: tähtitornin. Katua ylös mäen päälle, se päättyi. Pensaikon keskelle polulle, sekin päättyi. Ja jostain lehvästön välistä vielä tummansinistä taivasta vastan piirtyi yhtäkkiä lähes vieressä observatorion kaksi kupolihattua. Säpsähdin, tai melkeinhän niitä säikähti. Ei niinkään siksi että ne olisivat näyttäneet oudoilta, tai ettenkö olisi tiennyt mitä näin... mutta koko rakennus oli niin ympäristöstään irrallaan että hetken puistatti. Parkkeerasin pyörän ja laahustin heinikkoon. Oli hiljaista, mitä nyt heinäsirkkoja niin että korvissa soi. Kukkulan laki, heinikkoinen, sen keskellä hylätty tähtitorni. Periaatteessa kerrostalojen ympäröimä kolmelta suunnalta, mutta todellisuudessa talojen ja aukion väliin jäi aina pensaikko tai rivi puita, aina jokin este joka esti kunnolla sinne näkemästä... Jotain hyytävää siinä rakennuksessa oli, eivät sinne katuvalotkaan yltäneet. Nappasin kuvia ja lähdin pois.



Koko Otavanaukion ympäristössä viettämäni ajan tuntui kummasti leivonnaisen tuoksua ilmassa, ja parisataa metriä takaisin keskustaan päin palailtuani syykin selvisi: Vaasan leipomohan se tähän aikaan vuorokaudesta paiski töitä. Ei ollenkaan huono hajuste olisi omissakaan kotinurkissa tuore leipä, joten jos lähiöitä katsastelisin niin kelpaisihan tämä sikäli... Kai sitä hajunkin perusteella voi asuinpaikan valita...

Neonvalot säihkyivät pimeässä enimmäkseen pimeiden hallien yllä. Vain leipurit ne iloisina valkoisissa jauhohatuissaan töitä paiskivat, ei kauppoja tai ostoskeskuksia, vain teollisuutta ja tuotantolaitosta täällä, ja minä tietenkin, joka edelleen jatkoin tehokasta eksymistäni ja osuin edellisen matkani tavoin päin päättyvää tietä. Iso-Heikkiläntie loppui kuin seinään, tosin vehreään ja saviseen ja sellaiseen jonka kautta saattoi vielä halutessaan jatkaa. Ja minähän jatkoin, tosin tilanteen elokuvalliset lähtökohdat kylminä selkäväreinä huomioon ottaen: yksin teollisuusalueella, liikenteen humu kaukana, heinäsirkkojen maaninen siritys, puolipilvinen sinimusta yötaivas, ja pimeään johtava savinen polku. Sinne! Osoittautui pikapuoliin virheeksi, kun polku päättyi kahden rautatiehaaran väliin, enkä tälläkään kertaa alkanut itseäni urakoimaan radan yli pyörän kanssa. Hohhoijaa ja takaisin, pimeä oli nyt kokonaan laskeutunut, ja karaokebaarissa koilotettiin edelleen, se on kyllä sairas tapa viettää aikaa, sairas, sairas!



Kuudennentoista pyörämatkan pituus: 11,8 kilometriä.

2 kommenttia:

Queenie-J. kirjoitti...

Ja juur nym mää haastan sun ettimään reiän myös Korppoolaismäen rajaavan kananverkkoaidan lomasta. Pyörällä tuonne taittaa mistä tahansa päin Turkua vain hetken, mutta hylätylle telakka-alueelle, niiden nosturien juureen löytävällä, on koko maailma tutkittavanaan. Ihan oikeesti. On aika pysäyttävää jakaa se tila ja ne hylätyt koneet ja toimistotilat pulujen kanssa. Kauneinta, mitä olen kuluvana vuonna nähnyt. Minun mukaani tarttui puukehyksissä kytkentäkaavio otsakkeenaan "Paineastian tarkastuskortti". On nyt seinällä.

Asiaan: olen hiljainen taustalukija, yritin esimerkkiäsi seuraten tutustua kotikaupunkiini. Eli Turusta Raisioon ja Raisiossa kaupunginosat koluten. En onnistunut.

Ugus kirjoitti...

Juu, ei tämä projekti keneltä tahansa onnistu, eli siis vielä suht järjissään olevilta. Välillä lievää kivireen kiskomista, mutta onneksi joka paikasta löytyy lopulta jotain vänkääkin. Kiitän matkavinkistä, hyvältä kuulostaa, joten taidanpa tehdä alkuperäissuunnitelmastani poikkeaman tuonne.

Hähää, olen kanssa joskus blogissasi hipihiljaa luuhaillut.