Silmänkääntövankila

Jäteastian varjossa koira repi mustunutta t-paitaa kappaleiksi. Se murisi ohikulkijoille ja sen silmissä oli katse joka kertoi ettei se tiennyt miksi teki niin. Se oli sijoittunut niin ettei näkynyt tielle; vain sen ääni kantautui ohikulkijoihin asti, ja jokainen pelkäsi; sen pienen hetken ajan jonka käveli jäteastian ohi, jokainen muisti miten haavoittuvainen olento ihminen on. Ja miten irrallaan ympäristöstä.



Jos minua ei olisi koskaan kukaan kirjoittanut, minä en olisi itsekseni syntynyt. On oltava joku joka pitelee kynää. Joku joka muodostaa merkityksiä niistä sanoista joita huidon ilmasta esiin. Ne kerääntyvät kasoiksi. Sinä lapioit kasoista lauseita. Olet hyvä siinä. Kirjoitat minua, kiitos.



Silmät syvät kuin luola. Himmeänruskea kajastus, vähän vihreää, ja minä ajattelen: meillä on suvussa tuon väristä silmää ollut ennenkin. Ja muistan mummolan katolta näkyneen maiseman kun serkkujen kanssa kiivettiin sinne ilman lupaa, kypsä vilja aaltoili pelloilla taivaanrantaan asti, oli hirveän kuuma ja me otimme aurinkoa ja myöhemmin pappa oli vihainen kun olimme luvatta käyneet katolla. Ilman tikapuita kiipesimme. Ränniä pitkin.



Naapuri ulvahtaa naidessaan, siihen ääneen on jo tottunut. Toisella puolella ei ole elämää paitsi satunnainen kirosana. Asumista rakkauden ja vihan välissä. Turun ylioppilaskylä, kaiken keskipisteessä.



Pakkomielteinen saavuttaminen on ajat sitten muodostunut yleiseksi käytännöksi jota kukaan ei kyseenalaista. Tiet tehdään lähemmäs ja lähemmäs, ja eräs kaunis päivä kukaan ei muista millaista oli silloin kun teiden välissä oli vielä elämää. Kun oli teiden välejä. Korkealta katsottuna maailma näyttää verkolta joka on kiedottu tiiviiksi palloksi. Ja vielä korkeammalta ei miltään, luojan kiitos. Äkkiä se unohtuu.



Olin kai kertonut tarinaa liian usein, en tuntenut enää mitään sen käännekohdissa ja yleisöni silmät pyöreinä edelleen tuijotti kun koneen tavoin toistin vaiheita joita kukaan ei voinut kuvitella kenenkään käyneen läpi. Mutta olin ollut siellä. Ja kun sulki silmät ja painoi kevyesti niitä sormilla luomien läpi, sai syttymään valoja. Niin kuin siellä, lyhtyjä pimeässä, keinuva lyhtyjen jono kulki polkua pitkin, se katosi laaksoon.



Talo oli ollut autiona kaksikymmentäkaksi vuotta. Ikkunat oli naulattu umpeen, pihaan vievä tie katkaistu. Sammal kasvoi pihakaivon päällä kuin siihen heitetty täkki. Ovelle asti ei ollut kukaan uskaltautunut, muutama särkynyt pullo oli tontin toisella laidalla. Tarina löytyi kaupunginarkistosta lopulta. Seiniin pesiytynyt myrkky tappoi perheen hitaasti. Talo oli valmistettu väärin, ja ylpeän nuorenparin unelmista tuli vuosikymmeniä kummituksena seissyt monoliitti, jonka purkamista kukaan paikkakunnalla ei uskaltanut edes ehdottaa. Ei sillä että tontille olisi ollut käyttöä, se oli kaukana. Mutta talo näkyi joen yli, uimarannalle. Talon heittämä varjo painosti. Se teki asioista vaikeita käsitellä.



Seitsemännentoista pyörämatkan pituus: 11 kilometriä.