Muistilappuarkistoni on työpöydällä tarpeeksi kauan asuttuaan kokenut evoluution ja paitsi alkanut määrällisesti kasvaa, myös muuntua: huomaan jollekin muulle kuin minulle kuuluneen nyt jo kuivuneen tussin kirjoittamien nimien alkaneen ilmestyä niihinkin lappuihin, joiden ainoa tarkoitus on olla muisto; kuitteihin, ravintolalaskuihin, ja merkityksettömimpänä kaikista tyhjiin lappuihin joiden aiottu sisältö on päässyt unohtumaan sillä välillä kun lappu on pinosta kiskaistu ja kynä käteen napattu. Niin, nimet! "Alfonso Gabriel Nappa", tietenkään se ei ollut koskaan ollut olemassa kuin yhdellä lapulla, ruostuneen klemmarintahran yläkulmaansa saaneella matkalipulla, jonka taakse sen oli kirjoittanut, niin, kuka? Lappu löytyi Turun rautatieasemalta toissa kesänä. Se oli penkillä, odotimme vieraita saapuvaksi ja helle piiskasi tienoota, peltikatot räimivät laajetessaan ja veden haihtuessa voihikivat puistoistutukset liikenteenkin ylle. Miksi joku oli kirjoittanut lapulle nimen eikä muuta? Ei saapumisaikaa, ei mitään, ja oliko se jätetty kenen löydettäväksi, ja jos, tarkkailtiinko tämän reaktioita sittemmin?
Nyt nimi on ainakin neljässä lapussa työpöydälläni, ja uskon sen leviävän kuin tauti, olen huomaamatta sitä että kirjaimet joista sanat muodostuvat ovat omiani, juuri minun teini-ikäisenä itse kehittämälläni käsialalla kaartuvia nokkelaksi tarkoitettuja oikoratkaisuja kirjainvetimen kulkea.
Kynän. Minun omatkin tarkoitukseni ovat hukassa, toisinaan, ja hakemalla tietoa lopulta löytyi, sitten kun lapun taas lompakostani myöhemmin muistin: Alfonso Gabriel Nappa on kirjailijanurasta haaveillut alkoholistiperheen kolmas ja nuorin lapsi, huostaanotettu ja maahanmuutettu, pakolaistamaton mutta siirtolaiseksi itsensä tunteva nelikenttä mieheksi: perheenisä, duunari, taiteilija ja vihollinen, joskaan ei jälkimmäistä tietoisesti. Kaiken tämän selvitin, ja kaikesta sain kiittää Otavan pirun paksua tietosanakirjaa, jokaisen kansalaisen jokaisen hetken tallettanutta ensyklopediaa, täysin disharmonisoitua ja toimituksellisesti viimeisen päälle dekonstruoitua tietoteosta, jonka kolmelta ensimmäiseltä sivulta voi edelleen lukea elämän tarkoituksen, vaikka toimituskunnasta kolme neljäsosaa on mennyt manan majoille ja maailma muutenkin muuttunut siitä kun tekele kirjakauppohin saatettiin.
Tietääkseni omistan ainoan kappaleen.
Ja Alfonso Gabriel Nappa on pian kaksitoista vuotta hionut käsikirjoitustaan Storm over high heaven, elämäkerralliseen kallistuvaa peilauspintaa, varmasti avainteoksenakin moni sitä lukisi, mutta lukot ovat hukassa: minä tiedän, sillä minä olen seurannut häntä. Se muistilappu, matkalipun taakse kirjoitettu nimi, minä odotin asemalla tunnin, ja sinä aikana sitä näytti etsivän kolme henkilöä, joista viimeiseen takerruin kuin varjo jota sinä hellepäivänä ei toivovakaan löytänyt ja hänestä minä olen muodostanut itseni peilikuvan, uskotellut jokaisella sittemmin kirjoittamallani sanalla, ettei lappua löytänyt hän vaan minä.
Etten minä ole keksinyt jokaista sen jälkeen kulunutta hetkeäni tyhjästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti