Kuuluuko SINNE taakse?
Ai kauhee, anteeks. Eihän näitä osaa kukaan –
[voimakasta kiertoääntä]
No nyt. Joo siis kiva kun täällä on näinkin runsaslukuinen yleisö. En ehkä olisi itse järjestänyt tätä näin aikaisin, mutta taitavat olla ne isommat nimet sitten ihmisten aikaan.
[kiusaantunut yskähdys yleisöstä, joku poistuu]
Siitä on pitkä aika kun olen viimeksi täällä ollut. Mutta jos joku ei tunne niin nimi on Susan, olen näitä puheita pitänyt muutamallakin eri nimellä vähän reippaat kaksi vuosikymmentä jo.
Joku viisas on joskus sanonut ettei samaan jokeen voi astua kahta kertaa. Tavallaan se on totta. Tarkentaisin kuitenkin, että minun nähdäkseni juuri joki on sama. Se joka muuttuu, on se joka on sinne jokeen matkalla. Mutta kuten vedellä on kiertokulkunsa, myös ihminen palaa lopulta ja väistämättä omien perusasioidensa ääreen.
Mikä tekee kenestäkin onnellisen? Toisen ihmisen hymy? Toisen ihmisen kosketus? Kuonolla tökkäävä eläin? Luonto ja sen hiljainen pauhu?
Nämä ovat vain kysymyksiä. Kliseitä, mutta täytyy muistaa etten ole koskaan lukenut ainuttakaan selfhelp-kirjaa. Silti minulla on niiden sisällöstä itse luomani käsitys, ja haluan korjata muutamat niissä mielestäni toistellut virheet. Ihminen ei saa sitä mistä luopuu, yleensä ei edes halua saada. Luopuminen on tarkoituksellista. Ei kukaan sinällään ole ansainnut mitään. Toki tavoitella aina voi. Se tekee ihmiselle hyvää, kenties parempaa kuin saavuttaminen. Täyttymys on väistämättä pettymys.
[papereiden kahinaa, hiljaisuus joka jatkuu hiukan liian pitkään]
Tuo takana oleva kuva tuossa on tekoälyllä tehty. Siinä on sydän matkalla jonnekin, kaukana oikeasta paikastaan, sille vihamielisessä ympäristössä. Kuten kaikki tekoälyllä teetetty kuvitus, tämänkin kuvan voima on hetkellisessä visuaalisessa impaktissa. Kuva välittyy aivoihin ja herättää reaktion, mutta mitään syvempää tarkoitusta sillä ei ole. Tässä mielessä aikamme media on vahvasti tekoälyn kaltainen.
Joitakin kertoja olen nähnyt teettämiäni tekoälykuvia unissa, maisemat ovat siirtyneet läppärin näytöltä oman mielikuvitukseni taustamaisemaksi. Tarkoittaako tämä, että välillisesti tekoäly muokkaa unimaailmaani? Palaan taas sydämeen, joka on väärässä ympäristössä, väärään aikaan. Ihmistä ei ole tarkoitettu kaiken tämän teknologian sitomaksi. Mutta se on tarttunut meihin kuin liisteri.
Unista puheenollen, jokin aika sitten katselin jännittävää dystopiaa. Maahamme laskeutui vihamielisten olentojen rotu, joka nopeasti alkoi orjuuttaa kansaa. Yksittäisen ihmisen elämä muuttui halvaksi, väki ohjattiin omiin lokeroihinsa, jossa he kaiken menettäneenä nopeasti kuolivat. Orjuuttajat nauroivat; he olivat saaneet kansan vakuuttuneeksi että juuri tätä he halusivat, tätä he tarvitsivat. Kansa uskoi, ja kuoli. Siinä vaiheessa uutiset alkoivat väsyttää ja nukahdin. Unessani asiat olivat paremmin. Eivät ehkä paljon, mutta kuitenkin.
Tähän ajatukseen ajattelin lopettaa. Minulla on ikävä kissaani, se odottaa tuolla kulisseissa. Tajusin myös juuri, että koska minut oli kutsuttu puhumaan tänne Kissanystävien seuran seminaariin, niin hänestä olisin voinut enemmänkin jotain sanoa. Mutta ensi kerralla sitten.
Kiitos.
[vaisut aplodit]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti