Silmänkääntövankila

Vietin pariviikkoisen talviloman olemalla siitä kaksitoista päivää sairaana, onnistuin mahduttamaan kaksi eri flunssaa samaan lomakauteen, ja vain hämäriä ovat muistikuvani siitä, kuinka makaan vanhempieni olohuoneen sohvalla korkeassa kuumeessa ja jokin natisee ja kirskuu, pääni. Minun on täytynyt tulla johonkin ikään, sillä olen kuumeisesti (...) miettinyt olemisen merkityksiä koko syksyn. Sitä mikä tekee yksilön tärkeäksi, jos mikään. Tiedostan kyllä olevani jotenkin fatalistinen, koska on vaikea keksiä tärkeyksiä, mutta toisaalta olen kyllä liian - - no, liian jotakin kyetäkseni vajoamaan mihinkään eksistentialistiseen kriisiin asian suhteen. Sitäkin mietin tänään: miksi en ole koskaan hurahtanut uskoon? Miksi en ole saanut pakkomiellettä opiskella jotakin tiettyä alaa, miksei minulla ole ikinä ollut toiveammattia, mitään erityistä mitä haluaisin tehdä (paitsi kirjoittaa - muttei ammattina, kuulostaa liian kahlitsevalta), miksen ole koskaan tuntenut erityistä halua liittyä puolueisiin, järjestöihin, ylipäätään en ole koskaan halunnut harrastaa mitään. Miksen ole saanut häiriintyneitä pakkomielteitä ja alkanut uhota verkon anonyymipalstoilla? Miksen vieläkään tiedä miksi haluaisin isona? Nähdäkseni seuraukset ovat aina lähtöisin syistä, ja koska ihminen on ensin lapsi, on kaikki myöhempi johdettavissa niihin kriittisiin ensimmäisiin vuosiin. Näytän kaikissa lapsuudenkuvissa iloiselta. Minusta on satoja kuvia, tuhansiakin ehkä, koska taloudessa oli ammattivalokuvaaja ja lukuisia kameroita. Nauran aina. Ensimmäiseltä kymmeneltä elinvuodeltani on ehkä viisi kuvaa, joissa en ole suupielet korvissa. Olen vieläkin aika positiviinen olento, mikä tarkoittaa, etten mielelläni ajattele enkä kohtaa vaikeita asioita. Onko tässä avain? Olen koko aikuisikäni ollut varma siitä, että olen maailman tylsin ja kuivikkain ihminen. Silti minua on joskus varta vasten pyydetty kahville. Minuun on rakastuttu. On minut kyllä jätettykin, eikä ihan yhtä kertaa.

Nykyisyys? Luen mielelläni, synttärit ja vuodevaihde toivat taas pinon uusia kirjoja kotihyllyyn. Katson mielelläni outoja asioita, kuten Monty Pythonia viime viikot; ostin itselleni koko Lentävän sirkuksen dvd:llä. Kuuntelen musiikkiakin, mutta olen huomannut ettei se enää anna minulle yhtä paljon kuin joskus. Olen taantunut tekstiin. Palaan tekstiin, ja kuviinkin, nykyisin. Sain kahdelta eri taholta piirtämiseen kannustavan muistikirjan lahjaksi. Pitänee piirtää, ja mielelläni niin teenkin. Mutta sittenkin jää vaivaamaan: miksi pyrin jättämään jäljen, vaikka merkityksenikään ei ole vielä selvinnyt? Vai siksikö juuri?