Vuoden viimeinen blogipäivitys

Aivan aluksi haluan nostaa hattua sinnikkäälle ryhmäkuvablogillemme: KuvaKuva täyttää tänään pontevat viisi vuotta! Mitä muuta tulee mieleen? (puhun tänään vain sitaatein) No tietenkin Turku, jonne melkein menin; kun on kerran kuussa vapaa viikonloppu, se on syytä käyttää hyvin, eikä esim. siten kuin minä juuri nyt: löhöämällä kotona tapaamatta ketään, puhumatta kellekään. Mutta joulusta asti riivannut flunssa on vienyt mieheltä mehut, yskin edelleen kuin keuhkosairas; tai siis en yksin ollessani, mutta kun yritän puhua jollekin, menen mahdottomaksi. Siis erakoituminen on ainoa terve ratkaisu. Olen sentään saanut kirjoitettua asioita, kulutettua kahvia, katsoin elokuvankin: kovaa vauhtia suosikkiohjaajakseni kohoavan Christopher Nolanin The Prestige oli hienoin näkemäni pätkä mieheltä, ja varmaan hienoin näkemäni elokuva ylipäätään vuosikausiin.

Mitä tein vuonna 2011? Onko jälleen vuotuisen katsannon aika? No on, saatana! (anteeksi voimasanan varoittamaton käyttö)

Ihan ensinnä vuodesta 2011 tulee mieleen, että ei tule mitään erityistä mieleen. Tein töitä. Jossain välissä muutin Töölön kattojen tasalle vinttihuoneistoon. Parasta oli kesäloma; talvi jäi mieleen omalla tavallaan kivana arktisen hysterian riemuvoittona, mutta pliis, ei enää ikinä. Ei-Enää-Ikinä.

Tarkemmin miettiessä muistan heittäytyneeni fyysiseksi: kesällä purimme muutaman hengen voimin vanhan saunan käyttäen apuna tukevia työhanskoja ja paria sorkkarautaa. Se oli hienoa. Se saattoi olla totta puhuen hienointa mitä olen tehnyt miesmuistiin, joka sentään on lyhyt onneksi. Purkuprojekti on dokumentoitu lukuisin välivaihevalokuvin, jotka ovat elokuusta asti odottaneet kovalevyni kansiossa "SKV" pääsyä Silmikseen. Jahka jaksan, jahka jaksan...

Jonkin verran katselin elokuvia, mutta vain yhdenlaisia. Kesällähän aloitin tuon koskaan varsinaisesti lopettamattoman Marvel-projektini, jonka tarkoituksena oli tsekittää kaikki 2000-luvun aikana teattereihin tuotetut Marvel-supersankarien leffaversiot. No, selvitin kolme elokuvaa X-menejä, kaikki kolme Hämistä, Ang Leen Hulkin ja ensimmäisen Ihmeneloset, joka oli jo niin huono etten enää kestänyt enempää. Mitä jäi mieleen? Sanottavaa? No ei oikeastaan liikaa. Spider-man kakkonen oli hieno, ykkönen tylsä, kolmonen hirveän nolo, nythän koko franchise jo saa rebuuttauksen ja alkaa alusta vielä tämän vuoden aikana, X-menit paranivat koko ajan siten, että umpitylsän ykkösen jälkeen seurasi ok kakkonen, X III oli jo kerrassaan mainio ja vielä loppuvuodesta näkemäni First class jo suorastaan hyvä. Ang Leen Hulkia jo kehuinkin, mutta kyllä tästä projektistani on into niin totaalisesti jo hiipunut, että Daredevil jää, varmaan onneksi. Ehkä seuraava projektini voisi olla että yritän katsoa Sormusten herra -trilogian kaksi viimeistä osaa, ne ovat edelleen näkemättä. Tai no enpä taida jaksaa.

Olen valokuvannut paljon, mikä ei näy täällä, nyt vuodenvaihteen tultua ottanut paluutuntumaa piirtämiseen, mikä tuntuu hyvältä pitkän tauon jälkeen, olen hämmästellyt viisivuotiaaksi kasvaneen tyttäreni mielikuvitusta ja yrittänyt muistella olinko itse noin huimalla kekseliäisyydellä varustettu aikoinaan, enkä varmaan, en ainakaan enää, kukapa olisi.

Vuosi 2011 toi pinon kirjoja, ja yllättävän paljon levyjäkin olen ostanut, tosin ne melkein kaikki päätyvät yhden kuuntelun jälkeen hyllyyn ja unohtuvat nykyisin. No eivät kaikki sentään, ja sieltähän niitä sitten iloisesti yllättyen myöhemmin löytää kun jotain muuta etsii. Sattuipa kivasti niinkin, että jonkin verran uunituoretta musiikkiakin tarttui vuoden mittaan mukaan. Tässä kolme parasta vuonna 2011 ilmestynyttä levyä:

1. 22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean
2. Eleanoora Rosenholm: Hyväile minua, pimeä tähti
3. Elbow: Build a rocket boys!

Pistepirkkoja fanitin ja levyhyllyyni hankin viimeksi 90-luvun lopulla, sittemmin menetin kaiken kiinnostukseni yhtyettä kohtaan, kunnes radio viime keväänä soitteli pariakin kappaletta tuolta kovin kehutulta uutuuslevyltä ja olihan se ostettava. Huh huh mikä kiekko! Utajärven jätkät iskussa taas; ja Eleanoora Rosenholmiahan olen ennenkin kehunut, tämä kolmosalbumi on toisaalta jotain aivan muuta kuin aiemmat, meditatiivinen. Lohduton ja syleilevä yhtä aikaa, hieno kuitenkin. Elbow'n uusin piti ostaa jo senkin vuoksi, että yhtye on nykyisin ykkössuosikkini kaikista maailman yhtyeistä, mutta lievä pettymys tämä silti oli verrattuna edelliseen, vuoden 2009 albumiin The Seldom seen kid. Mutta sellaista mestariteosta ei kukaan teekään kuin kerran uransa aikana, ja lievänä pettymyksenäkin Elbow peittoaa 99% muusta aikakauden musatarjonnasta.

Seuraavat kirjat vaikuttivat lujimmin tänä vuonna:

Paul Auster: Matkoja kirjoittajankammiossa
Iain M. Banks: Surface detail
Bill Bryson: At home. A Short history of private life
Tommi Liimatta: Nilikki
Tommi Liimatta & Jouni Hynynen: Rillipää ja läski
Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni
Alexandra Salmela: 27 eli Kuolema tekee taiteilijan
Lionel Shriver: Syntymäpäivän jälkeen

...olen käynyt krantuksi, kun en saanut enää kymmentä kirjaa listattua tähän raudanlujasti iskeneiden listaan. On kai mainittava, että Reijo Mäen Vares-kirjoja aloin alkuvuonna lukea, ehkä eniten niistä huokuvan Turun vuoksi, mutta ovathan ne tavallaan viihdyttävää hömppää muutenkin. Eivät dekkareina järin oivaltavia sentään. Mutta onhan noita aika läjä mennyt vuoden mittaan, ja vastapainona Matti Yrjänä Joensuun Harjunpäitä, joiden täydellisen valoton synkkyys ja masentava ilottomuus ovat Mäen kännisen hilpeälle Turku-kuvaukselle kohtalaista vastapainoa. Kirjoina Joensuut ovat toki monen monta pykälää parempia, mutta niiden synkkyyttä ei montaa peräjälkeen jaksa.

Niin, ostin tosiaan kahvinkeittimenkin tänä vuonna. Ja sohvan. Helmikuussa poistin hiukseni, enkä olisi poistanut, jos olisin tiennyt miten työlästä niiden poispitäminen on. Kasvavat penteleet.