Talvinen kaupunki on ruma. Sen pystyynkuolleet kansalaiset kahlaavat sohjoisilla kaduilla kasvoillaan kaikilla sama ilme: tule metriä lähemmäs niin tapan. Seisahdan liikennevaloihin ja kuuntelen muiden kulkijoiden keskusteluja. Niin ne jauhavat merkityksetöntä roskaansa kuin vaatien muiden hyväksyntää; että he ovat olemassa on kai heidän itsensä mielestä jotain suurta. Katson ohi ryskiviä busseja. Kymmentä vaille neljä, Mannerheimintietä jurnuttaa katkeamaton ketju. Jokainen bussi on täynnä, puserruksissa, jokainen sinne vääntäytynyt yrittää olla yksin, katsomatta kehenkään. Kaivaten kotiin.
Minä sentään kävelen. Edellisyönä satanut lumi on muuttunut kaakaonväriseksi sohjoksi, liikennevalot nakuttavat, jalankulkijoita on pelkästään tämän korttelin matkalla sata, ehkä kaksisataa, jokaisella sama ilme: tule metriä lähemmäs niin kuolen. Anelu, melkein.
Kotona keitän vielä mukillisen kahvia, vaikka päivän aikana sitä on mennyt jo hirveästi. Yhtä paljon kuin aikaa. Kaivaudun lähihistoriaan selailemalla Marginaalin arkistoja viiden-kuuden vuoden takaa. Saan idean, melkein, se on kadonnut ennen kuin kynä on kädessä. Tähän aikaan vuodesta yritykset kirjoittaa valuvat viemäristä alas, sitä vihaa jokaista tuottamaansa sanaa, jokaista ajatustaan, sitä kiroaa jokaisen tekemänsä ratkaisun. On yksin ja väsynyt. Odottaa kevättä, seisoo liikkumatta eteisen peilin edessä kasvoillaan tunnista toiseen sama ilme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti