Eikö tuo myräkkä koskaan lopu? Maailma on mennyt itsensä irvikuvaksi, lunta sataa kuin mannaa taivaalta ja niin on kaikille kaipauksen kangistamille saatu juuri sellainen joulu kuin lapsuuden televisio-ohjelmissakin aina oli. Heräilin hieman ennen seitsemää, huomasin että on aikaa hörpätä hattivattimukista aamukahvit. Luin kirjaa aikani, annoin tietokoneen ruksutella itsensä käyttökuntoon ja ikkunantakaista pyryä katsellessa mietin kuinka moni minunkaltaiseni tekee juuri tätä samaa juuri tällä hetkellä tässä kaupungissa.
Nämä ovat niitä aamuja joita ei vanhana muista. Perjantaina istuksin baarin tupakkahuoneessa enemmän kuin on terveellistä, mutta mikäs hyvässä seurassa on istuessa. Erään kerran siellä oli mukana kuusikymppinen pariskunta, hirmuisen humalainen ja onnellinen; heidän lapsillaan oli kotona juhlat ja vanhemmat oli häädetty pois. Mies kosketteli hiuksiani, muttei häiritsevästi. Hän näytti saavan hiusteni kautta yhteyden johonkin kauaksi kadonneeseen. Hän näytti hirveän liikuttuneelta, ja hirveän rakastuneelta vaimoonsa. Luuli minua taiteilijaksi, oikaisin käsitteen vain osittain.
Lauantaina ostin itselleni joululahjaksi kirjan, maanantaina täytin vuosia. Viikonlopun aikana tapasin kaksi ystävääni ajalta ennen muuttoa. Toinen oli lähdössä jouluksi Poriin, toinen Saksaan. Itse jään tänne, vastahan saavuin. En toivota loppuun mitään sen ihmeemmin. Jokainen tekee pyhänsä itse, kuitenkin.
1 kommentti:
Tällä pyryllä lienee totisesti parasta pysyä siellä, missä on. Ainakin, jos siellä on ruokaa.
Lähetä kommentti