12.12.09

Kudos

Annantalon joulupolulla minut saattoi tänään nähdä, kuulemma bloggaajien pikkujoulukin olisi parhaillaan jossain lähinurkilla, olen kutsuttu tiistaiksi kahteen eri puurotilaisuuteen enkä pääse kumpaankaan. En ole vielä hankkinut ainuttakaan joululahjaa. En ole kotona siivonnut ihmeemmin, enkä aiokaan, kun en täällä vietä pyhiä. Loisin, saattaa olla että vaellan keskelle Narinkkatoria aattona kauppojen sulkeuduttua ja katson hiljaisuutta kuvitellen olevani viimeinen eloonjäänyt. Kortteja en ole saanut, mutta ehkä ne tulevatkin myöhemmin. En muista; ei ole ollut tapana saada aiemminkaan. Viimeksi lähetin joulukortteja vuonna 1999, ensimmäiseni, silloin ystäväni totesi kortin saatuaan että jaha, tekin lähditten sitten tohon hysteriaan mukaan. Sen koommin en. Tytär ilmoitti joulupukille Annantalon pihassa, ettei hänellä ole erityisiä lahjatoiveita, mutta käymään saa aattona silti tulla. Pukki, joka kuulemma näytti hassulta kun oli niin paljon partaa ja puhuikin liian lujaa, oli mielestäni aika hyvä. Hän ei yrittänyt liikaa, ei hou-hou-houta, ei korvatunturi-kliseitä, ei ylipäätään paljoa Kosti Kotirantaa tai Coca-Colaa. Sisällä oli askartelupaja. Väkersimme napeista, hileestä, erikeepperistä, pahvinpaloista ja luoja ties mistä aikamme kahta erilaista, hmm, teosta, jotka sitten, askarteluohjaajan tullessa olkamme yli kannustamaan, jätimme pöydän reunalle "kuivumaan" ja liukenimme vaivihkaa ulos. Lienevät jo aika rapeita. Oli huojentavaa huomata, että tytär tunsi täsmälleen yhtä suurta intoa epämääräisten askareiden kotiin raahamista kohtaan kuin minä hänen iässään, no okei, jossain lapsuusiässä jonka ehkä hämärästi muistan. Saatoin olla likemmäs kymmenvuotias, kuka näistä tietää. Minut mitattiin tänään mittanauhalla. Se hetki, se aamunharmaus kun makaa sängyssä selällään, vastaa huoneessa eestaas pehmoleluineen vaeltavan tenavan kysymyksiin yksisanaisia vastauksia kahden unen välisinä hetkinä ja vajoaa aina uudelleen juuri siten kuin navetan katossa olevaan heinänsyöttöaukkoon lapsena pelkäsi vajoavansa, mutta nyt ei pelännyt, ei tietenkään, se on niin suloinen se tunne ja sitä voisi jatkaa, vaikka alitajunnan kello jaksaakin muistuttaa: oli teillä tänään menojakin... Ja sitten lapsi ilmestyi viereeni, käsissään mittanauha. Kiersi sen pääni ympäri, nenäni poikki, olalta toiselle, hyvä ettei kaulaani, lopulta antoi tuloksen: "Sinä olet neljäsataa kilokymppiä!" Nauruun purskahtaminen on mukava tapa herätä, silloin kun herätä täytyy.

3 kommenttia:

exme kirjoitti...

Meinasin tänä vuonna lähettää noin 5 joulukorttia, ihan eksoottisuuden vuoksi, mutta sitten tajusin etten tiedä kenenkään osoitteita ja että halvempaan hintaan kortit saa lähettää enää kaksi päivää (enkä ole lähelläkään postia), ja eihän sillä isommalla hinnalla mitään (kun lähettää vain viisi), mutta jostain ne postimerkit pitäisi pystyä kuitenkin hommaamaan ja kohta on joulu enkä minä tiedä mitä kortteihin kuuluu kirjoittaa, onko sellaista kuin "hyvä joulu" ja kuinka pitkälle ihminen sillä toivotuksella jaksaa, tapaninpäivään, uuteenvuoteen, jolle pitää taas antaa omat toivotuksensa, ja katselen niitä kortteja tuossa, ei joulupukkeja eikä tonttuja vaan abstraktia taidetta ja jos minulla olisi yksikin osoite, saattaisin.

Ugus kirjoitti...

Uudenvuodenkortin taisin siltä suunnalta taannoin saada. Se oli hauska idea, jonka olisin varastanut ellen olisi niin aikaansaamaton.

Asessori kirjoitti...

Miksei lähetetä vappu- tai juhannuskortteja?

Neljäsataa kilokymppiä on loistava mitta.