<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

30.8.09

Iso kaunis lintu 

Ehkä se oli kaikki kirjoitettu jo kauan sitten valmiiksi. Siltä tuntui siinä pienessä keittiössä kun valo koputteli verhon takaa ja naapurin radio valisti aamun ensimmäisillä uutisilla. Kahvi tuoksui. Sinä olisit mieluummin juonut teetä muttei minulla ollut. Olimme ehkä valvoneet yön. Jatkoit keskustelua kuin se ei juuri olisi tauonnut niin pitkäksi aikaa että ehdin keittää pannullissen ilman että kukaan puhui. Tai kuin se ei juuri olisi vuosiksi tauonnut.

"Sanoit ettet koskaan enää aloita mitään ellet voi olla varma siitä miten käy."

Säpsähdin kun sellaisen muistit. Hymyilin, mutta seinälle. En halunnut että huomasit, ja mitä olisin lopulta kyennyt, sinä olit minua yön aikana muistuttanut monta kertaa siitä, että tarrasin kuin takiainen. Asioihin kuin yksi saatanan takiainen jota ei saa kiskomallakaan irti.

"No joo. Olin nuorempi silloin."

Se sai sinusta naurun. Laskin sinun eteesi sinisen mukin, itselleni punaisen, istuin pöydän ääreen ja muistin että se oli alunperin ollut sinun pöytäsi. Sillä oli pino lehtiä, toinen piirroksia. Niiden alla asui vanhoja laskuja.

"Ihan niin kuin minä en olisi ollut."

"Sinä olet aina tuntunut vanhemmalta kuin minä."

Hymähdit. Teki mieleni pyytää anteeksi, mutta tietenkin tiesimme että kaiken sellaisen aika oli mennyt.

"Jeesus vitun kristus näitä päiviä."

Sinun kuuli kiroilevan niin harvoin että taas minua hymyilytti. Olisin sytyttänyt tupakan, mutta enhän ollut enää vuosiin polttanut. Ei se muuttanut sitä että teki mieli.

"Älä nyt. Hyvä tästä vielä tulee."

Katsoit minuun kuin et olisi uskonut mitä kuulet. Jatkoin kun pysyit hiljaa.

"Minä olen sinulta oppinut, että kun kaiken valmiiksi ajattelee, ei koskaan eksy."

"Oho."

"Olen siitä ajatuksesta pitänyt kiinni."

Sydän hakkasi kun odotin mitä sanoisit. Lisää asioita joihin tartuin, etkä sanonut mitään. Katselit verhon raosta ulos, eikä sunnuntaiaamuisin kulkenut kuin harakoita. Ajatukset harhailivat, odottelin ja mittailin huoneen seiniä. Niin pieneen tilaan mahtui niin paljon kaikkea, se tempoili ja repi. Näin että muotoilit sanoja, pitkäänkin, lopulta luovutit, halusit että minä sanoisin vielä jotakin, oli minun vuoroni olla välillä se joka kokoaa ajatuksia, rakentaa sanotusta päätelmiä.

"Miksi sinä kuvittelet jonnekin kadonneesi?"

"Ajattelin - - -"

"Minulle sinä olet ollut aina siinä."

Sen sanottuani aamu kävi niin vaikeaksi jatkaa, että me enimmäkseen luovutimme. Mutta sikäli olin kyllä oikeassa, että loppujen lopuksi siitä tuli hyvä päivä.

28.8.09

Ja maa minuun tyytyväinen 

Ajattelen sateen etukäteen etten sen sattuessa kastuisi, olen sen sinulta oppinut.

Petaan sängyn ja imuroin. Avaan tuuletusikkunan, tiskaan.

Ajattelen sateen etukäteen etten sen sattuessa kastuisi.




23.8.09

Sadoittain 

Jeesus vitun kristus näitä päiviä. Aina välillä...

Joo.

Savu piirsi kuvioita sinuun kuin taivaalle.

21.8.09

Jumalan ottolapsi 

Sinä yönä satoi vettä. Muistan kuinka jokainen pisara keihästi minut ja kaupungin oranssit valot saivat kaduille kerääntyvät lammikot näyttämään kuvottavilta. Niissä läiskytteli hukkuvia käärmeitä. Ulko-ovi naksahti kiinni takanani, kulman takana yökerho sammui hiljalleen, jossain mateli autoja, ei kävelijöitä. En vilkaissut ylös, enkä täten tiedä vieläkö makuuhuoneesi ikkunasta näkyi valo. Kolmas kerros ja silti olin asunnossasi tuntenut aina olevani maan alla. Irrotin otteeni. Annoin mennä. Haljennut huuli valutti verta suuhun. Viittasin ohikulkevalle taksille ja vasta sen takapenkillä oksensin sinut. Tartun asioihin kuin takiainen, mikä joskus sai sinut hymyilemään, ei se, että tein niin, vaan että me molemmat huomioimme sen ja saatoimme nauraa. Takiainen rikki hiertyneellä iholla. Satoi kuin pommeja, pelkäsin ettei taksin tuulilasi kestä ja kuljettajan tupakka hehkui ainoana valona siellä, kojelauta oli pimeänä ja mittari ja radio hiljaisia kuin hengitys. Annoin mennä. Tuntui hyvältä ettei tarvinnut puhua. Tunsin itseni eläimeksi. Valuin vasten likaista istuinta, käänsin kasvoni kohti taksin kattoa, suljin silmät. Aika kului. Elämä meni. Tunsin itseni eläimeksi unohtuneessa pesäkolossa. Tunkkaisessa hämärässä oli toivoa, yritin auton käännöksistä päätellä sen reittiä, mutta eksyin ajatuksiini. Ehkä kuski kuvitteli minun sammuneen ja kierteli keskustaa aikansa. Olin takiainen likaisen taksin takapenkillä. Jumalauta että mieleni teki tupakkaa. Hengittelin autossa leijuvaa savua. Olin jotenkin hirveän yksinäinen, mutta silti siinä yössä oli parasta se sateen puristuksessa syntyvä hiljaisuus. Sillä hiljainen ihminen on kaunis. Tappaessaan. Luvatessaan rakastaa.



18.8.09

Jotta sinun ei tarvitsisi olla olemassa 

"Kaavan mukaan valmistettu kone tekee ajoitetusti sille määrätyt toiminnot. Se oppii tekemästään ja käy työssään jatkuvasti kätevämmäksi. Kone toimii kohtuullisen pitkään yhdellä latauksella, mutta työtehon alkaessa näyttää hiipumisen merkkejä on kone irrotettava sitä käynnissä pitävästä kehästä ja asetettava joksikin aikaa lepäämään. Se lataa itse itsensä, ja on valmis toistamaan ohjelmointiaan viimeistään muutaman viikon kuluttua.

Kone on siitä mainio, että se on melko kokonaisvaltaisesti itsehuoltava. Koneen omistajan ei juurikaan tarvitse seurata koneen senhetkistä kuntoa tai tilaa; vasta koneen käyttöiän lähestyessä viimeistä takuupäivää on syytä passittaa se säännöllisiin huoltokäynteihin ja lopulta vapauttaa työtehtävistään odottamaan koneiston hiipumista, minkä tapahduttua kone voidaan kuljettaa romuttamoon.

Tätä ennen kone on toki ollut jo vuosien ajan hyödyksi omistajalleen, ja parhaassa tapauksessa - tästä ominaisuudesta koneen markkinoijat ovat erityisen ylpeitä - se on luonut itsestään kopion tai useammankin, jotka muutaman valmistelevan vuoden jälkeen ovat nekin käyttökelpoisia asetettavaksi järjestelmän ylläpitäjien haluamiin toimenkuviin."



Kun sinulta kysytään messiaasi nimeä, on samantekevää mitä vastaat. Tärkeintä on, että uskot.

Huuda että uskot.

16.8.09

Kuin timantteja nielisi 

Torstaisen taiteiden yön aikana keskustan yllä rasvaisena vellonut näennäiskulturelli ilmapiiri sai minussa aikaan etäisen tuttuusreaktion. Olin arvelevinani että kokemuspiirissä oli ollut joskus jotain samankaltaista, ja sitten muistin: viimeksi kun taiteiden yössä käyskentelin, mikä tahtoo sanoa vuonna 1999, oli silloinkin lämmin ja tähtien valaisema elokuun yö, musiikkia korttelinkulmilla ja paljon kännisiä teinejä ja virtsaa! Ja vasta sitä seurasi keskeisempi tajuaminen: päivämäärällä, juuri sillä taiteiden yöhön osuneella kolme päivää sitten, minä tulin asuneeksi Turussa täsmälleen kymmenen vuotta.

Vuosikymmen täällä. Kun alunperin muutti, ei sitä niin miettinyt että miten pitkäksi aikaa. Ei ollut oikein suunnitelmiakaan, oli liian jännää kaikki kun a) muutti vanhempien hoteista pois, b) muutti maalta kaupunkiin, c) oli ihan vähän aikaa sitten muuttunut peräkamarinpojasta söpön nuorenparin osapuoleksi, ja d) oli päättänyt ruveta suureksi ja vakavasti otettavaksi taiteilijaksi. Ah, ollapa vielä nuori ja söpö! Ja idealistinen. Ja toiveikas. Ja

Mitä kymmeneen Turun vuoteen mahtuu? Tai mitä ei. Elämä sinällään; ei minussa ole juuri samaa kuin siinä siloposkisessa nassikassa, joka ystävärannekkeineen ja kaulakoruineen tänne saapui progelevyt kenkälaatikossa ja tukka merituulessa hulmuillen. Kahdeksan vuotta olen ollut yliopistossa kirjoilla, niistä viimeiset kaksi nimenomaan kirjoilla; hyvä jos laitoksen sijaintia enää muistan. Mutta tavan vuoksi, ja pitäähän sitä ihmisen perkele jossain asua, mikä tarkoittaa Turun ylioppilaskylää. Kymmenen Turun vuoden aikana olen asunut seitsemässä eri osoitteessa, joista kuusi viimeistä ylioppilaskylän nuorekkaan akateemisessa ilmapiirissä. Hiponeeko ennätystä? Kuka saaplari muu täällä nyt muuttaisi keskimäärin melkein kerran vuodessa, tai en minä osaa laskea; elokuusta 2001 täällä Aurajoen mutkassa olen joka tapauksessa viettänyt ja asustellut seuraavasti:
















(ympyröimäni kohteet ovat joskus, ja yksi tälläkin hetkellä, saaneet nauttia läsnäolostani; listaan mahtuu yksiö, kolmio ja neljä kaksiota)


Yliopisto on antanut minulle kohtuudella kätevää nippelitietoa, muutamia oivalluksia, 145 opintoviikkoa ja ylivoimaisesti tärkeimpänä nipun hyviä ystäviä. Mikä sen tärkeämpää olisi? Olen aina ollut hidas tutustumaan, vaikea lähestyä, huono pitämään yhteyttä ja sen sellaista. Nykyisenkin ystäväpiirini on pieni, ja enimmäkseen koostuu yliopistolla tapaamistani ihmisistä, vaikka yliopisto keskeisenä hengailupaikkana onkin jäänyt jo ajan nieluun. On meistä osa valmistunutkin, minulla ei enää ole tarve; tokko koskaan ollut.

Turun vuosiin mahtuvat kaikki elämäni kolme ihmissuhdetta, mahtuu miljoonia kirjoitettuja sanoja, tuhansia otettuja valokuvia, satoja piirrettyjä sivuja sarja- tai muuta kuvaa, pitkiä vaelluksia ympäri kaupunkia niin jalan kuin pyöritsekin ja joskus, jossain, sen muistan, olen kokenut olevani onnellinen täällä.

Kerran esiinnyin keskustelutilaisuudessa. Juttujani on julkaistu näinä vuosina kahdessa antologiassa, viidessä lehdessä ja verkossa muutamissa oudoissa yhteyksissä, jotka nyttemmin huvittavat.

Turku.

Ihan helvetin ruma sana, mutta välillä kaunis kaupunki. Pidän Raunistulasta ja Nummenmäestä, Portsassa olen käynyt niin harvoin etten oikein osaa sanoa. Pidän Lonttisten rapaisemmasta puolesta, Martinmäestä ja Aurajokirannan valaistuista lehtipuista kesäöinä. Pidän aivan erityisesti uudesta pääkirjastosta, joka jotenkin kummasti valaisi käsitystäni kaupungista lopulta viime talvena kokonaisuutena avauduttuaan. Tykkään edelleen käydä siellä. Pidän Hansakorttelin kaaoksesta, kauppatorin sympaattisesta sikarumuudesta ja Turun linnasta tietenkin, mutta Luostarinmäen vanhat hökkelit eivät sanottavasti hetkauta, anteeksi vain. Turun kulttuurielämä ei sekään. Mutta saaristo on kaunis vaikkei sitä koskaan mistään näekään ja Virnamäen luontopolku on melkein kuin oma takapiha, se on tutuksi käynyt.

Vuosikymmen sitten en juonut kahvia. En ollut koskaan maistanut viinaa, lihaakin söin, olin autonomistaja. Kuuntelin musiikkia silmät suljettuina säkkituolissani vähintään kaksi tuntia päivässä, katsoin televisiota ja elokuvia, luin enimmäkseen amerikkalaista viihdekirjallisuutta, olin naiivi ja hankala ja lähes mielenterveysongelmaisesti sulkeutunut ja ihmiskammoinen. Voitaneen sanoa, että on tapahtunut kymmenen vuoden askel parempaan, tiettyine ylilyönteineen: olinkohan kesästä 2004 selvinpäin puoltakaan siitä ajasta kuin rempseässä humalassa. Ah, muistoja. Nykyään saa kahdesta kaljasta jo krapulan ja morkkiksen.

Kymmeneen vuoteen mahtuu ystäviksi tulleita ihmisiä, rakastumisia ja hiipumisia, monta kissaa ja kotia, unia ja toiveita ja ennen kaikkea tänä vuonna kolme täyttävä tytär, joka aloittaa huomenna päiväkodin, mitä iskä jännittää varmaankin enemmän kuin tytär.

"Sinä tiedät kaiken kun sinä olet iskä."

Vielä kymmenen vuotta ja kaikki tämä näyttää vuorostaan pieneltä.

13.8.09

Your pointless being 

Ajattelen kelloa. Se käy itsekseen vanhan hirsitalon keittiön seinällä, sen heiluri halkoo nukkuvaa ilmaa. Kukaan ei raksutusta kuule, seinät narisevat iltaisin kun lämpö laskee. Talon pihaan vie melkein umpeenkasvanut tie. Se jää puiden puristuksiin, heinän varjoihin, ja aina illan tullen tie kääntää kylkeään, se on väsynyt, vanha. Enimmäkseen kulkematon.

Askeleeni eivät menneet maahan asti kun viimeksi kävelin tietä. Koskin männyn runkoa ohittaessani, aurinko oli alkanut laskea, se siveli kultaa pilvenpohjiin. Pihan kukkapenkin perhoset näkyivät tielle, niillä oli ennen pimeää kiire. Perhosekas ilta, ajattelin. Puu nauroi, tai vähintään sen runkoon halkesi hymynmuotoinen kolo. Noin vain. Oli edelleen lämmin, vaikka pian sataisi, taivaalle kasvoi suuria harmaita sieniä. Ne jyrisivät toisilleen ja metsä puuskahti. Että tuokin täällä vielä jaksaa, ja niin sanottaessa viitattiin minuun.

On niitä joiden elämässä on hirveästi kaikkea. Ja on me muut.

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker