26.2.09

Musiikilliset suunnannäyttäjät osa 3:
White Noise / An Electric storm (1969)


Etenenen siis lineaarisesti musiikkiteosten iän mukaan, en oman musiikillisen historiani. Olen havainnut fragmentaarisesta lähestymistavasta koostuvan kokonaisuuden yleensä antoisammaksi kuin suoraviivaisen, ja miksen siis nytkin hyppäisi sen musiikin valtameren äärellä hämmentyvän maalaispojan luota vuotta edemmäs, kesään 1997.

Näette nuorukaisen, joka on kasvattanut pitkiä hiuksia reilun vuoden verran. Hän on ollut enemmän tai vähemmän siilitukkainen yläasteen loppuvuosista asti, mutta hiljalleen heräävät yksilöitymispyrkimykset hänessä ovat saaneet sisuuntumaan; minähän en enää hiuksiani leikkaa! Eikä hän sitten leikannutkaan, moneen vuoteen, ja ne kävivät lopulta hirveän hankaliksi ylettyessään pisimmillään ristiselän alapuolelle joskus kesällä 2003. Mutta nyt emme ole vielä siellä. Olemme kesämökillä eteläisellä Pohjanmaalla, minä ja serkkupoika, minua kuusi viikkoa nuorempi ja puolitoista päätä pidempi. Ja varustettuna avantgardistisemmalla musiikki- ja elokuvamaulla kuin mihin minä koskaan kykenisin.

Hän on musiikillisesti lahjakas ja soittaa urkuja kokeellisessa undergroundjazz-kokoonpanossa, ensimmäisessä monista. Olemme hänen vanhempiensa kesämökillä, joka sijaitsee pienellä paikkakunnalla pienen ja taivaallisen kirkasvetisen järven rannalla. Nyt muistellessani mieleeni palaa aivan erityisesti kaksi levyä tuolta viikonlopulta: Miles Davisin Bitches brew ja Jimmy Castor Bunchin Troglodyte; näistä ensin mainittua luukutimme mökin sisältä helteiseen iltapäivään sillä välin kun itse iskimme toistasataa-asteista löylyä kiukaalle ja välille sukelsimme pää edellä vielä suht viileään veteen. Bassot kuuluivat veden alle.

Ja entä ne broilerinkoivet sitten! Kun olimme saunoneet, alkoi sataa: vettä tuli kuin useammasta esteristä, ja grilli oli sadekatteeton. Lisäsimme sytytysnestettä suoraan pullosta, se oli ainoa keino pitää tuli hengissä kun vesi iski sadan baarin paineella suoraan hiillokseen ja kananpoikiin. Alta hiiltyneet, päältä vettyneet, hyvää silti, muistan, ja vaikken yksityiskohtia niin varmasti silti jokin hämärämpi jazz-henkinen tuuttaus soi taustalla kun nämäkin luonnonläheiset herkkumme sisällä mökissä nautittiin. Kun viikonloppu päättyi, sain serkkupojalta kasetin, johon hän oli koonnut minua kenties kiinnostavaa musiikkia. Hyppäsin isäukon Vectran rattiin ja tungin kasetin soittimeen. Ensimmäisenä hurahti soimaan kappale Love without sound brittiläisen White Noisen albumilta An Electric storm. Nostin voimakkuutta. Olin hirveän väsynyt, emmehän sentään olleet erityisemmin nukkuneet. Jostain kohosi melodia, joka oli samanaikaisesti kaunein ja häiriintynein koskaan kuulemani. Pelottavia kuiskauksia, stereopanorointia, ketjujen kilinää, instrumentteja joista yhdestäkään ei kyennyt sanomaan mikä oli kyseessä - mikä sitten myöhemmin selittyi sillä että White Noise ei käyttänyt normaaleja instrumentteja. Kaikki kuultavat äänet koko levyllä, laulu poislukien, oli nauhaeditoitu eri nopeuksille ja korkeuksille ties mistä lähteistä.

Olin hypnotisoitu ja lakeuden satakilometriset suorat onneksi edessäni; keskittymiseni ajotilanteeseen lieni nollassa. Kappale Visitations kertoo tarinan moottoripyöräonnettomuudessa kuolevasta nuorukaisesta, joka palaa haudan takaa tyttöystävänsä luo. Ajoin juuri kohti suurehkoa risteystä kun kaiuttimista kajahti äkillinen ulvova jarrujenkirskahdus ja veret hyydyttävää kirkumista. Ajoin melkein ojaan; en pitkään hetkeen tajunnut äänten kuuluneen kasetilta, vilkuilin vauhkona ympärilleni, jarrutin, olin risteyksessä kuitenkin yksin.

Pari vuotta myöhemmin hankin levyn itselleni cd-muodossa. Levykaupan omistaja innostui vuolaaseen ylisanavirtaan nähdessäni hankintani, ja minäkin kehuskelin; olihan White Noise jo tuolloin minulle kasettimuodossa varsin tuttua tavaraa. Bondasimme kuin vain friikkimusiikin ystävät voivat, ja minä asuin tuolloin kansanopiston asuntolassa muiden friikkien ympäröimänä, ja heistä jokainen mykistyi kun heti sinne palattuani soitin levyä lämpimään kevätyöhön vain kynttilöiden yhteistä olohuonettamme valaistessa. Levyn päättää kappale The Black mass: An Electric storm in Hell, joka sai kuuntelijat hyppäämään nahoistaan. Se oli tehnyt sen minullekin aiemmin, ja se tekee sen edelleen joka kerta kun levyn kuulee. Kyseessä on, uskoisin, erittäin onnistunut kuvaus äärimmäisen väkivaltaisesta psykoottisesta kohtauksesta, joka ei pääty hyvin.

Mikään tällä albumilla ei pääty hyvin. An Electric storm on minun levykokoelmani rakkaimpia levyjä ja sen todellisuus on hirveän sairas ja kaunis.

5 kommenttia:

Jani kirjoitti...

No tuohan alkoi kiinnostaa, en ole White Noisea tai -sta tätä ennen kuullutkaan. Noisea nyt toki sinänsä kyllä.

Liittyikö hiustenkasvattamiseen pitkätukkaisia idoleita tai vaikkapa vain epämääräinen mielikuva pitkätukkaisuudesta tietynlaisten, ihailtavien ihmisten ominaisuutena, vai oliko kyse kenties vain pyrkimyksestä poiketa välittömässä ympäristössä olevien vertaisten hiustyylistä? Tämä on aina pitkätukkaisissa minua askarruttanut.

Ugus kirjoitti...

Kysymyksesi sai minut itsekin pohtimaan tuolloisia motiivejani. Sanoisin hiusten kasvattamisen syyksi seuraavat:

1) Olin juuri palannut armeijasta. Siellä esikunta vitsaili siviilin pitkähiuksisista miehistä. Häpesin sitä että hiukseni olivat olleet jo monta vuotta esimerkillistä armeijamuotia. Provosoiduin.

2) Asuin paikkakunnalla, jossa pitkähiuksisia neiditeltiin vielä 90-luvulla. Halusin hienovireisesti kertoa mitä mieltä olen asuinympäristöstäni.

Näistä seuraa kai lähinnä: 3) Halusin olla erilainen. Niinhän ne nuoret. Mitään varsinaisia karvapääidoleja ei ollut kun musiikkiakin aloin kuunnella vasta myöhemmin.

*

Ja tutustu ihmeessä White Noiseen! Kaltaisellesi elektronisen musiikin ystävälle tuo albumi lienee mielenkiintoinen pioneerityö. Sen kieroutunut nyrjähtäneisyys ei varmasti haittaa.

Jani kirjoitti...

Syy kolme pätee omaankin, päinvastaiseen valintaani, joka tosin ilmeni suhteellisesti aiemmin, jo kauan ennen armeijaa. Minun järkeilyni meni muistaakseni kutakuinkin niin, että kampasipa tukkansa millä tavalla tahansa, tulee kuitenkin tehneeksi vain juuri sen mitä kaikki muutkin (eli pyrkivänsä poikkeamaan muista kampauksella), vaikka kuinka kuvittelisi sen kampauksensa omintakeiseksi. Kalju on antikampaus.

Puhumattakaan siitä miten paljon kaikessa halusin suosia käytännöllisyyttä ja mukavuutta muodikkuuden sijasta. Sen takia armeija vain vahvisti valinnassani pitäytymistä, koska siellä jos missä nämä tällaiset ratkaisut ovat käytännöllisyydellä perusteltuja. Tuo niihin siellä liitetty me vastaan muut -hapatus on vain vastenmielistä pintaa, josta pystyin onneksi olemaan piittaamatta. Olisinkin nyt melkoisessa motiiviristiriidassa jos en olisi pystynyt.

Sanavahvistus: jacked

Carmabal kirjoitti...

Olinko minä yksi niistä friikeistä joka hyppäsi ulos nahastaan? En voi muistaa.. tai no, ehkä jos en muista niin en sitten tainnut olla läsnä. Hmm..

Ugus kirjoitti...

Sinä sait pikemminkin kiksejä, jos oikein muistan. Pahuksen friikki!