4.3.09

Musiikilliset suunnannäyttäjät osa 4:
Van der Graaf Generator / Pawn hearts (1971)


Jotenkin kireellä oudolla vireellä, niinhän se Juicekin taannoin riimitteli, ja siitä jälleen on kyse: mikä oli mielessäni ehtinyt jo muuttua 70-lukuisten progebändien tietynlaiseksi standardiksi jos ei varsinaisesti musiikissa niin tunnelmassa kuitenkin, ja kun aloin vuoden 1998 alusta purkaa joululomilla rustaamaani "Hankipa nämä" -listaani aakkosten kohdasta V, sain todeta että ennakkokäsitykset on tehty romutettaviksi.

Minulla oli tuolloin mainio musiikinkuuntelupaikka. Ikivanha ja sitäkin pehmoisempi löhösohva oli aseteltu keskelle huonettani, no toinen lyhyt pääty yhtä seinää vasten sentään, ja jonnekin katonrajaan, vastakkaisiin kulmiin tilaa, järkälemäiset kajarit, äidin vanhan Philipsin perua ja sähkömieheksi opiskelleen kaverini moderneihin stereoihin sopiviksi modaamat. Siinä sohvalla minä sitten makasin, yleensä silmät ummessa, jokaisen uuden levyn hankittuani, kuuntelin sen aina liikahtamatta alusta loppuun ja tapa jäi vuosiksi; vasta melko hiljakkoin on aika musiikinkuuntelulle lakannut olemasta erikseen päivästä poimittu ja sen myötä oikeastaan musiikin kuuntelukin on jäänyt. En ole koskaan osannut, enkä varmasti osaakaan, soittaa musiikkia taustalla tehdessäni muuta. Joskus yritän, melko menestyksettä, ja yleensä näin toimiessani musiikki muuttuu ärsykkeeksi, häiriötekijäksi jonka haluaa sulkea pois. En pidä siitä että musiikki vyöryy ylitseni ja minun on silti keskityttävä johonkin muuhun kuin siihen; tämän vuoksi esimerkiksi radio on minulle kauhistus jota en koskaan kuuntele. Mutta että saa hukuttaa itsensä ääniaaltoihin, siitä minä pidän, edelleenkin, toisinaan.

Ja tammikuussa 1998 minä otin selvää miksi nettikirjoittelussa moni tuntui niin kovin fanaattiselta kirjoittaessaan yhtyeestä nimeltä Van der Graaf Generator. Peter Hamillin johtama yhtye oli se vastavoima jollaisen jokainen homogeeninen suuntaus tarvitsee. Se oli dissonantti, räkäinen, äänekäs, aggressiivinen ja väkivaltainen siinä missä muut brittiläiset progeyhtyeet olivat harmonisia, puhtoisia, sopusointuisia ja rauhaarakastavia; kärjistäen siis.

Albumi Pawn hearts sisältää kolme kappaletta. Noin kymmenminuuttisia johdantoja seuraa 23-minuuttinen "A Plague of lighthouse keepers", perinteisen kappalerakenteen kadottava kokoelma erilaisia kohtauksia epäkeskoisessa äänimaisemassa. Van der Graaf Generator on poikkeuksellinen rock-yhtye siinä, että kokoonpanoon ei kuulu kitaristia. Urku, rummut, saksofoni ja Hamillin raivolla vääntävä lauluääni - muuta ei tarvita. Välillä tuntuu että siinäkin on liikaa, "A Plague of lighthouse keepers" on jotain joka nielee sisäänsä, sen alati tihenevään, kapenevaan ja pimenevään suppiloon jää kiinni ja lopussa olo on ylijyrätty.

Tämä on musiikkia jota nimenomaan pitää kuunnella tekemättä muuta. Taustalla soimassa Pawn hearts olisi hirvitys, se tekisi kaikki hulluiksi, sen mihinkään pysähtymätön energia, sen hetkittäin esiinnousevat ja välittömästi katoavat melodiat, sen metallinen, hiomaton, säröinen äänimaailma. Mitä se minulle silloin opetti: musiikin ei tarvitse olla kaunista ollakseen vaikuttavaa. Sen ei tarvitse olla melodista ollakseen taidokasta. Ja levy voi lukeutua omiin ikisuosikkeihin vaikkei sitä sen raskauden takia voisi kuunnella kuin kerran vuodessa. Elintärkeitä oppeja jokainen, ja toistakymmentä vuotta minä nyt olen Van der Graafin sanomaa koittanut levittää. Ne jotka tästä pitävät ovat aivan erityisen hienoja ihmisiä, sanokaa minun niin sanoneen.

3 kommenttia:

Jaakob kirjoitti...

Kun Genesiksen Foxtrot ja Yesin Close to The Edge eivät ns. kolahtaneet lujaa, kuvittelin jo ettei tämä proge olekaan minun lajini. Sitten Pawn Hearts palautti kohtalon raiteilleen – ja opin löytämään noiden aiemmin mainittujenkin ylistyksen syyt. Mutta Pawn Hearts on ehdottomasti kaikkien aikojen albumilistan kärjessä.

Oletko muuten kuullut remasteroitua cd-laitosta, jonka bonuksena ovat alunperin tuplaksi tarkoitetun albumin "puuttuva" puolisko?

Ugus kirjoitti...

Oho! En ole sellaisesta kuullut mainittavankaan. Pistänpä muistiin!

Ensikosketuksesta huolimatta Pawn hearts ei muuten ole minulle se paras VDGG-kiekko; tätä titteliä pitää halussaan melko ylivoimaisesti Godbluff.

Jaakob kirjoitti...

Ylipäänsä nuo VdGG-remasterit ovat aika hyvin toimitettuja. Valitettavasti ne ovat myös normaaleja midprice-remastereja kalliimpia, joten en ole kaikkia vielä hommannut itsekään.

Minulle Pawn Hearts on yhtyeen levyistä "paras", mutta suosikkini on Still Life – mitä se sitten tarkoittaakin.