3.11.06

Sinne leijaili lunta ja enkeleitä

Kymmenen kilometrin kävely saa väsyneeksi. Lunta tulee, se on ihmeellistä miten nopeasti talvi taas muuttui pysyväksi perustilaksi. Ei se hauskaa ole, en ainakaan huomaa nauravani. Aina talven tuntua on olo, että nyt ollaan jälleen masentavan arkipäivän parissa. Ahdistavassa todellisuudessa, jokapäiväisyydessä, kaikkinaisuudessa. Ja kesä kiitää ohi aina liian nopeasti, kuin välitila jonka haluaisi ikuiseksi jäävän eikä se koskaan jää. Tätä mietin tänään Jonin kanssa kahvilla: vaikka suomalainen näkee suurimman osan elämästään puut lehdettöminä rankoina, ehkä lumen peittäminä, hän kuitenkin pyydettäessä piirtää puun vihreine lehtineen. Suojelemmeko itseämme todellisuudelta uskottelemalla että "puu" perustilassaan on sitä mitä se on kesäisin, vaikka se meille suurimman osan ajasta on kuollut? Kun lapsi tässä maailmankolkassa piirtää taivaan, hän piirtää sinisen ja aurinkoisen, ei harmaata ja pilvistä. Me olemme kieltäymyksessä elävä kansa.

4 kommenttia:

exme kirjoitti...

tuo piirrosesimerkki kuvaa varsin hyvin sitä, että kesä on se "oikea" vuodenaika, ja talvi on vain se "pakollinen paha" aina kahden kesän välissä. eli kukaan ei pidä talvesta, mutta jotkut jaksavat vielä esittää pitävänsä.

Ugus kirjoitti...

Varsin osuvasti sanottu.

Lord Boredom kirjoitti...

Unohdatte, että kuuset ovat talvisin(kin) vihreitä, ja talvisin monien huomio kiinnittyykin muista puista kuusiin esimerkiksi joulun takia. Samaa voidaan myös sanoa männystä, joka myös on varsin yleinen puu täällä Pohjolan vilvoittavassa ja virkistävässä lumikehdossa.

Ugus kirjoitti...

Nämä ovat tietenkin makukysymyksiä, mutta minusta havupuut näyttävät talvisin pikemminkin harmaanmustilta... Vasta kesäauringon lämpimässä valossa ne hohtavat kauneinta vihreäänsä.