Yle avasi jokin aika sitten elävän arkistonsa netissä, hirmuisesti vanhaa tv- ja radiotavaraa vain hiirenklikkauksen päässä verkon äärellä notkujasta. "Kannatettava projekti", totesin itselleni aamukahvin ääressä, ääneni saadessa imaginääriset sälekaihtimet keittiön veritahraisen ikkunan edessä resonoimaan. Kannatettava siitäkin huolimatta, etten juuri itse näille arkistoille käyttöä löytäisi, senhän jo yksin puhuessani tiesin. Uutiset kun eivät ole koskaan kiinnostaneet - vanhat vielä vähemmän kuin uudet. Lastenohjelmien kultakuorrutteisten muistojen uudelleenkokeminen osoittautui suureksi virheeksi, Timo Taikuri sai minut depression partaalle huonoudellaan. Mutta sitten kului aika, ja kun aika kului, löytyi uutta: kirjallisuus. Osasto täynnä silkkaa kultaa. Radiomateriaalia riittää tunti-, ellei päiväkausiksi (johtuen ehkä monien kirjailijoiden melko verkkaisesta ulosannista), videot päälle. Miksei tällaista arkistomateriaalia ollut omassa nuoruudessa tarjolla? Olisi tuntunut kotimaisen kirjallisuuden opiskelu jotenkin ihmisläheisemmältä, peijoona vie.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti