11.10.06

Ei osunut, upposi

Kolmisenkymmentä vuotta (tällä hetkellä kaksi kuukautta ja kaksikymmentä päivää vaille) olen katsellut maailmaa yhdestä pisteestä, omien aistieni kautta rakentanut pään sisään käsityksen siitä mikä on tärkeää, miten maailma toimii. Muodostanut todellisuuden tulkinnan, sen ainoan jolla on mitään merkitystä, koska kaikki muu on kuitenkin minun ulkopuolellani ja täten minulle vierasta.

Mitä lähempänä on lapsen syntymä (laskettuun aikaan tällä hetkellä kuukausi ja kolme viikkoa), sitä enemmän olen alkanut pelätä mitä uusi, minunkin vastuulleni tähän maailmaan heitetty ihminen tekee omalle käsitykselleni todellisuudesta. Janin taannoin käyttämä korttitalovertaus tulee mieleen. Päänsisäinen rakennelma on hauras, ja kun se lähtee menemään ei sitä mikään enää pidä pystyssä. Tuleeko lapsesta itseäni tärkeämpi? Entä jos siinä tapauksessa tuntuu siltä kuin minulta vietäisiin jotain pois? Alitajunnassa on minun sisäinen lapseni jo valmiina käymään kirkuen taisteluun paikastaan universumini keskipisteenä.

7 kommenttia:

exme kirjoitti...

minun sisäinen lapseni on jo vuosia kirkunut paikkaansa universumin keskipisteenä - ongelmana vain, etten koskaan hyväksy sitä itse eikä se taida kenekään muunkaan palvonnan kohteeksi päästä. se jatkanee siis pakokauhuista huomionkipeää taisteluaan kuolemaani asti. kurja kohtalo, sanoisin.

mutta tokihan uusi ihminen maailmassa ansaitsee tulla kaikkien läheistensä universumin keskipisteeksi! (tietyin rajoituksin, tosin. pitäähän se aina muistaa, että hemmotella ei saa vaan jokaisen on kohdattava maailman pahuus ihan omillaan, kun ollaan suomalaisia sisupusseja ja kaikkea.)

Ugus kirjoitti...

Ansaitseehan se kai. Ajatus siitä että todellisuuteni keskipiste siirtyisi oman pään ulkopuolelle on vain hiivatin ahdistava.

Marimba kirjoitti...

Suotta murehdit etukäteen... kyllä se tuleva valloittaa maailmasi omilla avuillaan niin että pyydät sitä valtaamaan vielä vähän lisää. Tämä on vaatimaton luuloni.

Dolcevita kirjoitti...

Ei se sitten enää ahdista kun se muksu on sylissä. Sitten kokee uusia ja uskomattomia fiiliksiä, jotka on positiivisia. Usko pois! :-) Jokainen vanhempi murehtii näitä etukäteen, se kuuluu prosessiin.

Ugus kirjoitti...

Marimba, luen vaatimattoman luulosi niin että joku toinen syö minuuteni tiehensä. Jospa nyt ei sentään...

Dolcevita, en minä halua edetä määritellyn prosessin mukaan. Se kertoo mielikuvituksettomuudesta. (ei ehkä muille kuin itselleni...) Minua on elämäni aikana ahdistanut niin hämmästyttävän moni asia etten vielä vakuuttelisi minkään ahdistamattomuuden puolesta. Sen näkee sit, kuten sanonta kuuluu.

Jani kirjoitti...

Mielenkiintoista. Minulle ongelma olisi pikemminkin päinvastainen: kun en mitään vieroksu niin kuin sitä maailmankaikkeuden keskipisteessä olemista, minulla on taipumus yrittää sysätä sitä roolia kaikkien muiden kuin itseni niskaan.

Omalle lapselle jos kenelle se rooli tietysti toisaalta sopisi mitä mainioiten, mutta uskon toisaalta, että siinäkin voi mennä liiallisuuksiin; että lapsi voi vaistota olevansa vanhempansa/vanhempiensa maailmankaikkeuden keskipiste ja ruveta pelkäämään itsensä ja maailmankaikkeuden puolesta sen takia ihan liikaa. Joka puolestaan synnyttää sellaisia aikuisia, kuin itse olen, jotka siis pelkäävät sitä roolia, ja soisivat sen mieluiten muille... ja pyörä pyörii.

Höh, taas tätä tämmöistä: sinä olet kommentoimassa marginaalia samaan aikaan kun minä olen täällä.

Ugus kirjoitti...

Maailmankaikkeuden keskipisteys tuossa alkuperäisessä tekstissäni tarkoittaa siis tietenkin, tähdennettäköön, vain omaa päänsisäistä todellisuuttani. Sen jälkeen kun kuusivuotiaana tajusin etten voi koskaan olla varma onko kaikki kokemani vain jossain lojuviin aivoihini syötettyä tarinaa, on ollut jotenkin vaikea suhtautua todellisuuteen muuna kuin äärimmäisen subjektiivisena kokemuksena.

Toivon kyllä sekä itseni että lapsen kannalta etten tee hänestä maailmani keskipistettä. Tuo mainitsemasi kehä saattaisi olla yksi hyvä syy sitä välttää.