"Advocatus Cantata" on yleisesti tunnetuimpia klassisen musiikin teoksia, jonka ylitsevuotavaa surua kantava melodia on 1900-luvun kuluessa löytänyt kodin sadoista konserteista, elokuvista, radiolähetyksistä ja lainauksina muista musiikkikappaleista. Tämän kaikkialle levinneen teoksen säveltäjästä on pitkään tiedetty hämmästyttävän vähän; vuosikausia "Advocatus Cantataa" pidettiin anonyyminä sävellyksenä, kunnes joistakin vanhimmista nuottijäljennöksistä löydetty nimi "Challes" johdatti tutkijat säveltäjän jäljille.
Lähellä Lontoota 1862 syntynyt Susan Jane Middlemarch otti käyttöön nimen William Challes alle kaksikymmentävuotiaana, ja piti pseudonyymistään kiinni niin tiukasti, että hänen elinaikanaan harva tiesi hänen todellista nimeään tai edes sukupuoltaan. Challes ei koskaan selvittänyt uuden nimensä syitä tai taustoja. Hän ei joidenkin historiankirjoittajien väitteistä huolimatta ollut tasa-arvon esitaistelijoita eikä nimenvaihdolla ollut ilmeisesti mitään muuta taustaa kuin lapsesta asti jatkunut pakkomielle: "lapsena kirjoitin nimeä William Challes toistuvasti kaikkialle niin että ajoin vanhempani hulluksi", hän kirjoittaa eräässä viimeisistä julkaisuista teksteistään, ainoassa jossa vihjaa julkisesti ettei hänen nimensä todella ole hänen nimensä.
William Challes kuoli vankilassa 42-vuotiaana, samassa yksityisessä sellissä, jossa hän asui elämänsä viimeiset seitsemän vuotta. Mistään pöytäkirjoista ei ole löytynyt tarkkaa syytä hänen vangitsemiseensa, mutta syyn epäillään olleen hänen lehtikirjoituksissaan, joista kaikki eivät ole säilyneet ja joiden sisältö jää siis osin puutteellisesti dokumentoiduksi. William Challes aloitti kolumnistina useissa Lontoon ympäristössä ilmestyvissä sanomalehdissä 21-vuotiaana, ja jatkoi kiivasta kirjoittamistaan loppuelämänsä ajan; vangitsemisestaan huolimatta hänen annettiin jatkaa kirjoittamistaan, mutta on luultavaa, että vankeusaikojen tekstit tarkastettiin huolellisesti ennen kuin ne pääsivät vankilan muurien ulkopuolelle. Nuorena Challes puuttui yhteiskunnallisiin epäkohtiin, mutta kadotti kiinnostuksensa näihin pian, ja siirtyi jonnekin henkilökohtaisen psykologian ja uskonnollis-sävytteisen mystiikan puolelle. Poliittisen aineksen jäädessä teksteistä pois niiden vimmainen sävy kasvoi, mutta harvalle lukijalle oli selvää miksi Willam Challes oli vihainen ja kenelle. Hänen kirjoituksensa olivat kuitenkin kohtuullisen suosittuja ja lehdet jatkoivat niiden julkaisemista.
Vaikkei koskaan ollut kiinnostunut musiikista esitettynä taidemuotona (hän ei esimerkiksi käynyt kertaakaan elämänsä aikana konsertissa), William Challes sävelsi jo nuorena, ja hänen väitenään aikaansaaneen kymmeniä sinfonioita, oopperoita, kantaatteja ja sadoittain lyhyitä laulelmia ja katkelmia. Kuitenkin vain vähän hänen teoksiaan on säilynyt. "Advocatus Cantata" epätoivoisine kuoro-osuuksineen on saavuttanut kuolemattomuuden, mutta muut hyvinkin samankaltaiset teokset ovat unohtuneet; tunnettuja Challesin teoksia on tällä hetkellä "Advocatus Cantatan" lisäksi vain viisi, mutta on mahdollista että enemmän on säilynyt anonyymeinä. Ennen vankeusrangaistustaan Challes lahjoitti teoksensa Lontoossa toimivalle teatterille, jonka kapellimestari yritti saattaa sävellyksiä laajempaan tietoisuuteen, mutta pääsääntöisesti turhaan. On edelleen epäselvää mitä kautta "Advocatus Cantata" on säilynyt jälkipolville, mutta 1930-luvulla sitä on tiedetty esitetyn Saksassa keskiaikaisena kuorolauluteoksena. Vankilavuosinaan William Challes ei nuotittanut sävellyksiään, eikä täten ole tietoa jatkoiko hän musiikkinsa luomista yksityishuoneessaan.
"Elämä on rumaa", on yksi William Challesin mieleenpainuvimmista lauseista; se toistui lukuisissa hänen lehtikirjoituksissaan. Silti hänen teoksensa ovat kauniita. Vimmaiset lehtikirjoitukset, epätoivoiset sävelteokset, ja valokuvataide, jonka uranuurtajiin hän olisi kuulunut jos olisi saanut jatkaa taiteensa kehittelyä. Challes oli ensimmäisiä valokuvaa ja piirroksia yhdistäneitä taiteilijoita, ja hänen harvat säilyneet kaksiväriset vedoksensa yhdistävät kauniita ihmismalleja rumiin väreihin, epämuodostuneisiin ympäristöihin ja kuolemaan. "Minulla on pakkomielle", hän kirjoitti. Joillakin säilyneistä teoksista on sama otsikko kuin osalla säilyneistä sävellyksistä. Challesin valokuvakollaasit ovat nykyisin tallella British Museumissa, mutta niiden aikalaismerkitys jäi vähäiseksi; liian harva ymmärsi mihin taiteilija pyrki, ja liian harva koskaan edes näki töitä, jotka löytyivät hänen asunnostaan vangitsemisen yhteydessä, ja jotka oli tuolloin tarkoitus tuhota, mutta syystä tai toisesta työt säilyivät.
William Challesin pakkomielle rumuuteen näkyi myös hänessä itsessään. Aikakauden yhteiskuntaa järkyttäen hän jo nuorena kyni hiuksensa jatkuvasti epätasaiseksi lyhyeksi sotkuksi, hän pukeutui raskaisiin sukupuolettomiin takkeihin ja myöhemmin kätki kasvonsa luumaisen sarveiskalvokasvaimen taakse. West Surwoodin vankilan arkistoista löytyneet piirrokset vanki William Challesista näyttävät hätkähdyttävän tarkasti hänen nyttemmin mainetta saavuttaneet kasvaimensa, jotka hänen viimeisinä vankeusvuosinaan ovat peittäneet kasvot kokonaan. Toinen luukasvain näyttää lähteneen tunkeutumaan hänen alaleuastaan ihon läpi ylös kasvaen ensin suun ja nenän eteen, lopulta silmien. Tämä kasvain oli kuin suuri kynsi, jonka sivuitse Challes kykeni, joskin ilmeisen hankalasti, syömään ja juomaan. Toinen kasvain alkoi kasvaa päälaelta alas, tiukasti ihon pinnassa, lopulta saavuttaen niskan ja olkapäät. Noin 30-vuotiaaksi asti William Challes piti molemmat kasvaimet hiomalla lyhyinä ja näkymättöminä, mutta hänen pakkomielteensä rumuuteen johti sittemmin toisenlaiseen ratkaisuun. Viimeisinä vankeusvuosinaan hän oli käytännössä kasvoton olento; kelmeän luisen kalvon taakse jäänyt. Vankilan arkiston piirroksissa näkyvät pienet kyhmyt ohimoilla ovat kuvan alareunaan lisätyn huomautuksen mukaan Challesin kasvaimistaan irti kynimiä palasia, jotka hän sijoittanut ihon alle kohoumiksi, kuin esiin työntyviksi sarviksi.
William Challes ei koskaan esittänyt vastalauseita vangitsemisestaan, eikä sitä tehnyt hänen puolestaan edes kukaan hänen lehtikirjoitustensa julkaisijoista tai lukijoista. Hänen sukutaustansa ei edelleenkään ole selvillä; syntymätodistuksen nimen "Middlemarch" uskotaan senkin olevan keksitty, ja hänen kuulumistaan niin kuninkaallisten kuin ulkomaisten aatelisten sukuihin on vuosien kuluessa spekuloitu. On myös epäselvää, onko edes vankilan henkilökunta tiennyt, että kyseessä on nimestään huolimatta nainen. Ainakin on varmaa, että hänen kirjoitustensa lukijakunta piti William Challesia miehenä; kirjoittaja ei koskaan tehnyt numeroa sukupuolestaan, eikä lukijoilla ollut mitään syytä olettaa nimen alle kätkeytyvän mitään muuta.
West Surwoodin vankilassa kuolleet vangit haudattiin merkitsemättömiin joukkohautoihin, eikä William Challesin maallisten jäännösten olinpaikka täten ole tiedossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti