Joki puski aamulla sumua kuin savua pinnastaan, se näytti haluavan höyrystyä taivaalle ennen aamuruuhkia. Olin heinikossa jo seitsemältä, sorsat vaakkuivat jossain eikä niitä näkynyt, se sumu, äänetkin vei lopulta. Käsi halkoi harmaata ilmaa. Otin kuvia sillasta, bussit näkyivät sumussa kauaskin mustina hahmoina, taivas punersi niiden läpi.
Eikä muuta tarvittu. Palasin kotiin, kirjoitin kuin riivattu; onnekas olo se kun ei tarvitse miettiä mitä sanoillaan tekisi, kun ne tulevat virtana silti. Mutta sittenkin: jääkö tila kuinka pitkäksi aikaa? On "metodeja" joilla auttaa asiaa. Maamme kirjallisuushistoriasta voi käyttää esimerkkejä A ja B, jotka suurinpiirtein toimiviksi ovat todetut.
Esimerkki A, Pentti Saarikoski, silloin kun vielä nuorena jaksoi. Joka aamu puoli pulloa viinaa, päiväksi ravintolaan juomaan, illalla toinen puolikas. Esimerkin huono puoli: delirium, heikkenevä kunto, ajan mittaan myös hiipuva luomiskyky.
Esimerkki B, Timo K. Mukka, neljäkymmentä kupillista kahvia ja kaksi rasiaa tupakkaa päivässä. Esimerkin huono puoli: kuolema alle kolmekymppisenä.
Eilen mietin Herra K:n kanssa kahvilassa että nämä metodithan voisi yhdistää. Elimistö ei ehkä kehräisi, mutta luovuus olisi iskussaan ainakin sen kolme päivää mitä tuota jaksaisi. Sinä aikana loisi Tuotannon. Minua ihan oikeasti vituttaa että nykyisin ovat tuollaiset elämäätuhoavat kirjailijanerot täysin out. Kirjailijan pitää hölkätä ja syödä terveellisesti, ei saa juodakaan juuri. Ollaan onnellisia ja terveitä, ajetaan Mondeolla ja hymyillään. Ei mitään järkeä tuossa. Onhan se nyt vuosisatojen mittaan nähty että vain tuskasta syntyy oikea taide.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti