5.2.06

Kutsuwa!
eli "Kuinka Japani voitti lapset puolelleen kauan ennen Pokemonia"
(tai "Kouluvuodet osa 3: Kakkosluokka")

Meno muuttuu edetessään spesifimmäksi, tartumme menneen elämän yksityiskohtiin alati harhemmin. Pidämme niistä kiinni kuin peläten menettävämme niiden mukana lapsuuden. Pesuveden mukana avantoon. Lämmin tekee jäähän reiän.

Mitä pitikään? Ai niin, koulujuttuja. Tämä koskee yleisesti ala-asteaikoja, sisältäen toki otsikossakin mainitun vuoroon astuvan kakkosluokan. Palasi nimittäin viimeksi pulpetteja muistellessani mieleen silloinen arsenaali, jolla varustauduttiin vastaanottamaan peruskoululaitoksen yllemme vuolema kulta. Eikä totisesti ollut ihan mitä tahansa tavaraa meillä käytössä silloin, ehei. Noita vuosia koulutavarassa jos jokin leimasi, se oli kaikenlainen käsittämätön japanilainen krääsä. Jo silloin! Niiden invaasio isänmaahamme on jatkunut ties mistä. Tärkeimpiä olivat penaalit ja kumit, nimenomaan hajukumit, kuten tuolloinen ilmaus kuului. Muutakin tarvittiin, joskin vielä ala-asteella niin niukanlaisesti, ettei mikään esine päässyt rikkomaan noiden kahden selkeää ylivaltaa siinä mikä oli in ja cool.

Penaalit, muistattehan te ne vielä? Sellaisia suuria kovia muovisia laatikoita, kaksipuolisia, kannet pehmeät ja magneetilla kiinni pysyvät, aina jonkin teeman mukaan kuvitettuja. Minun ensimmäinen penaalini oli jalkapalloaiheinen, siinä luki isolla SOCCER, josta en vuosikausiin tiennyt mitä se tarkoittaa. Kuvitus oli valokuvia, mikä erotti penaalini yleisimmistä eri japanilaisuuden astein piirroskuvitetuista malleista, lisäksi minun SOCCERini oli melko riisuttu teknisiltä ominaisuuksiltaan; molemmat puolet aukesivat, mutta käytännössä vain päälipuoli oli käyttökelpoinen, kakkospuolen sisätila sopi litteytensä puolesta ehkä viivottimelle - juuri ja juuri. Säilytin siellä kaikenlaisia outoja paperilappuja, joista yhden olin saanut eräältä luokan tytöistä, mitä siinä luki, ei ole jäänyt mieleen. Ehkä se lappu on edelleen jossain.

Tämä penaali oli käytössäni monta vuotta, varmasti lähelle ala-asteen loppua. Jossain vaiheessa sain lahjaksi todellisen turbopenaalin, siinä oli kahden sijasta neljä suurta avautuvaa luukkua (keskellä oli sarana, joka käytännössä liitti kaksi erillistä penaalia yhdessä) ja selkämyksessä yksi pieni. Se oli hieno, tai olisi ollut muunlaisella visuaalisella ilmeellään. Penaali oli pinkki ja koristeltu suurisilmäisten keijujen kuvin. Kun muistaisinkin mistä sen sain, kymmenvuotiaalle pikkupojalle osoitettuna lahja on joko outo tai vittumainen. Teknisten ulottuvuuksien viehätys oli tuolloin (olisinko ollut kutosluokalla?) sen verran suuri, että muutaman päivän käytin penaalia koulussa. Vaikkei kukaan varsinaisesti koskaan sanonut mitään, lopulta itse kiusaannuin sen iloisten keijukaisten tuijotukseen. En oikein tullut sinuiksi sen kanssa.

Vaikka yläasteelle siirryttäessä penaalivillitys hiipui ehkä meidän karttuvan ikämme, ehkä maailman muotivirtausten johdosta, löytyi muutamia innokkaita yrittäjiä vielä noinakin vuosina. Aivan erityisesti muistan M:n penaalin, joka teki muihin seiskaluokkalaisiin kateutta herättävän vaikutuksen. Se oli äärimmäinen penaali, penaalien tuomiopäivänkone, mech ja cyborg, penaalien HAL 9000. Siinä oli avautuvia luukkuja joka suunnalla, oli nappuloita jotka avasivat jousilla varustettuja luukkuja, oli esiin singahtavia teroittimia. Kuvituskin oli näyttävä; robotinkuvia mustalla pohjalla. Jossain vaiheessa vuotta M huomasi, että kun asetti kuminpalasen erään pienen ponnahtavan luukun päälle, se lensi kaaressa kauas. Eräs kuminpalanen lensi biologianopettajan kaula-aukosta sisään.

Ja siis pyyhekumeja, penaalien ohella. En tiedä mikä tilanne on nykylasten keskuudessa, mutta tuolloin kumi oli statussymboli. Mitä värikkäämpi, mitä oudompi muodoltaan, mitä tujakammin tuoksuva, sen parempi. Käynnit pyyhekumeja myyvissä kaupoissa olivat sydäntätykyttäviä. Niin suunnaton tarjonta, niin valtava valikoima mahdollisuuksia, ei koskaan kahta samanlaista. Keräsimme niitä sen minkä vähillä varoillamme kykenimme (tai sen minkä vanhempamme suostuivat ostamaan), kadehdimme toisten omaa ja toistelimme hyytävää urbaanilegendaa tytöstä, joka täytti huoneensa hajukumeilla ja joutui sairaalaan. Kenties pysyvästi.

Yleensähän nämä koristekumit olivat varsinaisessa pyyhintäominaisuudessaan heikkoja, mutta eihän se haitannut; koulu jakoi kyllä siihen tarkoitukseen varsin toimivia valkoisia tylsiä kuutiokumeja joka vuosi. Muut olivat katsomista, koskemista ja haistamista varten. Minulla oli tajunvievästi tuoksahtava violetti viinirypäletertun muotoinen kumi, mutta vaikka sekin oli hieno, oli todellinen aarteeni pieni elektroniikkapelikumi. Nuo pääasiassa Nintendon valmistamat piipittävät käsipelit olivat melko lailla viimeistä huutoa tuolloin, ja minulla oli sellaista imitoiva kumi. Elektroniikkapelin muotoon stanssatun kumin keskelle oli liimattu muoviläpyskä, joka kumia eestaas heiluttamalla vaihteli kahta epäselvää kuvaa niin, että ruudulla näytti tapahtuvan, hmm, jotain. En koskaan päässyt täysin perille mitä postimerkin kokoisessa pelissäni tarkkaan ottaen oli meneillään, ehkä siinä oli lentokoneita jotka pudottivat pommeja. Ehkä. Mutta eihän se ollut tärkeää. Minulla oli kumi, jossa oli liikkuvaa kuvaa. Luokan ainoa, ja monen, monen muun avoimen kademielen kohde. Olin siitä rajattoman ylpeä, en juurikaan koskaan käyttänyt sitä ettei se kuluisi. Enkä siksikään, että se oli ylivoimaisesti onnettomimmin pyyhkivä kumi jonka olen koskaan kohdannut.

Ja ne kaikki muut tietenkin. Kyniä, viivottimia, vihkoja, tarroja. Kaikissa sama teksti: "Made in Japan", jonka jo tuolloin ymmärsi. Ja toinen yhdistävä tekijä: "Kutsuwa". 90% kaikesta silloin kerätystä koulukrääsästä oli Kutsuwan valmistamaa, ja muistan että minua häiritsi, kun en tiennyt oliko sana tarkoituksella vai sattumalta suomea. Koska nämä tuotteethan jos mitkä olivat kutsuvia. Kaupan hyllyltä ne huusivat ohikulkeville lapsille.


Tätä se oli jo silloin, tavaran suloista viehätystä, varsinkin ala-asteen kolmen ensimmäisen luokan ajan. Vanhemmaksi tultua muut intressit veivät mennessään, eivätkä hajukumitkaan olleet enää muotia kun vuosikymmen päättyi. Vaan onko mitään spesifiä kakkosluokasta? Ehkä. Voisin kertoa luokallemme Tampereelta tulleesta tytöstä, joka oli kaksi viikkoa, ei tutustunut sinä aikana kehenkään ja joka istui sen ajan minun edessäni luokassa. Ajauduin ensimmäisenä päivänä hänen tultuaan nolostuttavaan tilanteeseen aamuvirrenveisuun aikana.

Tai voisihan sitä sanoa maailman epäonnistuneimmasta koulukuvasta, jossa toinen silmäni on puoliksi kiinni ja katsoo alas, toinen kokonaan auki ja katsoo ylös. Toinen suupieli on auki, toinen hymyilee. Näytin hirviömäiseltä idiootilta, vanhempani päättivät etteivät pidä kuvia vaan ne lähetettiin takaisin. Ryhmäkuvassa sentään olen itseni. Pitkäkaulainen pyöreäposkinen poika olemattoman lyhyissä hiuksissa, onnellinen pilke silmässä.

10 kommenttia:

Marimba kirjoitti...

Tämä koulumuistosarjasi tuo mieleeni kaikkea, jota en tiennyt muistavanikaan. En tiedä olisinko halunnutkaan. En ole ehtinyt vielä lukea muuta kuin penaalimuistelon. Hm hm. Jotenkin ala-aste on ollut niin traumaattista aikaa, että minä...

...taisin saada penaalin vasta kovan mankumisen perästä. Sitä ennen minulla oli Laukkuliike Ru(u)kin pehmeä kynäpussukka, jonka repun ostaja sai kaupantekijäisiksi.

Hm... alkaa tulla mieleen kaikenlaista. En halua muistella trumpettilahkeitani (oli 80-luku) ja niiden kommentointia.

*älkaa yskiä, poistuu oikealle, jossa ovi*

Ugus kirjoitti...

No, yritän itsekin keskittyä vain positiivisiksi luettaviin muistoihin. Jos koskaan jaksan tätä yläasteelle asti, saattavat tekstit käydä varsin lyhyiksi.

Ala-asteella oli vielä enimmäkseen kivaa.

Kirsti kirjoitti...

En usko koskaan lukeneeni yhtä mielenkiintoista pitkää kuvausta penaaleista ja kumeista. En itse asiassa muista ennen lukeneeni minkäänlaista kuvausta penaaleista ja kumeista, mutta tämä oli valtavan kiinnostava lukuelämys.

Ugus kirjoitti...

Heh, hyvä että maistui. Tempauduin jotenkin mukaan aiheeseeni. Ehkä minussa elää edelleen pieni Kutsuwa-tavaroita fanittava pojanrääpäle jossain.

p:la kirjoitti...

Ah, nostalgia - nenääni tulvahtaa esanssinen tuoksu muinaisuudesta.

Kumien vaikutusvalta ja valuutanomainen arvo oli niin ällistyttävä, että muistan erään ala-asteeni "pahiksen" anastaneen niitä pienemmiltään väkivallalla uhaten. Ystävättäreni kanssa jouduimme koulumatkalla tällaiseen kohtaamiseen, ja viikkojen ajan kannoimme pelokkaasti taskussa paria ankeammasta päästä olevaa kumia, ihan noin varmuuden vuoksi.

Aika liikuttavaa loppujen lopuksi, että 20 vuoden takaiset pikkuraggarit kiristivät tyttösiltä pastellivärisiä ja äitelältä tuoksuvia krääsäobjekteja. Nyt ne olletinkin vaativat vähintään rahaa ja kodin eletroniikkaa. Ja ovat aseistettuja.

Ugus kirjoitti...

Niin - joko maailma oli silloin sen verran kivempi että pahikset, vaikka anastivatkin toisen omaa, tekivät sen aseetta ja hankkivat vääryydellään pastellinvärisiä pyyhekumeja... tai sitten niiden hajusteaineet olivat niin kertakaikkisen pökerryttäviä että kaikki lapset olivat yksinkertaisesti sekaisin suurimman osan aikaa. Tiedä tuosta nyt sitten enää.

Siilimys kirjoitti...

Minullakin oli sellainen söpönvärinen pehmopenaali.. Haisevia kumeja harvemmin, en tykännyt niistä,kun niillä ei pyyhkinyt hyvin.

..eikös "hajukumi" kuulosta itsessään aika japanilaiselta? *hajukumihajukumihajukumihajukumiha.."

Ugus kirjoitti...

Joo, hajukumi tosiaan kuulostaa sanalta, jonka voi huutaa keuhkojensa kyllyydellä syöksyessään sisään huoneeseen katanalla halkaisemastaan ovesta.

HAJUKUMI!

Carmabal kirjoitti...

Geesus! Hajukumit! Niitä oli silloin kun itsekin oli pieni ja koulussa, ja itseasiassa vielä kauan jälkeenkin. Mutta minun ala-aste muistoni eivät ole kovin positiivisia, mikäli edes juuri mitään edes muistan. Eli hyvä Ugus! Rakas ystäväiseni, saanko jatkaa tätä koulumuistoteemaa omasta mycket vinksahtaneesta kulmasta, kun ei minulla ole kuin vinksahtaneita muistoja kouluvuosilta!!!!

Ugus kirjoitti...

Rakas ystäväiseni Carmabal: kyllä saat! Jopa ilman suostumustani olisit oikeutettu! Annahan palaa.