Kammoan peilejä.
Noin, olen tunnustanut tämän taipumukseni ja sen kirjoittaminen tuntui hyvältä. En muista kuinka kauan tätä on jatkunut, pitkään kuitenkin. Itsen näkeminen peilissä tuntuu ahdistavalla tavalla väärältä. On jotenkin piinallista tunnistaa itsensä siitä heijastuvasta kuvasta. Yritän vältellä peileihin katsomista; jos on pakko, en ainakaan koskaan katso itseäni silmiin. Se on tilanne, joka ei enää aiheuta pelkkää epämiellyttävää vierautta vaan puhdasta kauhua. Minä en luoja nähköön halua koskaan katsoa itseäni silmiin. En pysty siihen.
Ehkä tämän seurauksena (tai ehkä tämä on seurausta siitä, että) näen säännöllisesti unta peileistä. Toistuvasti unissani esiintyy peilejä, joiden eteen pysähdyn aina, jään katsomaan itseäni, tekemään ilmeitä, elehtimään, liikkumaan, joskus vain tuijottamaan. Eikä unissa peili koskaan näytä minua, vaan aina uusia, tuntemattomia kasvoja. Joskus olen vanha, joskus lapsi, joskus mies, joskus nainen. Aina kasvot ovat kuitenkin minulle vieraat. Vain äärimmäisen harvoin olen oma itseni, ja silloinkin, aina, on peilikuvalla eri ilme kuin peiliin katsovalla minulla, eri mittaiset hiukset, olen heijastuksessa selvästi toisen ikäinen kuin katsoessani. Peilikuva tuntuu aina tietävän enemmän kuin minä.
Joskus peili näyttää unessa mahdottomuuksia. Kerran astuin lapsuudenkodissani sijaitsevan peilin eteen (ne ovat usein siellä), heijastus oli nuori mies, ei vähääkään minun näköiseni, hän oli riutunut ja huonovointinen. Hän toisti tietenkin liikkeeni; niinhän peilit tekevät. Yhtäkkiä hänen ylähuulensa yläpuolelle ilmestyi syvä haava, joka avautui. Se kasvoi, siitä tuli suurempi kuin suu, lopulta se halkaisi pään. Se oli häiritsevä näky, mutta en pystynyt katsomaan pois. Unessa en välttele peilejä, koska unessa ne eivät näytä minua itseäni sellaisena kuin olen. Sellaisena peilikuva on kiinnostava.
Peilikuvan muuttuminen ei ole aivan harvinainen tapaus, niin käy toisinaan. Jään tuijottamaan kuvajaista, ja hiukset kasvavat, leuka vaihtuu toiseksi, suu puhuu äänettömiä sanojaan, silmät muuttavat muotoaan, toisinaan taustalla näkyvä maisemakin. Valveilla ollessakin olen saanut saman ilmiön aikaan joskus nuorempana. Kun hämärässä huoneessa tuijottaa lähietäisyydeltä peiliin räpäyttämättä silmiään, alkaa lopulta nähdä kymmeniä eri kasvoja, satoja, ketjussa joka päättyy vasta kun silmät kuivuvat ja refleksi sulkee luomet. En ole vuosiin uskaltanut kokeilla vieläkö tuo toimisi. Oli liian pelottavaa jo aikanaan.
Tajusin jokin aika sitten, että suhteestani peiliin on helppo muodostaa yhteys suhteeseeni maailmaan; esimerkkeinä vaikka kirjallisuus ja elokuvat. En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut realismista, siis totuuteen pyrkivästä kuvauksesta tai todellisuuden toistamisesta. Minulle tärkeämpää on näyttää väärä peilikuva. Maailma sellaisena kuin se on melkein, muttei missään nimessä täysin. Tämä pätee laajemmallakin kuin taiteessa, vaikka taide tietenkin, kuten tiedämme, on tärkeintä maailmassa. Tiede ei kiinnosta minua. Voitaneen sanoa tieteen jopa olevan jossain määrin hakoteillä mielestäni. Tiede pyrkii näyttämään maailmasta alati tarkemman kuvan, peilaamaan todellisuuden ja muuttamaan sen realistiseksi heijastukseksi jota ihminen voi pysähtyä katsomaan. Tämä on väärin. Peilikuva maailmasta on mahdoton ajatus, kuten peilikuva minusta on minulle itselleni mahdoton ajatus.
Sillä mitä tarkempi peilikuva on, sitä tuskallisemman totuuden se kertoo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti