Alakyläntieeli "Havaintoja länsisuomalaisista mikrouniversumeista, osa 2"

Jos joku olisi minulle ennen eilistä projektinaloituspyöräilyäni ehdottanut kolmentoista kilometrin matkan polkemista, olisin kavahtanut ajatustakin moisesta maratonmatkasta. Vaan kun se oli tehty, se tuntui vain hyvältä alulta. Tänään projekti tietenkin jatkui, kohteeksi valitsin Pitkämäellä sijaitsevan Alakyläntien. Eikö kiehdo mielikuvitustanne? Ei minunkaan, osittain sen vuoksi valitsin juuri tämän kohteen; Pitämäki. Alakyläntie. Mitäänsanomattomuutta, ja minun on kurinalaisesti kannustettava itseni tutustumaan myös tällaisiin kohteisiin.

Ylioppilaskylä oli jälleen reittini alkumatka. Kuinka monta kertaa tämän vielä jaksaa inspiroituneesti polkea, ajatukset jo tulevissa sadunkaltaisissa ihmekohteissa askarrellen? Useita, voin luvata ainakin itselleni. Pientä vastatuulta, mutta tänäänkin lämmintä, matkani jatkui ilman varsinaisia tapahtumia Tuomaansillalle asti; eilen alitin sen, tänään kuljin sitä pitkin joen yli. Pysähdyin ottamaan kuvan työmaasta, Aurajoen rantaan valmistuva uusi kävelyreitti on vielä hiekkavalleja, traktoreita ja aukirevittyä maata, mutta vuoden päästä se on varmaan jo voittanut palkintoja.



Niinkin pieni asia kuin tie voi erottaa asioita kokonaisuuksiksi. Helsingintien pohjoispuolella on Lonttinen, tuo pieni ja sympaattinen ainakin toistaiseksi lähinnä vanhoista puutaloista koostuva ex-räkälä, jonka imago kuitenkin kohentuu silmissä koska kaupungin silmää- ja varsinkin rahaatekevät sitä haluavat; onhan törkeää että tuollainen köyhälistökortteli on jäänyt yhteen parhaimmista joenrantamaisemista, eikä se kyllä enää mikään köyhälä tietenkään, en minä sillä. Eteläpuolella tietä Verkahovi ja Tervatori, uusia kerrostaloja, joista huokuu lähinnä masentava kolkkous, vanhuus hiljaa suhahtelevien hissien ja aidattujen pihojen ainaisessa turvassa. No, on siellä leikkikenttiäkin eli ehkä aavistukseni ovat vääriä.

Aninkaisten risteyksessä menee siltoja, ramppeja, teitä ja liittymiä moneen suuntaan ja siellä heiluvat niin MacDonaldsin kuin Hesburgerinkin liput. Pendolino odotti vuoroaan tunnelissa kuin luoti aseen piipussa, miljoona autoa ohitti sen sinä aikana kun yritin kuvata, se kiristeli hampaitaan. Minun oli hyvä olo. Loputtomien suojateiden ja erisuuntaisten käännösten jälkeen pääsin jatkamaan samaan suuntaan johon olin jo matkalla alunperinkin ollut: kohti Pitkämäkeä!



Ratapihankatu on pitkä, suora ja ankea. Jokin sen rakennuksissa on väärin; se on liian rapistunut ollakseen niin keskeinen, niin pimeä ollakseen niin avara - siltähän puuttuu kokonaan toisen puolen rakennukset, ja tästä aukeasta ratapihastakin huolimatta se on aina varjossa, aina synkkä. Ei tajua. Tuulitunneliefekti kirmasi vasten minua kuin lauma villejä shetlanninponeja, minkä vain hymyillen huomioin. Näin lyhyessä ajassa olen kasvanut armottomaksi polkijaksi, jota eivät ylämäet eivätkä tuulet hetkauta kuin satunnaisesti, huonona päivänä.

Nyt ei ollut sellainen. Aloin miettiä tiloja, niiden leimautumista tilanteisiin ja ihmisiin. Ratapihankatu on ensimmäisiä asioita joita Turusta tiesin, koska sisko kulki sitä pitkin yhden vuoden junalta bussille kauan ennen kuin minä Turkuun muutin ja muisti aina mainita miten synkkä katu tuo oli... mutta nyt toistan itseäni. Tarkoitus oli... tai ei kai sitä pyöräillessä tiedä mikä on tarkoitus. Ajatukset kiitävät, ne laukkaavat hallitsematta, singahtelevat pienistäkin ärsykkeistä toisaalle, ja ärsykkeitähän riittää, kuten äsken vuoroaan odottanut Pendolino, joka ylväänä vihdoin suhahti ohitseni, se oli saanut luvan mennä. Ja minä mietin: Ratapihankatu, sitä pitkin kävellään ihmisten kanssa kun he saapuvat junalla tänne tai lähtevät pois. Sitä pitkin olen itsekin kävellyt, monen kanssa, yksin, yöllä, aamulla, eri suuntiin. Niin paljon muistoja yhdellä kadulla, ja ovatko ne kaikki hyviä? Kyllä, käytännössä jokainen, minkä vuoksi onkin niin hullua kadun aina yhtä ahdistava synkkyys ja syksynkaltainen ankeus. Ratapihankatu, "ikuisen syksyn katu". Kraist. Sieltä oli päästävä pois.

Onneksi aurinko alkoi paistaa rautatieaseman luona. Asemanpuistoon pysähdyin, ja minut ajatuksistani herättivät lippu joka liehui ja ruusu, joka iskettiin pyöräni koriin: "You help me? Little money? Two hundred euro?" Kyllä, kadulla oli liikennettä, ja kyllä, avuntarvitsija yllätti minut kun kameraani räpläsin, ja silti olen varma että kuulin oikein, että hän pyysi kahtasataa euroa. "No", vastasin. Hän nappasi ruusunsa, minä polkaisin, niin häirinnästä suuttuneena että ylitin seuraavan risteyksen PÄIN PUNAISIA ja irvistin.



Pian sitten, se suuri hetki joka viimein veisi minut sinne mihin projektini tarkoituskin: ennenkokemattomille seuduille. Voi miten uljaalta Naantalin pikatielle vievä pyörätie näyttikään kun se katosi tunneliin, jonka yllä juuri silloin sekä vanha dieselveturi että Intercity vaunuineen seisahtuivat. Olisi saanut hienon kuvan, mutta kuka nyt alamäkeen pysähtyy kuvaamaan, ja olinhan joka tapauksessa niin innostunut siitä mitä oli tulossa... En malttanut.

No, olenhan minä autoilla täällä käynyt, tottahan minä nyt tämän seudun citymarketit ja muut olen joskus kolunnut, mutta pyörällä kaikki on eri. Ehdin nähdä mäntymetsän, tienviitat, jokaisen rakennuksen jokaisen tiilen. Ajoin hitaasti ja nauttien, ja ensin vanha rakennuskanta kiehtoi minua, pian vaihtui hirvittäviin halleihin. "UUDISTUNUT SUPERMARKET MANHATTAN!" Helvetin hienoa; jo pelkkä nimi "Manhattan" on supermarketille sellainen mauttomuudenosoitus että meinasin kuvottua pyörineni ojaan. Tätäkö tämä onkin? Tämäkö minulla on vastassa jokaisessa Turun kolkassa? Kunpa kaupunki ei tekisi tätä minulle...

Eikä tehnytkään. Hetimiten Manhattanin ohitettuani kohteeni tulikin vastaan sananmukaisesti aidan takaa. Pysähdyin risteykseen, hieman hämmentyneenä, mutta toisaalta tyytyväisenä siitä että ensivaikutelmani oli ollut jo karttaa lukiessa oikea: Alakyläntie oli yhtä arkipäiväinen ilmestys kuin nimensä: kaakelitehtaan hehtaarien kokoinen varasto, muutama iso omakotitalo ja drive-in Hese. Banaalia! Otin kuvat, jatkoin matkaa ja eksyin.



Kähäri, tuo käymättömistä korpimaista viimeinen! Se kävi nopeammin kuin olisin uskonut mahdolliseksi. Huruttelin kallioiden ja vuorimäntyjen reunustamalla kadulla katsellen rikkaiden taloja, tiedättehän tyypin: kolme kerrosta, kaksi autotallia ja 2,2 metriä korkea aita. ME asumme täällä, katso sinä luuseri vain tietä. Ja tosiaan, käännyin pois ja sitten vastaani tuli yhä uusia teitä, joilla jokaisella nimi joka oli entuudestaan outo. Olin joukon kadunnimiä painanut mieleeni kartasta ennen lähtöä; osuisin varmasti ainakin jollekin niistä Kähärin suunnalla paluumatkalla harhaillessani, mutta tässä suhteessa petin odotukseni. Eksyin paremmin kuin koskaan. Mutta katsokaa nyt tätä, kukapa ei tuonne katoaisi:



Kujat kävivät kapeammaksi, kadunnimet oudommiksi: "Kähärin puistotie". Oliko tosiaan Kähärissäkin sellainen? Rapistuneita puutaloja, reppu selässä harhailevia pikkulapsia, kysyisinkö heiltä, mutta vain vitsinähän minä sellaista ajattelin. Muistin aiemmat pohdintani: kun olen ensi kertaa elämässäni täällä yksin ja eksyneenä, vaikuttaako se myöhempään käsitykseeni alueesta? Yhtäkkiä vastaan tuli Kastakaisenpolku, ja tiesin saman tien missä olin. Olin eksynyt Raunistulaan asti. Kaunis puisto, jostain koulun kellojen pimahduksia, pian vastassa tuttu Hese, kotipitäjästä Turkuun saapuessa bussin ikkunasta aina nähty, ja sitten olin Virusmäentiellä, tuolla Suomen kauneimmalla vanhalla kulahtaneella laitakaupunkiraitilla.



Siellä, siilon ja eilenkin mainitun alkoholistien ensisuojan ohi hurutellessa tajusin: minä olen olemassa fyysisenä olentona juuri tällä hetkellä tässä universumin pisteessä. Se teki siitä hetkestä merkityksellisen; se oli ainutkertainen. Ylitin rautatiesillan, Lonttinen taas, sinäkin perkele, anteeksi että menomatkallani parjasin. Hyvinhän sinulla näytti pyyhkivän. Kotona taas tuntui siltä että on jotain saavuttanut. Olin ulko-ovenkin jättänyt vahingossa auki kun lähdin.



Toisen pyörämatkan pituus: 10,6 kilometriä.