23.4.07

Hilpeitä ovat snadisti väsyneet

"Joskus tuntuu että kerään pölyä vaan täällä. Sano nyt jukolauta mistä se johtuu kun tiedät kuitenkin!"

Nainen kohotti kahvikuppiaan vastukseksi, sai auringon osumaan siihen keittiön verhojen välistä niin että valo muodosti seinille kuvioita. Se oli raivostuttava tapa, mies kiristi hampaitaan ja kulmakarvat lähestyivät toisiaan. Suonissa sykki.

"Velat pitäisi maksaa, ja mitä vitun väliä niilläkään on! En minä rahan takia sinun kanssasi ole."

"Etpä tietenkään."

Sitten hän hörppäsi kahviaan, kuuluvasti, näytti hetki hetkeltä suuremmalta. Mies hukkui hänen t-paitansa ryppyihin. Seinän takana fasaani kiekaisi, koirat haukkuivat kaukana. Mikseivät ne olleet pihassa? Oliko joku avannut portin? Traktorikin, kauempana, jos jäi kuuntelemaan, mutta oma hengitys oli liian kova. Nainen siirsi katseensa miehestä pöydälle levitettyyn lehteen.

"Että tämän enempää en kiinnosta", mies sanoi, hetkeksi unohtaen aikoneensa olla säälittävä valittaja ainakin puolipäivään asti.

"Oikeastaan vihaan sinua aika tavalla", nainen totesi, "mutta antaa sen nyt olla. Ota kahvia. Rauhoitu."

Huoneessa valui kosteus seinillä. Tiskiallas yskähteli paksua mustaa tahnaa kurkustaan, kattilakaappi huokaili, oikeastaan kaikki rakenteet kirkuivat kun niitä jäi kuuntelemaan. Verhot paloivat, tai ehkä se oli aurinko sittenkin, ja koirat haukkuivat koko ajan kauempana, ulvoivat melkein, kuulosti siltä kuin niitä olisi tapettu. Mies tunsi palan kurkussaan.

"Kuuletko?", hän kysyi naiselta, ääni kuulosti itkuiselta, hänen tuli niin paha olo koirien takia, oliko niillä joku hätä?

Talo teki syöksykierteen. Mies muisti miljoona samanlaista aamua ketjussa joka kiertyi itseensä ja alkoi aina uudelleen alusta. Oksa löi ikkunaan. Toinen koirista ulvahti pahasti, hiljeni, toinen alkoi raivota, ääni katosi ylilentävän potkurikoneen meteliin. Peltoja myrkytettiin taas.

1 kommentti:

Maria kirjoitti...

Hilpeitäpä hyvinkin, tavallaan. Tuommoista juuri joskus oli, onneksi ei enää.