18.4.07

Peilikuvia rumasta maailmasta

Kävin katsastamassa David Lynchin Inland Empiren, joka näyttää jakaneen kriitikot melko tarkasti kahteen leiriin: mykistyvää arvostusta huokuviin ja elokuvaa kokonaisvaltaisesti inhonneisiin. Ei kai liene kenellekään näitä kirjoituksiani seuranneelle yllätys, että kuulun ensimmäiseen joukkoon. Lynch on minun sydäntäni lähimpänä pesivä elokuvaohjaaja, jonka tuotanto herättää aina vaan uusia ajatuksia, sydämentykytystä ja muutaman kahmalollisen silkkaa nautintoa niin monella eri tasolla että sekoan laskuissa.

Inland Empire on elokuva, jossa toistuvat ja tiivistyvät monet Lynchin urallaan käyttämät teemat ja aiheet. Se on toisaalta sisarelokuva viiden vuoden takaiselle Mulholland Drivelle sikäli, että tässäkin käsitellään Hollywoodia ja sen pintakiillon rajua rapistumista, mutta toisaalta myös sen vääristynyt peilikuva etenkin audiovisuaalisesti: kaikki mikä Mulholland Drivessa oli vavahduttavan kaunista kerrontaa, on Inland Empiressä rumaa. Elokuva on kuvattu melko heppoisella digikameralla, kuvat ovat epätarkkoja, heiluvia, rakeisia ja väärin valotettuja - ja lähes poikkeuksetta niin lähellä ihmisiä, että valkokankaalle mahtuu kasvoista vain pieni osa. Kamera on kaunistelematon, ja näin läheltä nähtynä kukaan ihminen ei ole parhaimmillaan. Inland Empire on erittäin, erittäin rujo kokemus, ja se on oikeastaan ainoa syy, minkä keksin sille, miksi jotkut kriitikot ovat elokuvaa inhonneet.

Minulle kyllä kelpasi. Ensihetkillä rujo digijälki oli yllätys, mutta siihen tottui, ja lopulta toteutus oli juuri oikeanlainen elokuvan yhtä lailla rujoihin käänteisiin. Eräs Inland Empiren murskanneista on Turun Sanomien Taneli Topelius, joka arviossaan sanoo paljon sellaista mikä herättää minussa reagoimisen tarpeen, mutta keskityttäköön yhteen kappaleeseen:

"Jos joku nuori, juuri taidekoulusta valmistunut elokuvantekijä saisi nyt rahoituksen, filmaisi ja saattaisi teatterilevitykseen niin käsittämättömän ja tekotaiteellisen filmin kuin David Lynchin Inland Empire, hänet karkotettaisiin alalta välittömästi ja hän saisi seuraavien vuosien aikana töitä korkeintaan museoiden videoinstallaatioiden laatijana."

Ohitettakoon se yksi sana, jonka kuullessani laitan aseeseeni varmistimen ja aseen kaappiin: "tekotaiteellinen", ilmaus joka tappaa minkä tahansa kulttuurikeskustelun ja jonka näkeminen päivälehtitasolla masentaa. Taide on aina tehtyä, ja "taide" siinä mielessä miten sliipatut Hollywood-elokuvat kauniine kuvineen ja romanttisine jousiorkestereineen sitä luoksemme syytävät ei juuri kauempana voisi olla Lynchin uutukaisesta. Ei siitä muuta, toinen pointti kiinnostaa minua enemmän. Olisiko nuori elokuvantekijä saanut hehkutusta Inland Empirestä siinä mittakaavassa kuin Lynch? Ei tietenkään olisi, koska vastavalmistunut ohjaaja ei olisi kyennyt samaan kuin Lynch. Tässä elokuvassa näkyy paitsi palava halu uudistaa ja uudistua vielä kolmen vuosikymmenen ohjaajanuran jälkeenkin, myös sinä aikana kertynyt kokemus, sinä aikana kasvaneet teemat, tarinat, mahdollisuudet. Tämä ei ole nuoren ohjaajan elokuva. Inland Empiressä on mukana elokuvamaailman pettymyksiä ja menetyksiä, ja toisaalta sen kerronnalliset ratkaisut ovat pitkän uran kuluessa juuri Lynchin itsensälaiseksi hioutuneita.

Ja tietenkin myös: entä jos joku vasta piirustuskoulusta valmistunut nobody olisi luonut ne maalaukset, joiden myötä jo nimekäs Picasso aikanaan esitteli kubismin? Mitä jos Kevätuhri olisi Stravinskyn sijasta ollut harrastelijasäveltäjän yritys lyödä itseään läpi? Jokainen taiteenlaji tarvitsee uudistajansa; ne jotka uskaltavat uida valtavirtaa vastaan. David Lynch on Inland Empiren myötä jättänyt masentavaan tilaan vajonneen valtavirtaelokuvan niin kauas taakseen, että monen kriitikon on vaikea keksiä sanottavaa hänestä, ja kun sanottavaa ei keksitä, lyödään kuin vierasta sikaa. Onneksi ymmärtäjien määrä on sittenkin ollut suurempi: näistä esimerkkinä Veli-Pekka Lehtosen arvostelu Nytistä. Lehtonen on tosissaan paneutunut elokuvaan ja saanut siitä paljon irti, vaikka myöntääkin että korkeintaan luulee tietävänsä, mistä se kertoo.

Entäpä itse sitten, miksi minä pidin Inland Empirestä niin paljon? Tärkein syy on varmasti sen tapa kertoa tarinaansa, tai pikemminkin useita tarinoita, niiden loputtomia versiointeja ja variaatioita, ympärikäännöksiä ja heijastumia. Voitaneen sanoa, että Inland Empiren tapa katsoa maailmaa on lähellä omaani; ei ole olemassa mustavalkoisia ratkaisuja, ei itsestäänselviä tapahtumia, ei varsinaisia alkuja tai loppuja. On ravisuttavan hienoa nähdä jotain tällaista valkokankaalla, sitä kun ei tapahdu usein. Juuri tässä mielessä Lynchiin on varsinkin viime vuosina saanut luottaa: ensin Lost Highway, sitten Mulholland Drive ja nyt tämä, samoja teemoja pyörittävä mutta kahden aiemman (onko oikeutettua puhua trilogiasta näiden elokuvien yhteydessä?) kompromissit ja kaupalliset ratkaisut hylkäävä häkellyttävä mestariteos. Tutkielma rumuudesta, identiteetistä, tarinoista tarinoiden sisällä, useassa kerroksessa.

Velasquezin kuuluisaa maalausta hovineidoista on kuvailtu "lahjaksi, jonka avaaminen kestää ikuisuuden". Minä näen saman määritelmän sopivan myös Inland Empireen. Se ei sinällään ole mikään "arvoitus", ei selvästikään ole mitään yhtä juonta, joka on kätketty mysteereihin ja symboleihin, ei tätä elokuvaa tarvitse, eikä varmasti voikaan "tajuta" siinä mielessä kuin pisteestä A pisteeseen B kulkevan juonellisen elokuvan voi tajuta. Mutta olen varma, että joka kerta tämä elokuva antaa jotain uutta. Ehkä ensi kerralla keskityn kuuntelemaan tarkemmin paikoin raivokkaan ristiriitaista musiikkia, ehkä paneudun enemmän näyttelijäsuorituksiin, jotka toki nytkin havainnoin parhaimmillaan mykistäviksi; Laura Dern pääosassa ja puolalaissyntyinen Peter Lucas hänen aviomiehenään jäivät vahvimpina mieleen. Kaikkiaan elokuva on täynnä hurjia suorituksia, Lynchillä on yleensäkin ollut kyky saada sellaisia näyttelijöistään esin.

David, taas sinä teit sen, taas kerran paremmin kuin koskaan. Inland Empire on hieno, hieno elokuva, jonka kaltaisia tekee nykymaailmassa aivan liian harva. Vaikka on toki mahdollista ettei ole olemassa ketään toista joka kykenisi tähän. Suosittelen kenelle tahansa sellaiselle, jonka mielestä nykyinen elokuvarjonta on etupäässä mitäänsanomatonta.

2 kommenttia:

chi kirjoitti...

Kiitos vinkkauksesta!

Olipas muuten hyvä kirjoitus, ja tämän luettuani tulin vakuuttuneeksi siitä, että kannattaa vuokrata tuo kyseinen elokuva.

Tuo Turun Sanomain kriitikko paljasti tuolla typerällä kommentillaan lähinnä oman sivistymättömyytensä; ihan kuin videotaidetta pääsisi taidemuseoihin esittämään kuka tahansa, jolla kamera pysyy kädessä. Sinun vertauksesi Picassoon oli muuten enemmän kuin osuva.

Taidanpa linkata muuten blogisi oamn blogini sivulle...

Ugus kirjoitti...

Hyvä huomio tuo Turkkarin heitto videotaiteesta, en ollutkaan sitä puolta tuossa lainaamassani pätkässä pannut merkille.

Hieman hehkutukseksi tämä oma juttuni näin jälkikäteen katsottuna meni, ehkä.