29.5.07

Heikki Huhtamäen katu
eli "Turhia paikkoja ja merkityksettömiä ihmisiä, osa 9"

Tätä menoa en ehdi projektini puoliväliinkään kesän aikana, vaikka mikä sen sanoo että pitäisikään. No, säät ovat suosineet melkein liikaa, ja hämmästyttävää kyllä, välillä on pitänyt tehdä muutakin. Luppoaikakin näköjään loppuu kun sille olisi tarvetta, kukapa olisi uskonut. Tänään kuitenkin, heti Päivien viemän jälkeen, tuumasin toimia ja mikäpä etten: lämpömittari näytti edelleen hellelukemia ja minulla oli pyörä, kamera ja blogi, kaikki käyttöä vailla. Hupaisana anekdoottina mainittakoon, että kolme ihmistä on eri puolilta Suomea tätä projektiani halunnut toistaa, mutta yhdeltä puuttui pyörä, toiselta kamera, kolmannelta blogi. Olen sattuman oikku.

Ylitin Halisten sillan jälleen, ensimmäiset puolitoista kilometriä siis olivat samat kuin viimeksi, ja polttolaitoksen savupiipun ilmestyminen horisonttin narautti suuntavaistoni raiteiltaan ja ohitin Emmauksenkadun, tarkoitetun reittini. Siispä sukelsin Räntämäkeen sokkona. Mitä tiesin tuosta osasta Turkua, joka niin lähellä sijaitsee, ja niin käymätön kuitenkin edelleen on? Lähinnä oudonnimiset TYS:n asuinkohteet kuten "Kuunsilta", "Pilvilinna" ja "Pössis". Ja pienet rivitalojen ja melko isojen omakotitalojen välissä puikkelehtivat pihakadut, ties kenen mukaan ristityt. Mennanderinkuja? Bergenheiminpolku? Browalliuksenkuja? Keitä nämä ihmiset, jos siis tosiaan kyseessä ovat henkilöt, ovat olleet? Miksi heidän nimensä on katsottu sopivaksi antaa pienille kadunpätkille, joilla asuu ihmisiä citymaastureineen ja mersuineen, pieniä pumpulipallon näköisiä koiriaan ulkoiluttaen? Paitsi etteivät he liiemmin ulkoiluta, kaikesta päätellen, sillä Räntämäellä oli hellesäistä huolimatta hiljaista... vain kolme pumpulikoiraa, ruskettuneet tädit hihnan toisessa päässä niin saman näköisinä että luulin juuttuneeni maailman ärsyttävimpään aikaluuppiin ikuisuudeksi, kuuden polkaisun mittaiseen.



Pääsin eteenpäin, arvatenkin. Ja kuja johti Räntämäeltä pois... tai melkein, ensin hyppäsin tyhjyyteen, oli tosissaan kuin olisi teatterilavasteen sisään pyöräillyt: liikkumaton katu, talot, autot niiden edessä, eikä edes pihoilla kuiskittu. Hyytävää, helteestä huolimatta. Teki mieli kirkua: "Haloo! Asutteko te täällä?" Toisaalta kello oli vasta kuuden pintaan, niin isoissa taloissa asuvat eivät varmaan tule pakotetuista ylitöistään vielä tuntikausiin.

Ennakkoonsuunnitellusti poikkesin Maarian hautausmaalla, joka näytti kartassa isolta, oli paikan päällä pieni. Kauniskin, miksei. Ainakin näköalaa riitti vehreänä kumpuillen suuntaan jos toiseen, ja niin avarassa maastossa useammankin ison tien pauhu kantautui sinne jatkuvana taustahuminana, joka ei kellekään takaa erityisen rauhallista lepoa. Oli siellä "Leipurimestari" ja "Vanha emäntä" haudattuna, ajalta ennen autoja molemmat. Mitäköhän nyt tykkäisivät iäisyydestään, tai minunlaisistani hautarauhaa typeryyksilläni rikkovista, anteeksi. Mutta jollain tavoin hautausmaa oli kuin heitetty sinne. Taas kävi mielessä miten outoa on ihmissuvun tarve pystyttää paasi ja pyhittää maapala jokaiselle edustajalleen. Eikö lopulta lopu tila? Kiertoon vaan, sanon minä, ja muistolaatan voi jokainen mielessään kantaa! Ah, olen käytännönläheisellä tuulella tänään. Ei siellä osannut rahoittua, ei levännyt ihmisen sielu. Vanhimmissa hautakivissa oli nimiä, jotka nykyään löytyvät isolla Turun kartalta: Jäkärlä, Koroinen, Kaerla, Petrelius. Miksi heidät halutaan näin muistaa?



Tie vei eteenpäin, ja vain lyhyen puusaarekkeen takana valmistettiin lääkkeitä useammankin tehtaan voimin. Olisin ottanut kuvia mutta Securitas ja kameravalvonta ja päiväsakon uhalla kulku kielletty ja miljoona kilometriä verkkoaitaa ja portteja, joten kiisin ohi. Hyvällä paikalla ovat, Vähäjoki siinä syvässä uomassaan virtailee ja laaksoa ja kukkulaa riittää parempaankin maisemakorttiin. Kenen oikeudella nämä paikat ovat tehtaita täynnä? Nämäkö omistavat tämän aitaamansa maan? Mutta eihän maata voi omistaa, johan sen Amerikan intiaanit tiesivät että ajatuskin on absurdi, että nämä suuret tehtaat saisivat oikeudenmukaisesti lyödä pampulla niitä jotka näillä rantakallioille mäntyjen sekaan retkeilisivät... Julmaa, ja typerää, ja sapen kiehuessa ylitin rautatien, olin Kärsämäen puolella ja kas kummaa, aivan toisenlaisessa maastossa kuin luulin.

Olin totta vie ajatellut Kärsämäen olevan teollisuushallia lähinnä, onhan karttakin sillä kohdin tuhkanharmaa. Mutta mitä vielä, varsinkin kohdekatuni yllätti olemalla paitsi syrjäinen ja unohdettu, myös hiekkatie. Ja minä kun kuvittelin joutuvani rekkoja väistelemään tehdasrakennusten keskellä, satamakonttishikaaneissa menoani hillitsemään! Mutta linnunliverrykseen ja vehreyteen vain kaartoi hiekkatie...



Mutta kuka onkaan Heikki Huhtamäki? Miksi on nähty tarpeelliseksi antaa hänelle katu? Jos hän on täällä muinoin omatekemässä hökkelimajassaan asustellut tuuheapartainen tolunjuoja, on ratkaisu oiva; heitä harvoin näin muistetaan ja heidän ihmisarvonsa unohtuu kun sitä ei kadunnimiviittaan ikuisteta. Mutta minulla on kalvava epäilys Heikin olevan joku bisnesmies... Eikö heillä jo ole katuja? Ääh, sanokaa miksi niitä täytyy viellä paikannimissäkin muistaa, jotka jo muutenkin ovat niminä tuttuja; tai siis joillekin, eihän tämä Huhtamäki minulle mitään sano. Hänen katunsa oli kuitenkin äärimmäisen miellyttävä. Ehkä hän on suunnitellut sen, yksin raivannut kasvustoon ja rinteeseen? Elämäntyönsä teki, sen ääreen kuoli, Heikki Huhtamäki.



Yksi syy käydä siellä oli Räntämäen rautatieasema, käytöstä jo ajat sitten poistunut, ja vieläpä nykyisestä Räntämäestä katsoen väärällä puolella rataa. Kaupunki on kuulemma pistänyt rakennuksen myyntiin, vaan eipä näyttänyt mitään tapahtuneen, toisaalta aktiivisimpia toimijoita niillä seuduin tuntuivat olevan varpuset ja muut siivekkäät ystävämme, ihmisiä tuntui paikka lähinnä hylkivän. Rakennus oli aika masentava. Se ei edes ollut romantisoidusti kiehtova sillä tavoin kuin jotkut hylätyt rautatieasemat ovat, se oli vain väsähtänyt. Ja unohdettu. Ja silti, joskus joku on täältä noussut junan kyytiin joka on vienyt hänet tapaamaan rakastettuaan toisella puolella maata... Miten tämä voisi koskaan olla niin turha paikka kuin miltä se nyt näyttää? Räntämäen rautatieasema on unohdetun rakkauden monumentti...





Ei, en onnistunut luomaan asemasta kuvaa mielessäni muuna kuin asemana, ja ankeana vielä. Jatkoin matkaa ja Heikki Huhtamäen katu senkuin kapeni, maaseuduttui ja idealisoitui, voitaneen jopa sanoa. Sen päätyttyä sukelsi pieni poluntapainen alas joen ja radan suuntaan, tässä vaiheessa maisema jota taivalsin oli jo kuin Ylämaan nummilla olisi vaalean hevosen selässä ratsastanut... Niinpä niin, miekat ne kalskuivat, on se kumma miten tämänkin matkan todellisuus osoittautui joksikin aivan muuksi kuin etukäteen odottamani teollisuusaluemeininki. Miksi tätä polkua ei ollut nimetty? Miksi joutomaat, nuo kaupungin kiinnostavimmat alueet, ovat nimettömiä? Turhia alueita niiden mielestä jotka päättävät... Mutta turhuutta on heidän oma tarkoitushakuinen elämänsä, niinhän se on, päätöksiä ja päätöksiä, politisoinnin ja käytäväkuiskuttelun keskellä unohtuvat tällaiset kauniit polut, ja merkityksettömiä ovat näitä ympäröivät tehdasrivit, eivät niinkään polut itse...





Saavuin Vanhalle Tampereentielle, sen alkulähteille. Polttolaitos hohti taas julmaa lämpöään kaupungin ei-kadunnimisille kansalaisille. Sukelsin metsään ja rikoin lakia; autokoulusta muistan ainoastaan sen, että "ajoneuvolla ajo kielletty" -merkin saa vain kävellen ohittaa. Mutta mitäpä ovat ne Vanhan Tampereentien ja Orikedonkadun kulmassa olevat hylätyt rivitalorakennukset? Korkean ja jykevän verkkoaidan takana, jo pari vuosikymmentä metsää kasvanut rakennuskompleksi oli kuin kummituskylä, tasakattoineen ja mustine ikkunoineen, mustuneine seinineen, yhdellä oli tikkataulun jäänteet - sinne ei vienyt teitä. Sinne oli mahdoton päästä, siitä ei saanut kuvaa. Jos kuvaisin kauhuelokuvan, tekisin sen siellä. Oliko näillä taloilla osoitetta? Vanha Unohduksentie? Vaietun sukutragedian katu? Hiljaisen surun polku?

Metsä vei minut. Vanha mies lenkkeillen ohitti kun kuvasin, sukelsin aikani poljettua ulos vihannasta viidakosta kadunpätkälle, joka oli aivan kuin kaksitoistavuotiaana unessa näkemäni, aurinkokin oikeassa kulmassa. Se uni on aina tuntunut tärkeältä, nytkään ei syy siihen selvinnyt.



Yhdeksännen pyörämatkan pituus: 7,2 kilometriä.

4 kommenttia:

Staircase kirjoitti...

Ks. http://fi.wikipedia.org/wiki/Huhtamäki (Oot tietty jo katsonutkin). Ei ollut tolunjuoja sentään.

Ugus kirjoitti...

Ai se oli toi.

Kiitokset linkistä. En minä tajunnut netistä etsiä.

Miika kirjoitti...

Vanhan Tampereentien ja Orikedonkadun kulmassa aidatulla tontilla olevat rakennukset kuuluvat Puolustusvoimille. Itse Räntämäkeen juuri muuttaneena ne kiinnittivät heti huomioni. Portissa olevan numeron (Vanha Tampereentie 169) mukaan netistä löysin omistajan. Hieno blogin aihe!

Anonyymi kirjoitti...

Kävimme äsken Vanhan Tampereentie 169 tontilla, takakautta metsän puolelta pääsee. Kuumottava mesta kyllä. Huomasitko luolastot?