17.5.07

Fregattikatu
eli "Odota minua, Angus-setä!, osa 7"

Jotkut meistä painavat jälkensä niin syvään muiden ihmisten muistiin, että vaikka he olisivat vuosia sitten kadonneet lähipiiristämme, he tuntuvat olevan siitä huolimatta jokaisena hetkenä läsnä. Niinpä siis minäkin, ja minun myötäni lukijakunta, tuijotin eräänä toukokuisena torstaiaamuna ulos ikkunasta kohti länttä, sikäli kun lännen suuntaan näki. Mietin setääni, tuota jo aikapäiviä kadonnutta kummajaista, suvun harmaanlaikukasta lammasta, häntä joka eräänä päivänä otti ja lähti. "Minä lähden nyt länteen!", niin hänen kerrotaan sanoneen vaikka itse olenkin turhan nuori tätä muistamaan. Sedän katoamisesta oli kauan. Hän oli hypännyt pyöränsä selkään ja lähtenyt, niin kertomus eteni, eikä paljon muuta tiedetty; ei hän lähetellyt kortteja. Minne hän meni? Miksi? Me emme tienneet - vain sen, että oli ollut kaunis päivä, kauniimpi kuin moni ennen sitä tai sittemmin.

Pyörämatkoiltani olikin puuttunut muu tarkoitus kuin itseensä kietoutuva merkityksensynnytys. Rusikoin itseni vauhtiin, me elämme vain tämän kerran, tai ehkä useamman, mutta silti halusin rasittaa ruumistani kuin varmana siitä että olin tekemässä jotain lopullista. Ei se tällä vastatuulella ollut vaikeaakaan. Minua katsottiin. Yliopistoalue oli hiljainen, ajattelin tutusta vastaantulijasta: "Arvaakohan tuo nyt minun olevan pyöräprojektini uutta episodia suorittamassa? Tarkkaileeko hän blogiani tänään uuden päivityksen varalta?"

Oikeastaan mietin sitä jokaisesta vastaantulijasta. Kaikki olivat joka tapauksessa mukana siinä. Tavassa jolla he katsoivat minua... SETÄ! Ne ovat sinun jäljilläsi mutta minä olen tulossa... Rantatie oli ruuhkainen. Pahuksen aurinkoiset vapaapäivät, eikö ihmisillä ollut muuta tekemistä kuin pakkautua minun eteeni laumoiksi? Tietenkin heti tämän ajateltuani tajusin. Eipä tietenkään, ehei. Minä ymmärsin nyt. Syöksyin tunneliin, sitä ne eivät aavistaneet. Pulssi hakkasi, toistaiseksi tuuli pelasi heidän pussiinsa, oli vähällä tiputtaa minut leikistä. Stålarminkadulla huippasi ja pulssini kaikui kerrostalojen seinistä. Ne värähtelivät kuin veden pinta.



Ohitin Daniel Hjortin kadun risteyksen, pyöräretki numero viisi, näinkö lähellä se oli, enhän ollut vielä puolimatkassakaan tämänkertaiseen kohteeseeni, joka yhteensattuman oikusta oli juuri se, jonne olisin lähtenyt etsimään setääni ilmankin pyöräilyprojektiani, sillä hänelle kerran kuuluneen kirjan välistä oli juuri sinä samana aamuna leijaillut kellastunut ruutupaperinpala, jolle oli paksulla punaisella sudittu yksi ainoa kirjain: F. Tämän jälkeen olo oli vapaampi. Kaupungin kuristusote alkoi ympäriltäni hellittää, Wärtsilän paikoitusaluekin oli miellyttävän autio, ah, ovensa sulkevat tehtaat, te palautatte meille tilan ja hiljaisuuden! Vaihdoin vaihdetta isommalle kunnes saavutin korkeimman, aivan liian varhain. Olin saanut vauhdin päälle enkä olisi halunnut lopettaa...

Sedästä liikkui näillä seuduin huhuja. "Kimaltavasta palatsista" hänen kerrotaan hourailleen, ja ymmärsin olevani reitillä: Majakkaranta, tuo Turun Espoo, kevätauringon valossa häikiviä valkoisia asuntoja rivi rivissä, kerrostaloelämää par excellence!, ja tietenkin tuo hurjana falloksena kaiken yllä pönöttävä torni, Turun korkein!, sieltä on näköalaa ja huipulla lienee tuulista. Ainakin maan tasalla oli, mutta olihan merikin lähellä, nyt sen tuoksuna ilmassa jo tunsi. Suola, heinä, kivikkoon kasvanut sammal. Ah, no niin. Olin pääsemässä jäljille.



Hirvensalon silta on komea ilmestys, panoraaman veroinen, minkä jätin ottamatta. Satama, telakka, linna, veneitä sadoittain, ja tuulen riepottama purkkapaperi, se oli perhosena hetkessä ja rikkoi harmonian kuin iholla tanssiva veitsi, veteli viiltoja mieleeni, hauraaksi lasiksi se minun ajatukseni taikoi ja tuuli puhalsi kasvoihin suolaa ja viilentävää vettä... Meren pinnasta. Sitä oli vaikea uskoa, mutta siinä se oli, suoraan alapuolellani, katkeamaton yhteys kaikkiin maailman satamakaupunkeihin. Tukholma! Hampuri! New York! Sydney! Niin lähellä, vain sukellus Hirvensalon sillalta ja loppu on omista voimavaroista kiinni. Mietin oliko setäni tehnyt tämän ratkaisun, ja silloin kuulin hänen nimensä kaikuvan saaren suunnalta. Matka jatkui siis siltaa pitkin...



Jätin mantereen taakseni. En koskaan usko sitä etteivätkö saaret kelluisi, Hirvensalo ainakin aivan varmasti, jollain tavalla se tuntuu jalkojen alla huterammalta, tai siis tässä tapauksessa tietenkin pyöränrenkaiden. Hurja ylämäki ja sitä seurannut paljon hurjempi alamäki, jonka tiesin olevan vielä takaisin tullessa ongelma, toi minut toiseen maailmaan, ainakin melkein: Alko, K-supermarket ja bensa-asema tietenkin kielivät tuttuudesta, mutta minua ei hämätty; rakennukset oli sijoitettu toisiinsa nähden niin että niiden koordinaatit yhteenlaskettuina muodostivat sedän katoamispäivän. Veretseisauttavaa, sanoisi poliitikko, mutta minua ei siinä vaiheessa mikään pysäyttänyt. Kaarsin laskettelurinteen ohi, se oli oudon hiljainen. Näin setäni kasvot bussipysäkin seinässä, vaiko sittenkin jonkun toisen, kenen, kenen...



Majakkaranta häilyi täältäkin juuri siellä minne katse osui. On se saattanut saarelaisten sielua aikanaan kirpaista kun ovat tornit nousseet salmen taakse näköesteeksi, mutta toisaalta; sieltäpä tiirailevat kennostoistaan rauhallista ja tilavaa elämää Hirvensalossa, tiedän kyllä kumman puolen itse valitsisin. Vanha Kakskerrantie oli hiljainen, pyörätiet toki vielä paikallaan, ja laadukkaat vielä. Mutta kuitenkin: kylänraittihan tämä. Talot katosivat ympäriltä melko pian, masensi se ajatus että Hirvensaloon kaavaillaan asuntoja 30.000:lle uudelle ihmiselle. Mistä ne kaikki tulevat? Mihin ne mahtuvat? Miksi tänne? Peipposen laulu oli ainoa ääni renklaavan pyöränvaihteeni ohella, yhdessä risteyksessä oli Wäinö Aaltosen veistämä veistos, melko kaukana yhtään mistään, setäni nimi oli kaiverrettu sen pintaan ja veriset kengänjäljet jatkoivat matkaansa eteenpäin. Homma alkoi mennä naurettavaksi, eikä minua silti naurattanut. Tämä saa riittää!, karjuin, yhtäkkiä hurjistuneena. Mutta Hirvensalon luonto rauhoitti minut lempeään kohtuunsa, se syleili pientä pyöräilevää hahmoa joka sen valtasuonta pitkin hakeutui kohti sydäntä...





Kului aikaa, menetin sen tajun. Tie mutkitteli kallion ja tuuhean rantakoivikon välissä, havu- ja lehtimetsän, observoin edetessäni. Kuin tunnelissa oikeastaan, ja muistin sedän ainoat koskaan minulle lausumat sanat: "Mitä tahansa teetkin elämässä, älä koskaan lähde etsimään minua". Perhana. Mutta alkoi olla jo myöhäistä kääntyä takaisin...



Pikisaari avautui entisaikojen kalastajakylänä eteeni tien mutkan takaa. Niin katosivat puut ja muut, sydäntä sykäyttävästi olivat torpat, tönöt, kartanot ja huvilat sulloutuneet yhdeksi korkeuseroja kaihtamattomaksi kasaksi rantakalliolle Hirvensalon luoteisnurkkaan. Ei se enää Turulta tuntunut; en oikein kokenut tällaisessa kaupungissa eläväni, Pikisaari ei ollut paikkana erityisen todellinen. Huomasin setäni kuitenkin olleen siellä - hänen nuorena käyttämilleen huonoille salanimille oli siellä pyhitetty kaksikin katua; ohitin sekä Peter Thorwösten tien että Jakob Bremerin kadun, ja sitten poistui altani asfaltti ja olin perillä. Fregattikatua melkein minua päin lasketteli pyörillään kaksi pikkupoikaa, jotka kiljuivat mennessään Smoke on the waterin riffiä. Vihje? Oliko setäni kadonnut savuna tätä kaikkea ympäröivään mereen? Hippasen ahdisti, eipä vissiin. En uskaltanut jäädä sinne, kuvasin todistusaineistoa ja jatkoin vielä edemmäs, ihan hieman vain...







Kylätien reunoilla vanhat kauniit puutalot muuttuivat uusiksi tylsiksi tiilitaloiksi, tein jyrkän oikean ja saavuin pursiseuran ravintolalle, kuuluisa rakennus on, ja teininä siellä serkkupoikani häissäkin muistan nauttineeni mitä makoisinta tarjontaa. Nyt en käynyt sisällä; ranta oli täynnä ruotsia puhuvia ruskettuneita merihenkilöitä, jotka innolla tuunasivat paattejaan kesäkuntoon. Poistuin, en oikein tuntenut soveltuvani joukkoon, tuskin vähiten siksi, että minun oli paikan ainoa polkupyörä, lähistöllä kimmelsi rivi bemareita, alfaromeoita ja ties mitä vielä. Kapusin kukkulalle, näin Ruissalon kansanpuiston niin lähellä että melkein sinne käsi ylettyi ja poimi ihmisiä sieltä kuin pikkuruisia tinahahmoja. Kalliossa oli viesti: "Tältä paikalta nostettiin muudan N.N. kultaisen avaruuslaivan matkaan vuonna", loppu oli hioutunut pois. Hyvää matkaa, setä.



Paluu oli hikinen. Tuuli riepoi kuin järkensä menettänyt, hetki hetkeltä suuntansa vaihtui, vai oliko tiessä sittenkin mutkia? En muista siitä paljoa, valmistauduin henkisesti siihen helvetiksikin määrittelemääni nousuun, jonka tiesin odottavan minua ennen pääsyä Hirvensalon sillalle tästä suunnasta. Vaihdetta ei olisi juuri pienemmälle saanut, ja puskin hikeä kuin sika saunassa. Mutta säästyin nöyryytykseltä: ohitin pyöräänsä taluttavan pariskunnan, he katsoivat kateudesta kirskuen menoani. Ja sitten olin huipulla. Mikä tunne syöksyä alas kohti suurta siltaa, kohti avaruutta ja ylitettävää merta! Sillalle tullessa tuntui kuin tuuleen kohoaisi, ja kaikki oli siinä, kaikki yhden silmäyksen säteellä: Linnan koko merenpuoleinen julkisivu, telakka, kirkon torneja kaupungin keskeltä, Uittamon korkeat rantakalliot, metsää ja mäkeä, tornia ja taloa. Ja vauhdissani ehdin ajatella: on tämä vaan välillä niin järjettömän kaunis kaupunki.

Seitsemännen pyörämatkan pituus: 22,4 kilometriä.

Ei kommentteja: