19.12.11

Väkivaltaviihteen syvin olemus

Varmaan kaikki muistavat taannoisen analyysini sivun mittaisesta Mikki-sarjakuvasta, josta teki melko eeppisen se, että itse sarjakuvaa en skannerinpuutteen vuoksi tuolloin saanut julki. Seitsemän ja puoli vuotta myöhemmin palaan aiheeseen: selailin nimittäin kesälomalla mökkiolosuhteissa Aku Ankan vuosikertoja ajalta, jolloin olen itse lehteä kulttuurinnälkäisenä kasvuikäisenä ahminut. Huomasin tuon ajan tarinoiden päättyvän hämmästyttävän usein täsmälleen yhdenlaiseen kuvaan, tällaiseen:



Rikas setähän se siinä on tulenpalavan raivon vallassa aikeissa mukiloida itsestään taloudellisesti riippuvaisen siskonpoikansa. Lapset kommentoivat tilannetta kyynisellä mukahauskuudella, bonuksena tilannetta seuraa onnellisesti hymyilevä taksikuski. Ehkä hän aavistaa, että hakattuaan sukulaisensa rikas porho palaa taksilla kotiinsa. Turha toivo, tiedämme me Disneymme tuntevat. Kas tässä toinen esimerkki:



Tällä kertaa pojat eivät tunnu edes kiinnostuneelta siitä, mitä tapahtuu; kunhan omiaan hölisevät. Opetus: sukulaisiin kohdistuvalta väkivallalta on syytä ummistaa silmänsä, mikäli sitä harjoittaa jokin itseä tai uhria vauraammassa asemassa yhteiskunnan portailla nököttävä. Akun säälittävä yritys vedota vanhemman sukulaismiehen verenpaineeseen on tietenkin hukkaan heitetty jos mikä, ja onhan Roope tämänkaltaisia pieksäjäisiä varmasti tarpeeksi pitkään harjoittanut ymmärtääkseen ottaa niistä hyödyn irti:



Ja entäs Aku sitten: ajan kuluessa jokin heidän suhteessaan on muuttunut. Lyönnit ovat käyneet väistämättömiksi, ne seuraavat epäonnistumisia, virheitä, ylipäätään yrittämisestä häntä rangaistaan, monesti vain olemassaolollaan Aku saa ilmeisesti vähintäänkin osittain seniilin setänsä silmittömän raivon valtaan, uskaltamatta silti nostaa kättään tätä yltiörikasta ihmis(korjaan, ankka-)hirviötä kohtaan. Sen sijaan hän on opetellut näkemään asiassa hyviä puolia.



Mutta yleensä kysymyksessä on vain se tavallisin: tragedia ilman selittelyjä, ilman sivujuonteita, ilman lieventäviä asianhaaroja. Sillä juuri alla olevasta on kyse: väkivalta yhdistettynä uhkailuun taloudellisen ahdingon kasvamisesta entisestään. Pakokauhu Akun silmissä on aito.



Juuri rahastahan näissä tarinoissa on varsin usein kyse. Kun Aku lopulta menestyy jossakin yrityksessään, Roope kieltäytyy uskomasta tilannetta todeksi, tai pikemminkin: eihän se hänelle olekaan totta. Hän ei ole vihaamalleen sukulaismiehelle velkaa mitään. Nuorempi mies on omaisuus tai orja, ei mikään tietoinen olento, jolla olisi arvoa tai asemaa yhteiskunnassa.



Mutta onhan toki Ankkalinnassa muitakin henkilöitä. Miten he suhtautuvat tähän hirvittävään sosiopaattiin, tähän rikkaaseen mutta vastenmieliseen olentoon? No, veikkaan heidän yrittävän parhaansa mukaansa luikerrella tämän mielisuosioon; tai niin minä tekisin. Mutta lopulta eivät sellaisetkaan oman kaupunkinsa julkkikset kuin keksijänerot ole turvassa. Tässä kuvassa on erityisen huomioitavaa, että Roope on nähtävästi saanut jo muutaman iskun perille, ja ne eivät ole olleet mitään hivelyjä. Pelle ei ole osannut varautua äkillisesti räjähtävään raivokohtaukseen:



Harvinaisen poikkeuksen leveydeltään koko sivun peittävästä lopetusruudusta teki tämä seuraava, mutta katsaukseemme se on toki silti mitä sopivin. Huomatkaa poikkeuksellisen demoninen katse Roopen silmissä. Uskoisin tämän ruudun olevan Pelle Pelottoman viimeinen kronologinen esiintyminen Ankka-sarjakuvissa. Tuolla ilmeellä varustettu takaa-ajaja ei jätä saalistaan henkiin.



Mutta väkivalta on itseään ruokkiva kierre, ja kovin helposti ajautuu sanojen sijasta nyrkkejään käyttävä saman kohtelun käänteispuolellekin. Ja vaikka vielä ikäisensä vanhuksen raivokohtauksesta Roope lähinnä huvittuukin...



...on hänen maailmankuvansa murtuva viimeistään siinä vaiheessa, kun Akun mitta täyttyy. Katsokaa hätää hänen silmissään. Tämä vanha mies ei kykene käsittämään tilannetta, jossa hänen tahdottomaksi pieksemänsä vätys on yhtäkkiä ajautunut rajan yli. Nähkää Akun korkealle kohotetut nyrkit, tämä kuva ei pääty kauniisti. Silti minä hätkähdän eniten Tupun, Hupun ja Lupun järkyttynyttä tyrmistystä. Jokin heissäkin on rikkunut; heidän totuttu maailmankuvansa on murtunut, onko todella niin, että heidänkin on alettava kotona pelätä holhoojansa yhtäkkiä käännyttyä uhrista tekijäksi?



No, turhahan tietenkin on uskotella poikien tähän astikaan eläneen missään onnelassa. Sillä se jota vahvemmat nujertavat, nujertaa vuorostaan heikompiaan, mistä pääsemmekin näiden sarjakuvien synkimpään osastoon: kas näin hakataan nyrkillä lapsia.



Suorastaan ahdistavalla tarkkuudella on taiteilija vanginnut ankanpoikien silmiin aidon pelon ja kauhun. "Eikö kättemme jälki miellyttänytkään häntä?" Tämä on palkkio yrityksistä olla kiltti. Yritys on hellyttävä, mutta turha. Sillä kun Roope huitoo Akua kepillään, kasvaa rankaisun brutaalius edetessään, ja Aku käyttää jo hirvittävää paksua oksankarahkaa:



Tai ylipäätään risuja ja keppejä, mitä ikinä käsiinsä saakaan. Merkillepantavaa on, että hän tuntuu räjähtävän normaaleista lasten leikeistä, ja talous, jossa on kolme kouluikäistä poikaa, ei taatusti ole omituisia leikkejä ja päähänpistoja vailla. Seuraus niistä: piekseminen. Se, että ankanpojat saapuvat kouluun silmät mustina, pelokkaina ja kuhmuilla, ei ilmeisesti Ankkalinnassa kiinnosta ketään. Miksipä kiinnostaisikaan; näiden lasten äidinäidinisä on kaupungin rikkain mies. Ei tee hyvää hyppiä jättiläisen silmille.



Ja kun nyt kerran päästiin tilanteeseen, jossa Aku rusikoi huollettavien lastensa lisäksi myös näiden lemmikkeläimiä, kannattaa panna merkille, että seuraavassa kuvassa on selvästi eri koira kuin edellisessä. Mitä aiemmalle tapahtui? On ehkä parempi ettemme tiedä. Ja kun Akua itseään uhkaillaan rahanmenolla, tietää hän, mikä tehoaa lapsiin: ruuan evääminen. Katsokaapa taas noita epätoivoisia ilmeitä. Nämä lapset haluavat helvetistään pois, eikä heillä rikkaasta sukulaisestaan huolimatta ole siihen mitään keinoa. Kukaan ei auta heitä.



Silti he ovat setänsä puolella, tietenkin. Heidän perheyhteisönsä, niin disfunktionaalinen kuin onkin, on kuitenkin ainoa minkä he tietävät, ja kun jokin taho sitä uhkaa, ja kun Aku sitten tähänkin reagoi ainoalla oppimallaan tavalla, ovat pojat liikuttavan onnellisia. Vai onko kyseessä sittenkin vain se autuas tilanne, jossa sedän huomio hetkeksi kiinnittyy muualle? Ehkäpä he jopa toivovat viranomaisen pahoinpitelyn johtavan sedän vankilatuomioon, kenties poikien ilmeissä näkyvä ilo onkin toivon pilkahdus?



Siitä tosiaan saattaa olla kyse, sillä katsokaapa riemua, jolla he seuraavat setänsä julkista nöyryytystä:



Nyt olemme päässeet jo syvälle väkivallan kiristyvään kurimukseen. Millainen kaupunki tämä lapsena meille niin tutuksi käynyt Ankkalinna oikein on? Onko mikään ihme, että perhesuhteet ovat kauhun ja nyrkin tasapainottamia painajaisia, onko ylipäätään mikään ihme, että niin monelta puuttuvat isät ja äidit? Kuka tätä kestää hengissä eläkeikään asti?



Kun kaikkeen reagoidaan joukkopahoinpitelyillä ja sakinhivituksilla, ollaan tilanteessa, jossa koko kaupunki tuntuu kärsivät säännöllisistä massapsykooseista. Julkiset raivokohtaukset ovat tässä kaupungissa sallittuja, yhteiset väkivaltasessiot ovat arkipäivää, jota voi latteasti nähdessään kommentoida. En usko että väkijoukon päätöksellä toimeenpannut lynkkaukset ovat nekään erityisen harvinaisia.



Mutta ennen kuin lopetamme, käsitellään vielä parisuhteita. Kuten tiedetään, seksi on Disney-sarjakuvissa tiukasti peittojen alle piilotettu, mikä on ymmärrettävää sikäli, että kyseessä on lasten sarjakuva, ja toisaalta vallan kummallista kaiken tämän väkivallalla mässäilyn keskellä. Ei ihme, että lapset kasvavat nykyään kieroon! Katsokaa nyt tätäkin:



Aku, hänen naiseksi pukeutunut serkkunsa Hannu, ja näitä kumpaakin säälittä piikkikorkokenkänsä alla puserruksissa pitävä Iines. Kun miehen ihmissuhteet ovat tätä luokkaa, onko mikään ihme, että hän on täynnä holhokkeihinsa kohdistuvaa patoutumaa? Vai voidaanko näin suoraviivaista keittiöpsykologiaa sttenkään käyttää? Sillä onhan mahdollista, että Aku on vain ajautunut väkivaltaisen naisen kanssa suhteeseen. Jälleen kerran hän on ollut kykenemätön vastaanottamaan muuta, ja kuitenkin, toisinaan, hän tosissaan yrittää muuttaa naisensa raivoavaa luonnetta:



Tästä seuraavasta kuvasta en sitten enää ottanut tolkkua. Se saattaa olla jopa ratkaiseva Akun kryptisen luonteen avaamiseen: ehkä hän totisesti saakin nautintoa väkivallasta. Tästäkö on kysymys? Seksuaalisen psykopatoutuman purkautuminen tavoilla, jotka meidän yhteiskunnassamme ovat kiellettyjä ja kavahdettuja, mutta jotka Ankkalinnan tukahdutetussa kulttuurissa ovat sallittuja ja toivottujakin. Tai sitten Aku on vain internetistä oppinut termin "sandwich".



Ja tällaisen sarjakuvanko siis on tarkoitus olla hauskaa? Tällekö meidän lapsena oletettiin nauravan? En muista enää teinkö niin. Voi olla että itkinkin, käpertyneenä huoneeni nurkkaan syystuulen tuivertaessa ikkunan takana minä suljin silmäni ja toivoin että jonain päivänä näille kärsiville sieluille koittaisi pelastus... Tai voi tietenkin olla että nauroinkin. Tai ehkä vain luin ilmeettömänä kaiken eteeni osuneen, minkään herättämättä ajatuksia yhtään enempää kuin minkään toisen. Niin se taisikin olla. Mutta tässä on kuitenkin tekijöille vinkki neljännesvuosisadan myöhässä: mitä vähemmän väkivaltaa näyttää, sitä hauskempaa se on. Jättäkää jotain lukijan mielikuvitukselle. Tähän malliin, sillä tälle seuraavalle kuvalle minä kesälomallakin ihan oikeasti naurahdin:



Tosin kun tarkemmin katsoo noita paikalle juoksevia poliisinköriläitä pamppuineen, tajuaa että seuraavassa kohtauksessa Akulta viimeistään lähtee henki. Mutta hei, oli se hetken verran aika hupaisaa.

8 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ei taida Aku Ankka ihan oikeasti olla väkivaltaviihdettä.
Kannattaisi sinunkin tarkistella vaikka niitä videopelejä joita näin joulun alla syydetään maailmalle. Ehkä myös voit katsoa TV:stä jonkun "nuorten"ohjelman.
Jos katsot akuankkaa tarkasti, niin hyvin harvoin väkivalta toteutuu, vaikka sillä uhataan.

Unknown kirjoitti...

Mainittakoon, että teinpä tuossa jokin aika sitten pienen analyysin loppuun asti viedystä murhasta Aku Ankassa: http://mjr.iki.fi/humor/akunmurha/

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä analyysi. AA:n ongelma onkin juuri se, ettei se ole "oikeaa väkivaltaviihdettä" vaan väkivallalla uhkailu esitetään luottavaisten vanhempien lapsille ihan normaalina hauskana käytöksenä, josta kenenkään ei pitäisi oikeasti loukkaantua tai ahdistua. Väkivaltaiset videopelit ovat rehellisesti väkivaltaisia.

Ugus kirjoitti...

mjr, osuva analyysi. Muistanpa itsekin häiriintyneeni tuosta kyseisestä kohtauksesta lapsena, itse asiassa tuo koko taskukirja 36on muistaakseni poikkeuksellisen väkivaltainen ja jotenkin nyrjähtänyt alusta loppuun.

Anonyymi, ei tietenkään ankkalehdissä väkivalta toteudu, kun tarinat katkaistaan aina ennen sitä. TV:tä en ole katsonut vuosiin.

Toinen anonyymi, Aku Ankan väkivalta on olevinaan hassua. Siksi se on sopivinaan lapsillekin kyseenalaistamatta. Tosin nykyään ei veljenpoikia enää vissiin piestä.

Anonyymi kirjoitti...

Vastaavasti analyysistä ollaan täysin unohdettu mainita, millaisen kommellustapahtumasarjan jälkeen päästään tähän myötähäpeää aiheuttavaan "maailman mainioimman idean" toteuttamiseen, joka kääntyy suoraan trainwreckiksi, jolloin raivo purkautuu väkivallan uhkailulla. Oikeassa elämässä Roope olisi hirttänyt itsensä lukuisia kertoja kapitalistitaustastaan huolimatta, Aku rohjennut ryyppäämään omansa kuin kaverinsakin maksat piloille ja kolmikko päätynyt lastenkotiin. Olisiko tästä ulottuvuudesta moraalisesti hauskaa vääntää vitsiä tietäen, että niin itsemurha, alkoholismi kuin huostaanotto ovat suuria ongelmia etenkin suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa?

Ugus kirjoitti...

Kyllä. Sillä huumorin tulee tehdä kipeää.

erkka kirjoitti...

Minulla on myös mielikuva, että jos Ankkalinnassa jää auton alle, niin on normaalia, että kuski tulee vielä vetämään kaupan päälle turpaan.

Ugus kirjoitti...

Tosiaan näin taitaa usein käydä. Vähintäänkin nokkakolarin ajaneet autoilijat alkavat nuijia toisiaan lättyyn niin että soi.