10.12.11

Iain 'n' I

Sairasloma, mikä ihana tekosyy. Kuulemma välilevypullistuma tai jotain sellaista, niinpä niin, ei tule vanhuus yksin... Klenkkaan siis kotosalla sohvan ja kahvinkeittimen väliä, mitä nyt välillä tietokoneellekin eksyn. Oikeastaan huomasin syntymäpäiväni jälleen lähestyvän, ja jo lapsena opin sen tarkoittavan yleistä juhlintaa, vapaapäiviä kouluista, lahjoja, stressiä ja alhaista mieltä kautta kansainjoukkojen, mikä sitten taas johtaa hirvittävään vapaa-ajan ongelmaan: mitä tehdä, kun on kotona vuoden pimeimpään aikaan, kuusenneulaset pistää ja kaikki vaan ahdistaa? No silloin ihminen lämmittää padallisen glögiä, ottaa muutaman leivonnaisen ja heittäytyy lempinojatuoliinsa lukemaan, tai riippumattoon, tai sängylle, ihan sama. Luettavaksi suosittelen erityisesti Iain Banksia. Niin, olette varmasti miekkosen nimen joskus blogissani nähneet. Iain Banks on kenties eniten fanittamani (toimittaja haluaa huomauttaa, että nuorisokieltä edustavan sanan "fanittaa" voisi korvata esim. sanalla "arvostaa") kirjailija, johon tutustuin sattumalta, mutta jonka seurassa olen kohtuullisen säännöllisesti viettänyt viimeiset kymmenen vuotta. Se on paljon; se on aika, jossa ihmisen lukutottumukset helposti muuttuvat. On kirjailijoita, joita kymmenen vuotta sitten vallanpa palvoin, mutta joita en kykene enää lukemaan millään: John Irving tulee ainakin heti mieleen. Mutta Iain on ja pysyy, ja suosittelen häntä edelleen, mistä pääsemmekin tämänkertaiseen aiheeseemme: Banks-lukuhistoriani siinä järjestyksessä kuin olen itse hänen tuotannossaan edennyt, ja on kyllä kerrassaan onnekasta, että mies on ollut kiitettävän tuottelias, toisaalta suomentajat eivät ole pysyneet perässä, Loki-kirjojen hyydyttyä ei uutta kustantajaakaan ole tainnut löytyä. On siis ollut tehtävä täsmäiskuja alkuperäiskielisten pariin, mikä taas on merkinnyt sitä, että Banks on hiljalleen vallannut isoa tilaa hyllystäni. Brittipainokset on ollut pakko ostaa itselle, kun eihän niitä kirjastoista löydä.




Kävelyä lasilla. Ensimmäinen lukemani Banks, ja syy siihen että päädyin lainaamaan tämän kirjastosta (sittemmin ostettu omaankin hyllyyn), oli väärin muistettu tekijän nimi. Olin nähkääs lukenut Tähtivaeltajasta kerrassaan kiintoisan kirjailijaesittelyn, jossa maalattiin tämän fantastin urasta ja teoksista mitä häkellyttävintä kokonaiskuvaa. Päätin että tuohon haluan tutustua, marssin kirjastoon ja unohdin. En vieläkään tiedä missä olin Iain Banksin nimeen törmännyt, mutta joka tapauksessa myöhempi tutkailu paljasti, että ainakaan siinä Tähtivaeltajan numerossa häntä ei mainittu; siten kuitenkin kirjastossa muistin, ja niin lainasin tämän kirjan, joka silloin, helmikuussa 2001, vavahdutti minua luuytimiä myöten. Oli totisesti onnekasta, että käsi osui juuri tähän: Kävelyä lasilla on Banksille oikeastaan epätyypillinen sekoitus vyyhteytyneitä ihmissuhteita, tornadon raivolla riehuvaa mielikuvitusta, unimaisuudessaan konkreettisen uskottavia vieraita maailmoja ja ahdistavan vääjäämättömiä käänteitä. Epätyypillisella tarkoitan sitä, että nämä hyvin banksmaiset elementit ovat harvoin näin tehosekaisin saman teoksen sisällä. Kävelyä lasilla oli loistava johdatus Banksin maailmaan, ja tosiaan harvinaisuus sikäli, että enimmän aikaa mies on pitänyt niinsanotut "tavalliset" ja scifiromaanit etäällä toisistaan: hän jopa kirjoittaa ne eri nimellä. (Scifinimenä on amerikkalaishenkinen Iain M. Banks) Mutta entäs se kirjailija jota oikeasti lähdin etsimään? Jonathan Carroll, mikä myöhemmin selvisi. Olen sittemmin lukenut pari häneltä suomennettua romaania, aika tylsiä.

Crow Roadin käsikirjoitus. Tämä piti lainata heti ensikokemuksen jälkeen. Tämä on genretöntä Banksia turbovaihteella, Skotlantiin (Banks on ylpeä skotti) sijoittuva sukuromaanintapainen, jonka ensimmäisessä kohtauksessa mummo räjähtää krematoriossa. Henkilöitä on hirveästi, paikotellen nimien pyörittely ja yhä uusien perheiden, serkkujen ja naapuruston lasten esiinsyöksy tuntui tarkoitukselliselta lukijan kieputtelulta, mikä piristi. Satunnaisesta julmasta brittihuumoristaan huolimatta kirja oli muistaakseni aika haikea, ja kaiketi perustui osittain Banksin omaan nuoruuteen Skotlannissa, minkä väitteen tosin hyvin hämärästi muistan jostain lukeneeni, joten ei ehkä.

Muista Flebasta. Iainin ensimmäinen scifikirja, ja ensimmäinen suomennettukin sellainen, ja ensimmäinen lukemani. Banksin scifien keskuksessa operoiva sekulaarihumanistinen übersivilisaatio Kulttuuri tekee ensiesiintymisensä. Vaikutuin siitä miten massiivista, jylhää ja silti maanläheistä kerronta oli. En ollut tuolloin enkä vieläkään suuri science fictionin ystävä. Tekninen jargon yleensä uuvuttaa minut, suuret vertauskuvalliset teemat vieraannuttavat, ja masentavan usein scifi toistaa aiempien vakiinnuttamaa kaavaa. Mutta Banks toimii, ehkä osittain kertojanlahjojensa voimalla, ehkä henkilöidensä elävyyden, kenties hänen maailmansa vain on tarpeeksi uskottava ja silti tarpeeksi omanlaisensa. Totta puhuen en muista tästä kirjasta enää paljoa, paitsi että loppupuolella oleva taistelukohtaus oli niin intensiivisesti kirjoitettu, että päätin varastaa sen johonkin omaan tekstiini, vielä tekemättä.

Pelaaja. Scifiromaani numero kaksi, ja oma mahdollinen ykkössuosikkini Banksin tuotannossa, ja tämä on ilmeisesti monen muunkin mielipide. Vanhan ja kaikenkokeneen mestaripelaajan matka pelaamaan galaksin kaikkien pelien grand-old-peliä sen suuressa planetaarisessa finaalissa. Iain Banks rakastaa pelejä, ja erityisesti hän rakastaa keksiä mitä oudoimpia pelejä itse (johan Kävelyä lasilla sisälsi muiden muassa kiinalaisen kirjainpelin ja yksiulotteisen shakin). Tässä mielessä Pelaaja on mielikuvituksen suurinta juhlaa. Se on myös Banks-scifiksi keskivertoa vähemmän eeppinen keskittyen lähinnä sympaattisen päähenkilönsä matkaan, vaiheisiin, ja lopulta siihen suureen peliinkin. Aivan järisyttävä kokemus oli aikoinaan, olen pari vuotta nyt pähkäillyt että pitäisi uusiksi lukea, mutten ole saattanut.

Ampiaistehdas. Nuoren Banksin esikoisromaani ja näyttävä esiintulo 80-luvun alussa brittiläisen kirjallisuuden rämäpäänä. Omituisen teoksen päähenkilö on jokseenkin vastenmielinen mutta samalla kiehtovan omituinen pikkupoika, joka elää omassa shamanistisessa maailmassaan Skotlannin nummilla, toinen toistaan oudompien ja julmempienkin itse luomiensa rituaalien ympäröimänä. Jos et kestä eläimiin kohdistuvaa julmuutta, älä lue tätä kirjaa, muuten Ampiaistehdas on Banksin parhaimmistoa ja hyvin omanlaisensa päähenkilön sisäisen maailman tämäkin kirja esittelee. Sivu sivulta kieroutuvat kuvitelmat ja toisaalta myös laajemmin paljastuva perhehistoria tyrmistyttävät aina yllätysloppuun asti. Laatua.

Aseiden käyttö. Erittäin tummasävyinen palkkasoturista kertova kirja, jonka kerronta harppoo nykyhetken ja lapsuusmuistojen välillä. Banksin scifiteoksille on tyypillistä niiden monesti raju lokaatiovaihtelu: avaruusaluksilta harpataan planeettojen pinnoille, monesti metsiin ja viidakoihin, usein epookkihenkiseen kartanoelämään. Ja siis kuten sanoin, synkkä kirja, ja internet-fanikuvioissa monen ylistämä, mutta jäi itselleni muistaakseni vähän etäiseksi; kenties Pelaajan muisto oli vielä liian vahvana mielessä. Pitäisi lukea uusiksi.

Whit. Oltiin heinäkuussa 2002 ja olin lukenut kaikki suomennetut Banksit. Mietin uskaltaudunko natiivikielen suuntaan, Turun kirjastossa kun kuitenkin oli Iainia jonkin verran tarjolla... Uskaltauduin onneksi, huomasin nauttivani näistä brittiversioista osin jopa suuremmin kuin käännetyistä. (tosin varsinkin Ville Keynäs on Banksin suomentajana tehnyt mielettömän upeaa työtä) Whit on kertomus eristäytyneessä isoisänsä johtamassa uskonlahkossa kasvaneesta nuoresta naisesta, joka lähtee Lontooseen, tietenkin päätyen toinen toistaan hämärämpien ihmisten seuraan. Tämän olisi voinut toteuttaa scifinäkin: päähenkilö tutustuu kerrassaan vieraaseen ja outoon kulttuuriin. Ei suuri ja eeppinen järkäle, mutta toisaalta juuri siksi hieno kirja.

The Business. Kas tässäkin yksi suosikki-Bankseistani, jonka mielelläni näkisin suomennettuna, mutta tuskin tapahtuu, koska kaikki harvat viime vuosina tehdyt käännökset ovat olleet scifipuolelta. Iain maalaa uskottavan kuvan vuosisatojen ikäisestä megakorporaatiosta ("The Business"), joka on myllerryksen kourissa. Tämä liippaa läheltä scifiä, sijoittuu julkaisuvuotensa (1999) nykyhetkeen ja oli hirveän koukuttava kokemus. Parhaimmillaan Banksin juonet ovat pysähtymättömiä yrityksen, erehdyksen ja traagisen vääjäämättömyyden koreografioita, joissa syöksytään kovaa ja korkealta. Ihmisiä nollatilanteessa.

Syyllisyys. Murhamysteeri, jonka päähenkilö on rappioelämää viettävä toimittajanrenttu. Joku alkaa murhata varsin verisesti (ja kuvottavan graafisesti) toimittajan vihamiehiä hänen joskus laatimansa listan mukaisessa järjestyksessä. Muistaakseni Syyllisyys oli melko poliittisesti ladattu romaani, kuten toisaalta Banksit monesti ovat: hänen ympäristönsuojelulliset näkemyksensä esimerkiksi motivoivat teosten henkilöitä hyvinkin usein. Tässä teoksessa tunnelma oli ahdistava, mutta peli-Banks pääsi taas irti, ja päähenkilön pakkomielteisesti pelaama tietokonepeli tuli kirjan kuluessa tutuksi. Pidin niistä kohtauksista suuresti.

Dead air. Tässäkin on pääosassa renttu, tosin reportterin sijasta radio-dj. Hieman hahmoton kirja, joka alkaa 11.9.2001 ikimuistoisella kohtauksella, jossa bileet ryöstäytyvät käsistä. Tämä on omassa hyllyssä, mutten muista tapahtumista paljoa, paitsi yhden hiuksianostattavan juonenkäänteen, joka oli liian hyvä, ihan liian hyvä, kadehdittava. Mitä muuta tapahtui? Renttuilua, muistaakseni. Päähenkilö taisi ajautua jonkinlaiseen epäonnen ja tragedian kierteeseen.

A Song of stone. Suosittelin tätä kirjaa kerran englantia opiskelevalle ystävälleni, joka halusi haastetta. Runollinen ja vanhahtavia, muinaisiakin sanoja pursuava kieli on pirun hidasta seurattavaa; ainoa kerta kun Banksia lukiessa on pitänyt kaivaa sanakirjaa esiin, tosin jossain vaiheessa luovutin ja annoin kielen vain soljua kauniina lävitseni. Jonnekin määrittelemättömään aikaan ja paikkaan sijoittuva sotakirja, piiritetyn linnan viimeiset asukkaat ja heidän säälimätön kohtalonsa. Synkkääkin synkempi teos, täysin vailla valoa.

State of the art. Toistaiseksi ainoa Iainin novellikokoelma, ja scifipuolen julkaisuja. Sisältää hyviä hetkiä, muiden muassa pitkähkön Kulttuurin taustoja valaisevan tekstin. Silti ei ollut yhtä koukuttava kuin miehen romaanit, mikä toisaalta on varmaan oma vikani; olen huono innostumaan novelleista.

Tähystä tuulenpuolta. Jokseenkin ärsyttävällä nimellä Suomessa julkaistu Look to windward. Eeppisempi scifiromaani, niin kuin ne ovat viime vuosina tavanneet olla. Tämän olen lukenut syksyllä 2004 elämäni ahdistuneimpana aikana, enkä sattuneesta syystä muista tästä juuri mitään. Pitäisi lukea uusiksi, saattaa olla hyväkin; ainakin minulla on mielessäni kuva jättimäisestä olennosta, jonka sisuksissa majailee lukuisia sen elämää ja olemusta tarkkailevia tiedemiesyhteisöjä. Se on hyvin outo ja kiehtova kuva.

The Algebraist. Tämän luin elo-syyskuussa 2005 englanniksi, ja se ilmestyi sittemmin suomeksikin. Hulppea kirja, tiiliskivikokoinen ja järjettömän kiehtova, yksi parhaita Banks-scifejä ehdottomasti. Kulttuuri ei tässä esiinny, sen sijaan shown varastavat "The Dwellers" -nimellä tunnetun ikivanhan rodun jokseenkin sekopäiset ja varsin epähumanoidiset edustajat, jotka, toisin kuin kukaan muu universumissa, hallitsevat suvereenisti matkailun madonreikien kautta. Ihmiset haluaisivat tämän taidon myös. Mieletön kuvio, mieletön kirja, suosittelen ensikokemukseksikin.

The Steep approach to Garbadale. Skotlantiin sijoittuva eräänlainen sukuromaani, jossa muinoin laatimallaan lautapelillä loistokkaasti menestynyt perheyritys kokoontuu sukukartanoon. Herkullisia henkilöitä ja taustoja, ja kaiken kaikkiaan kiehtova odottava tunnelma läpi kirjan, mutta yksi paha pettymys: menestyspeli pysyy vain mainintana, eikä sen pelaamista kuvata kunnolla kertaakaan.

Inversions. Vuosi vuodelta eeppisemmiksi käyvissä scifi-romaaneissa tämä oli yllättävä poikkeus; pikemminkin fantasian kuin scifin puolelle sijoittuva yhden metsäisen planeetan pinnalla tapahtuva kertomus, jossa taikuuttakin esiintyy. Ja jonkinlaista keskiaikaista kurjuutta, ja paremmasta tietämättömien henkilöiden kohtalonuskoa. Kaksi vuorottelevaa tarinaa, jotka millään tavoin risteävät vasta lopussa. Hidastempoinen, mistä monet fanit ärmättävät.

Excession. Nimensä mukainen scifi-Banks sitten tämä. Kulttuuriromaani potenssiin kymmenen, jossa pääosan varastavat nuo monesti aiemminkin tarinoiden persoonallisimmiksi hahmoiksi osoittautuneet avaruusalukset, joilla siis Kulttuurissa jokaisella oma tekoälynsä ja persoonansa. Alusten keskinäinen kommunikointi on kiehtovalla tavalla jotain aivan muuta kuin, no, ihmisten tai ylipäätään ajattelevien olentojen kommunikointi kirjallisuudessa yleensä. Itse kirjan juoni jäi paitsi auki, myös aika etäiseksi, silti pidin tästä, vaikken varauksetta.

Feersum endjinn. Hyvin outo scifiromaani, jossa jo totuttuun tyyliin useita eri kertojien vuorottelevia tarinoita, näennäisen riipumattomia toisistaan aluksi, hiljalleen yhteydet selviävät. Tekoälystä ja virtuaalitodellisuuksista aina kiinnostuneen Banksin visiot tällä alueella käyvät alati suuremmiksi, tässä osa toiminnasta tapahtuu kokonaan virtuaalisessa maailmassa. Viimeinen luku, jossa vaivalloisesti kavutaan autioon ja stratosfääriin ylettyvään torniin on jäänyt visuaalisuudessaan vahvana mieleen. Ei ehkä sovi kaikille - ja on varmasti pirun vaikea kääntää millekään kielelle - koska eräs minäkertojista puhuu foneettisesti, tuon otsikon malliin. That's "fearsome engine", you know.

Transition. Ja mitä riemullisin yllätys: vanha suosikkikirjailija, joka yhtäkkiä tempaisee jo totuttujen kuvioidensa keskeltä kenties parhaimman teoksensa. Tämä on "ei-scifi"-romaani, mutta yhtä hyvin voisi olla scifikin, on sillä tavoin määrittelemätön, ja toisaalta - - ei, en oikeastaan halua kertoa tästä liikaa. Todettakoon, että tässä on rinnakkaisia maailmoja, eikä ihan vähän - loputtomasti. Ja järjestö, "The Concern", joka kontrolloi niiden välillä kulkemista. Lapsena kuvittelin, että jokainen teko tai tekemättä jättäminen käynnistää uuden maailman, joka sitten jatkuu omanlaisenaan ja jokainen näistä maailmoista haarautuu sekin joka hetki uudestaan. Arvatkaa olinko ihan muissa maailmoissa riippumatossa kesällä 2010 kun tätä luin. Tyrmäävä.

Surface detail. Toistaiseksi uusin Banks-romaani, massiivinen Kulttuuri-järkäle tämäkin, ja kuten jo monesti, ovat virtuaalimaailmat ja niiden eettiset, moraalisetkin, ongelmat keskiössä. Ollaan todellisuudessa, jossa ihmiset jatkavat kuolleina elämäänsä tallennettuina virtuaalisiin massamuisteihin, päätyen, jos heidän uskontonsa niin on heidät saanut uskomaan, digitaalisiin helvetteihin. Muutamia uskomattoman hienoja kohtauksia, ja taas melkein liikaa rönsyileviä ideoita (aivan hillitön pelikin taas löytyy meidän bankspelifanien riemuksi) ollakseen terveen ihmisen teos. Iain, olet hyvällä tavalla mielenvikainen, älä vain lopeta vielä aikoihin.




Sainpas tämänkin tunnoltani. Piti tehdä jo vuosia sitten, hieman lyhyempänä, enkä tiedä oliko tällä varsinaisesti merkitystä kuin itselleni, mutta ihmisen on hyvä tehdä katsauksia, kuten tiedätte. Tajusin, että vain Stephen Kingiä olen lukenut määrällisesti enemmän, ja hänen kirjoistaan on varmaan pian puolet ollut silkkaa kuraa. Vuoden 2009 Liseyn tarina oli niin ala-arvoinen räpellys, etten sen jälkeen ole enää Kingiin koskenut, vaikka tapana olikin hänen uusimpansa aina lukea pois kuleksimasta. Nyt näkyi uusi toistatuhattasivuinen järkäle tulleen joukumarkkinoille; kuka enää jaksaa? Sääli, King on kuitenkin joskus ollut hyvä, briljanttikin. Mihin se taito joiltain katoaa, miten se toisilla pysyy? Iain Banks on kehittynyt, ei hän enää Ampiaistehdasta kirjoittaisi. Ehkä siinä onkin salaisuus. Lukekaa Iainia. On mistä valita.

Ei kommentteja: