Sitten tapahtumat jatkuivat siten, että töölöläisestä kerrostalosta ilmestyi kadulle henkilö, joka kopsautti askeleensa kohti läheistä ratikkapysäkkiä ja hyppäsi keskustaa kohti matkaavan nelosen kyytiin. Vaunu oli melko täynnä, mutta koska matka oli lyhyt, ei tämä rispaantuneeseen takkiin, kulahtaneisiin farkkuihin ja saumoistaan repsottaviin buutseihin pukeutunut herraskaisehko tapaus välittänyt siitä, että joutui seisoskelemaan. Penkit näyttivätkin joka tapauksessa epämiellyttäviltä. Hän katseli maisemia, ja kummasteli sitä, että oli puolessa vuodessa ne oppinut jossakin mielessä kotoisiksi havaitsemaan. Siinä vilahtelivat ohi kansallisooppera, Hesperian puisto, Finlandia-talo, eduskuntakin ja se onneton Kyösti Kallion patsas, jonka edessä tummaihoiset interreilaajat usein kuvaavat toisiaan hassuin ilmein. Kyllä siihen on syynsä, henkilö ajatteli, ettei näköispatsaita tavata tehdä istuvassa asennossa. Kyösti-polo on kiveen hakattu tilanteessa, joka muistuttaa joko väsynyttä lannistumista tai kesäistä toimitusta takapihan puuseessä. Mutta presidentillistä arvovaltaa patsas ei huou.
No sitten tapahtumat jatkuivat Lasipalatsilla, jossa sankarimme poistui ratikasta niiden vieraspaikkakuntalaisten keskelle, jotka siinä perin hämmentyneinä parveilivat. Kai ne miettivät missä se luvattu lasipalatsi oli, ja niinpä henkilömmekin palasi viisi vuotta taaksepäin, kevääseen jolloin ensi kerran kävi Helsingissä ja odotti hänkin Lasipalatsin olevan jotain nimeään vastaavaa, henkeä kenties salpaavaa. Silloisen pettymyksen kirpaistessa hänen huulilleen pahanlaisen irvistyksen miekkosemme poistui pysäkiltä kohti tapaamispaikaksi sovittua Kiasmaa, jossa kahvikumppani jo odottelikin. Tällä matkalla, joka käytännössä on kahden kadun ylitys, orastava henkilömme sai kimppuunsa ei yhtä vaan peräti kaksi pahanlaista kerjäläistä, jotka pahvimukiaan heiluttivat erilaisin bulgariankielisin itkuvirsin ranneliikettään tehostaen. Kymmenet ihmiset jättivät heidät jälleen kerran huomiotta. Kiasman eteen satoi markan kolikon kokoista pisaraa, kun junalla periferiasta saapunut kahviseuralainen havaitsi päähenkilömme ja

Sitten tapahtui hissiepisodi, jossa noustiin vitoskerrokseen ja kahvila löytyi vaateosastolta takkien välistä syrjään vilahtamalla. Tässä vaiheessa heeroksemme aivot olivat jo aloittaneet tiedonkeruunsa, ja kaikkine aisteineen hän imi vaikutteita paikasta, jossa ei ollut ennen käynyt, mutta jonka tavallaan kyllä tiesi: vain vähän aiemmin hän oli määritellyt Sokoksen kahvilan junttilaksi, ja juuri tähän määritelmään sopi asiakaskunta. Ei näy Helsingissä niin usein niin montaa tuulipukua samassa tilassa kuin Sokoksen kahvilassa, ja jos päähenkilömme vielä olisivat olleet alle kolmekymppisiä, he olisivat olleet paikan ainoat. Nyt he tietenkin keski-ikäisyydessään sulautuivat mitä parhaimmin joukkoon.


Totuuksia kaivosta:
Sokoksen kahvila on kallis, melko epäviihtyisä, eikä tarjoa mitään erityistä elämystä makujensa puolesta. Silti se saattaa pakotetun ostosmarssin uuvuttavalle ihmisraukalle olla kuin keidas helvetin keskellä. Ja totisesti sieltä olisi oluttakin saanut.
2 kommenttia:
Kun vielä kierroksesi alussa luottavaisesti uskoin siihen, että kaupungistanne joku kiva, rento ja ehkä jopa kirjan selailemiseenkin sopiva kahvila vielä löytyy, alan nyt olla juuri niin epätoivoisen varma kuin ennenkin siitä, ettei sieltä mitään löydy. Pitäkää sateenne, siellä kaiken selän takana.
Täällä on satoja kahviloita. Muutaman vuoden kun odotat niin uskallan varmaan niihin kiinnostavammankin oloisiin poiketa.
Lähetä kommentti