Ydinverkon kuudes säie: "Luistelu"

Niin vain on talvi koittamassa tänne eteläänkin, tai ainakin asunnossani on riivatun kylmä ja villasukat piti kaivaa esiin jo viikko sitten. Vettäkin sataa, millaisina talvet muistan Turun vuosiltani, toisaalta nämä kaksi viime talvea Helsingissä ovat olleet hieman perinteisempiä, millä tarkoita aivan piinallisen hirveitä lumineen ja pakkasineen. Mikä tätä kaupunkia vaivaa? Toisaalta lapsi osasi jo viime talvena luistella paremmin kuin isänsä koskaan, mitä oli kyllä hauska seurata. Pulkkailukin oli kivaa. Ihan kaunistakin oli ja mukavan pimeää öisin. No joo. Tämänkertainen säie, otsikoituna "Luistelu", sai alkunsa sanoista "On mahdollista luistella", jotka oli tussilla kirjoitettu rakennustelineeseen julkisivuremontissa olevan talon kohdalla Mechelininkadulla. Siinä se nökötti, melkein kutsui jatkamaan tekstiä siltä seisomalta, mutta toisaalta en toki seisoskellut, koska oli hirveä pakkanen ja piti liikkua ettei hengiltä mene. Jos olisi ollut seuraa, olisin varmaankin etsinyt jostakin kahvilan, (kahvila-arviointini ovat vain tauolla, eivät unohtuneet) mutta toisaalta mukanani ei ollut seuraa, joten se siitä. Tuntuisi oudolta mennä kahvilaan yksin. Saapua tilaan, joutua ihmisten vaikka ohimenevänkin huomion kohteeksi, päättää hankinnat, maksaa, etsiä pöytä siten, että se pöydän valinta näyttäisi muka merkityksettömältä mutta olisi kuitenkin siten merkittävä, että siellä pöydässä olisi jotakuinkin miellyttävä olla sen kahvin ajan; entä jos ei olisikaan lukemista mukana tai paikan päällä tarjolla? Seinääkö pitäisi tuijotella? Tajusin hiljakkoin, etten ole tähän ikään mennessä koskaan ollut kahvilassa yksin. Tai siis olen, mutta siten, että olen odottanut sinne saapuvaksi seuraa. Ehkä pitäisi joskus kokeilla. Tämän tajutessani laadin listan asioista, jotka ovat vielä tekemättä:

En ole ikinä:

1. Käynyt kahvilassa yksin.

2. Lentänyt lentokoneella.

3. Ollut kihloissa / naimisissa.

4. Maannut leikkauspöydällä. (ei edes viisaudenhampaita ole koskaan ollut)

5. Käynyt Virossa.

Hetkinen... Tämähän näyttää aivan meemiltä. Nyt koko vakiojengi tarttuu tähän! Keksi viisi asiaa jota et ole ikinä tehnyt. No niin, se siitä. Paluu luisteluun: kirjoitin ensisanat muistivihkooni, mikä on romantisoitu ilmaus kännykkäni "tallennetut viestit" -hakemistolle. Kotona selasin kertynyttä ilmaisjakelulehtipinoa. Porvarisjulkaisu nimeltä Töölöläinen ei paljon "Ei mainoksia!" -lappuja kumartele, ja kolahteli tämän vuoksi aiempaan asuntooni joka jumalan viikko. Haeskelin haastatteluja ja henkilöitä, tilanteita ja kerrontaa, tapaamisia ja jotenkin sellaista degeneroitunutta nurkkakuntaisuutta, jota vain tässä pystyynkuolleessa kaupunginosassa voi autenttisesti kohdata. Löytyihän tällaista. Joka lehden joka sivulta, jos tarkkoja ollaan, ja hyvin nopean leikkaa-liimailun (ei konkreettisen) seurauksena syntyi säie nimeltä "Luistelu". En tiedä onko siitä mihinkään. En oikeastaan pidä siitä ollenkaan. Juuri siksi se kuvaa täydellisesti töölöläisyyttä. Purukumien mukaanotto tarkoituksellista, siitä lisää myöhemmin.

---

Luistelu

On mahdollista luistella. Mutta onko se tarpeellista? Joko 2000-luvulle tultaessa maassamme on opittu kyseenalaistamaan tämä sukupolvelta toiselle samanlaisena siirtynyt liikkumismuoto?

”Uskon muutoksen olevan lähellä”, toteaa panimotyöntekijä Irma Vesterinen, 54.

Tavoitamme hänet Väinämöisenpuiston jään reunalta, mutta rouva Vesterinen ei ole tullut tänne luistelemaan. Hän katsoo jäällä säntäilevää nuorisoa ja huokaisee. Rouva Vesterinen on viime vuosina suosiotaan nostaneen postmodernin luistelusuuntauksen perustajajäsen.

”Me etsimme rajoja, jotta voisimme rikkoa niitä”, rouva Vesterinen sanoo. Hän luistelee siellä missä ei ole tapana, tavoilla joita ei ole yleisesti hyväksytty. Kuluneen vuoden aikana postmodernit luistelijat ovat vallaneet esimerkiksi puistoja, kauppakeskuksen parkkihalleja ja peltoteitä. Monen tilaisuuden osanottajamäärä on kuitenkin ollut pieni.

”Tämä on hallitsevien olosuhteiden kyseenalaistamista”, kertoo Irma Vesterinen, jonka edellisviikkoinen oluessaluistelutapahtuma sai tylyn tuomion hänen työpaikallaan.

On tosiaan mahdollista luistella. Mutta onko tämä kapinakaan tarpeellista?

Jotta perinne säilyisi, sen rajoja on jatkuvasti etsittävä, murrettava ja muutettava. Postmodernien luistelijoiden manifestin mukaan luistelusta on riisuttava sen kiire, hätäily, ryntäily ja epäterve kilpailullisuus.

”Luistimilla on vaikea pysyä pystyssä”, sanoo rouva Vesterinen. Hän osoittaa kipsattua jalkaansa, mutta vannoo, että uusia tapahtumia on jo suunnitteilla. Kun kysyn osanottajista, hän vaikenee. Näen muovikassia pitelevän käden värähtävän, ja Irma Vesterisen katse hakeutuu jonnekin jääkentän toiselle puolelle. Taivallahdelta puhaltaa yllemme kylmä tuuli.

Olen ennen tapaamistamme lukenut Irma Vesterisen kirjoittaman manifestin, jossa hän korostaa miten paljon enemmän luistelusta nauttii, kun sen tekee rauhassa. Luistelun estetiikka on sen hitaudessa, kauneus ihmisruumiin raukeissa liikkeissä. Alan ymmärtää sen katsoessani jäätä, jolla nuoriso säntäilee kuin lokkiparvi. Juuri tätä joudun itse katsomaan päivästä toiseen kaukalon laidalla purkkaa jauhaessani. Pikkutakissani on siihen kiinni juuttuneita purukumipaakkuja, eikä kutsumanimeni Kumimies silti johdu niistä. Nuorena minäkin olin notkea, ja liikunnasta olisin saanut yhdeksikön, ellei luistelu olisi romahduttanut haaveitani. En milloinkaan pysynyt pystyssä.

Koskaan ei ole liian myöhäistä, kuuluu postmodernien luistelijoiden manifestin perusajatus, ja katsoessani syvälle Irma Vesterisen väsyneisiin silmiin, minä tiedän tapaamisemme päättyvän yhteiseen luisteluhetkeen jossakin parkkihallin pimeydessä. Syöksymme sallitun tuolle puolen.