15.12.04

Silmänräpäyksiä, osa 9



Mikään ei sittenkään ollut muuttunut, sen minä ymmärsin pirun selvästi siinä vaiheessa kun kuusen oksat läiskivät kasvojani ja askeleeni takoivat sammaleiseen kallioon yhä nopeammin ja silti ne tuntuivat olevan koko ajan lähempänä, ne jotka olivat melkein päässeet jäljilleni jo kerran aikaisemmin ja jotka olin onnistunut kadottamaan tekemällä elämästäni väritöntä, merkityksetöntä ja huomaamatonta. Jos ei jätä jälkiä, ei kukaan pääse jäljille, niin luulin, mutta mikään ei kestä ikuisesti ja niin oltiin siinä tilanteessa taas. Lenkkarini luistelivat märässä jäkälässä niin että oli ihme etten ollut vielä nyrjäyttänyt nilkkaani, ja sen hirvenpään muotoisen kivenlohkareen päältä tehty hyppy oli ollut pelkkää halua näyttää.

Silti ne tulivat koko ajan perässä, ja vaikkei ollutkaan mitään mahdollisuutta pysähtyä katsomaan, tiesin että lähempänä jatkuvasti. Vaikkei niitä kuullut. Vasta kun alkoi hämärtää huomasi kuinka pitkälle oli juossut, pururadan valot häilyivät jostain puitten paksun mustan varjoseinän takaa ja se tarkoitti ettei järvi ollut enää kaukana. Ja niin minä onnistuin eksyttämään ne, yötä vasten kävelin kotiin pikatien vartta ja ajattelin etteivät ne olleet vielä kertaakaan ihan niin lähellä sentään käyneet.

Ei kommentteja: