6.12.04

Sen kaiken kauhu

Saatuamme neljäntenä vuonna peräkkäin vuoden parhaan tv:n draamasarjan palkinnon (eri maista sentään - ja turha kai mainita että se Emmy siellä joukossa tuntui makeimmalta; etenkin koska teimme animaatiosarjaa) uskalsin viimein myöntää muillekin kuin käsikirjoittajatiimin jäsenille, että koko sarja oli saanut alkunsa tarpeesta purkaa omat traumat ja demonit jossain määrin käsiteltävään muotoon. Ilmoitin sen kiitospuheessa Britanniassa, jonne en ollut alunperin edes suunnitellut meneväni, mutta tuotantoyhtiö oli käynnistänyt yhdeksännen kauden taustatyöt pari kuukautta ennakkoonsovittua aiemmin, ja minun oli määrä tavata William Teague, jonka kerrottiin olevan senhetken lupaavin käsikirjoittajatulokas brittien tv-sarjojen puuduttavuuteen asti samanlaisena toistuvien komedioiden ja synkkien rikosdraamojen keskellä. Uutinen otettiin vastaan kiinnostuneena. Pudottelin muutamia detaljeja, salamavalot räiskyivät, laskeuduin korokkeelta senkertainen pokaali mukanani ja palasin paikalleni. Toimittajat tuskin malttoivat odottaa tilaisuuden päättymistä iskeäkseni kimppuuni, mutta vielä oli palkittavana muutama muu, minun hetkeni oli taas kerran ollut ja mennyt ja olin tyytyväinen siitä. En antanut haastatteluja. Kävelin Royal Pandemonium Hallista suoraan tuotantoyhtiön tilaamaan autoon, ja ne muutamat kommentit, joita sen lyhyen matkan aikana heitin minua seuraavalle sopulilaumalle, jäivät ainoiksi virallisiksi lausunnoiksi aiheesta gaalapuheeni jälkeen. Kyllä, päähenkilö perustuu minuun. Kyllä, neljännen tuotantokauden aikana esitetyt lapsuuden tapahtumat vastaavat yksi yhteen omiani. Kyllä, minun asepalvelukseni oli juuri niin lyhyt ja piinallinen kuin sarjassa annetaan ymmärtää. Olihan tietenkin absurdia, että olimme saaneet jatkaa niin pitkään. Tuntui että olimme keksineet uuden lajin; ennen meitä vain komedia oli ollut animaatiolle sallittu tyyli, ja me olimme tulleet ja murskanneet käsitykset tekemällä syväluotaavampaa psykologista draamaa kuin televisiossa oli nähty koskaan, animaatiota tai ei. Minä olin luonut sarjan, ja vielä kun yhdeksättä kautta alettiin suunnitella, minä johdin käsikirjoittajien joukkoa, kerroin ideoita, seuraavan vuoden suuntaviivoja. Kirjoitin itse enää jakson tai kaksi vuodessa, tyydyin seuraamaan tilannetta korkeammalta. Kävin vastaanottamassa palkinnot. Yhtiön auto vei minut ravintolaan ei-aivan-keskeisessä Lontoossa, ja minut johdatettiin pöytään, jossa William Teague istui odottamassa. Kättelimme, hän huokui syvää kunnioitusta minua kohtaan. Hän oli nuorempi kuin olin kuvitellut, ja komea, jotenkin skandinaavisella tavalla. Muistutti minua kodista, tunsin kiintyneeni häneen ennen kuin kätemme olivat irronneet toisistaan. Me joimme muutaman oluen, tilasimme syömistä, kerroin hänelle siitä, miten tuotantoyhtiö luotti minuun ja kirjoittajaryhmääni kuin kallioon. Budjettimme oli käytännössä rajaton; suosio oli korkeampi kuin koskaan ja mitä ikinä William halusi tehdä, hänellä olisi lupa siihen. Hän näytti pieneltä ja nöyrältä, mutta myös innokkaalta. Poistuimme ravintolasta taksilla minun hotellihuoneeseeni, tilasimme viiniä, suutelimme, William päätyi paitsi käsikirjoittajatiimin jäseneksi, myös hahmoksi sarjaan ja sen kautta minun elämääni, siinä vaiheessa oli jo vuosia ollut mahdoton tietää kumpi oli ollut ensin, minun elämäni vai minun tv-sarjani.

Ei kommentteja: