13.12.04

Silmänräpäyksiä, osa 4

Adrenaliini syöksyi elimistöön sellaisella voimalla että melkein saattoi kuulla sitä pumppaavien rauhasten ylikuumenevan ja leikkaavan kiinni. Toiminta hidastui ja jarrupoljin iskeytyi auton lattiaan hetkeä liian myöhään, kääntyminen oli jo alkanut. Koko maailmankaikkeus tuntui etenevän valaisinpylväiden etäisyyksien mukaan. Perävaunullinen Scania oli neljän pylväänvälin päässä, sitten kolmen, sitten kahden, ja Fiat liikkui eteenpäin sellaisella päättäväisyyden puuskalla ettei ollut vielä koskaan pitkän elämänsä aikana moiseen kyennyt.

Miten se teki sen kylki edellä, se ei hänelle koskaan selvinnyt. Puolentoista pylväänvälin päässä Scanian torvi alkoi soida ja ääni tuli kaukaa, kiersi Fiatin ja yhtyi hänen tiedostamattomaan huutoonsa jossain sen takana. Jalka pumppasi jarrupoljinta ja lumi, jää, loska ja vesi lensivät korkealle viuhkana ja vasta silloin Scanian perävaunu tuli näkyviin aivan käsittämättömässä kulmassa sen kaistan puolella jota Fiatinkin olisi pitänyt kulkea.

Pysäytyskuva oli otettu korkealta, ehkä kolmekymmentä metriä tien yläpuolelta. Hän katsoi sitä, kykeni tarkastelemaan jokaista yksityiskohtaa ja hämmästeli kuvan tarkkaa erottelukykyä. Hän näki Fiatin keulan ja Scanian keulan eikä niiden väliin olisi saanut sopimaan sunnuntain Hesaria. Pysäytyskuvasta näkyi sisään Scanian ohjaamoon, jossa kuljettajan suu oli auki ja silmät pyöreinä. Käsien asennosta päätellen hän käänsi rattia niin rajusti oikealle että vaikka liike puuttui, saattoi sen silti tuntea. Scania oli menossa pellolle vauhdilla. Fiatin kuskinpuolen ovi oli pudonnut toiselta saranaltaan syystä jota kukaan ei koskaan selvittänyt ja vaikka kuva näytti vielä hirvittävän synkältä hän pelastui kuitenkin juuri sen oven ansiosta, joka vajaata sekuntia myöhemmin putosi kokonaan ja jos hän ei olisi unohtanut laittaa turvavyötä sinä aamuna hän olisi kuollut.

Tarkkailtuaan pysäytyskuvaa kauan, ehkä tunnin, puolitoista, hän palasi autoon ja ovi putosi maahan, katosi lumisuihkuun, hän kierähti ulos ja Scanian perävaunun kylki iskeytyi autoon. Asfaltti oli kylmää ja märkää ja harvinaisen kovaa mutta kaiken sen läpi hän ei kyennyt kuin hämmästelemään vanhaa Fiatiaan joka lensi ilmassa hitaasti hän ylitseen, korkealla, kieppuen hiljalleen, iskeytyen joskus paljon myöhemmin kuin pommi takaisin tien pintaan. Scanian perävaunun alla oli tilaa paljon. Se muistutti luolaa joka ensin oli hänen yläpuolellaan, sitten ei enää ollut. Kun se oli ohittanut hänet, oli päivä taas entisellään, juuri siinä rauhallisessa tilassa kuin aina maanantaiaamuisin. Pelto ryskyi kun Scania painui kasaan omaan kiireettömään tahtiinsa ja hän makasi sohjossa selällään antaen talviauringon säteiden hyvin hitaasti sulattaa kasvojaan.

Ei kommentteja: