Terkkis oli saanut asunnon työpaikan mukana, ja vaikka työpaikka oli saman tien mennyt, oli kämppä jäänyt, pienen, joskus ehkä merkittävänkin, kaupungin kerrostalolähiössä. Niin pienen kaupungin, ettei olisi luullut olevan koskaan tarvetta rakentaa sen keskustasta kauemmas lähiöitä, mutta niin oli silti tehty. Harmaita kolmikerroksisia taloja muutama vierekkäin, sen verran kaukana toisistaan, että tuuli pääsi niiden välissä vinkumaan, lähiössä tuuli aina. Pellolla ei ollut tuulensuojaa.
Ikkunastaan Terkkis näki puolen kilometrin päässä ohikiitävän pikatien, kaksi autohallia, toinen tyhjillään, ja halpamarketin, sielläkin oli loppuunmyynti. Taivaanrannassa oli metsää, kaikkialla muualla aamuhuurteen harsoamaa savista peltoa, ei enää vuosiin kovin aktiivisesti viljeltyä. Terkkiksen työpaikka ei ollut ainoa pikkukaupungista kadonnut. Joskus mieli palasi kotipitäjään, mutta ei sinne ollut rahaa palata. Työttömyystuella maksoi vuokran ja joi kaljan toisinaan.
Taas oli sellaiseksi päätetty päivä, suurin osahan niistä alkoi olla. Ei pakkasta paljoa ollut, mutta tuuli viilsi lihan läpi luuhun, ja siksi Terkkis pukeutui talvitakkiinsa lähtiessään ulos. Asunto oli toisessa kerroksessa, kaikuvat portaat pihaan ja tielle, kaksi kilometriä ison tien vartta kaupungin keskustaan, joka oli pieni. Rekkoja ajoi ohi suurempiin määränpäihin matkalla, muita ei näkynyt. Terkkiksellä ei ollut koskaan ollut paikkakunnalla montaa ystävää. Työaikoina muutama, mutta niistä vuosista ei ollut kukaan pysyväksi jäänyt. Sitten kolme tai neljä, nyt jo pitkään enää yksi, Repe. Matkahuollon baarissa heidän yhteinen nurkkapöytänsä pitkine keskusteluineen oli ainoa jäljellä oleva turvapaikka siltä pahaatekevältä yksinäiseltä harmaalta, joka hitaasti ryömien lähestyi joka suunnasta, Terkkis ja Repe sen molemmat hyvin tunsivat.
Kaupunki näytti kuolleelta, vaikka oli arkipäivä ja sekin pitkällä. Ei kellään ollut juuri asiaa niihin muutamiin vaate- ja kukkakauppoihin joita jäljellä oli, ruoka ostettiin automarketeista, kahviloita ei ollut. Terkkis käveli linja-autoasemalle ja baari oli hetki sitten avattu. Ajoituksen hän oli kauan sitten oppinut. Sisältä tulvahti tuttu tuoksu ja lämmin ilma, radiossa juuri sen lajin iskelmää joka olisi kostuttanut silmää jos ei olisi ollut jo aikuinen mies. Terkkis tilasi sormea heilauttamalla oluen, jonka samantien sai. Asiakkaita ei ollut, nurkkapöytäkin vielä tyhjä.
"Jokos kuulit", baarimikko kysyi. Terkkis katsoi tätä hämmästyneenä. Ei ollut koskaan mitään kuultavaa, koska jäljellä ei ollut sen paremmin ketään jolta kuulla, kuin mitään, mikä olisi enää koskettanut. Hän hymähti. Radiossa kappale loppui ja tilalle tulvi paikallismainoksia.
"Repe löydettiin kotoaan eilen illalla", baarimikko jatkoi. "Kattokiikkuun oli mennyt. Naapurin kakarat oli ikkunasta nähneet sen roikkuvan, siitä tiedettiin mennä sisälle."
Terkkiksen ilme ei muuttunut. Hän raahautui nurkkapöytään, istui alas ja eteensä katsoen joi olutta. Tuopin puolivälissä hän nousi ja sanaakaan sanomatta poistui baarista, jonne ei enää palannut. Tupakkataukoa viettänyt pikavuoron kuljettaja kertoi myöhemmin, että Terkkis oli ollut silminnähden peloissaan ja hänen askeleensa oli pahasti horjunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti