17.1.06

Pitkä lounas

Lounas oli sovittu kello yhdeksi ja joukkomme kerääntyi paikalle kuin kivien alta ryömivät eläimet, ihastuttavan kauniit liian monin tavoin määritellä. Katsohan: on tärkeää voida vähintään kerran viikossa kokoontua jonnekin, jossa voi ruuan tasosta valittaa espanjalaisten vaihto-opiskelijoiden huutaessa naapuripöydässä kuin se pöytä olisi tulessa, ja he ehkä sen mukana, tietenkin, välimeren ilmasto on hikinen.

Cafe Niinistön läsnäolosta huolimatta jatkoimme kahville kauemmas Hämeenkatua. Mitä näkyi paitsi runebergiläisiä, joillakin lautasilla. Ei tulevaisuutta ainakaan, eikä toisaalta mitään pahaa siinä. Tietenkin siinä vaiheessa oli vielä tarkoitus olla produktiivinen. Päivä oli melkein alkanut lounaalla, melkein kuin ei mitään olisi ollut ennen sitä, ja katsohan: ei ollutkaan, juuri kellekään. Olisi hämmästyttänyt miten vähän oli saanut aikaan ellei se olisi ollut niin toistuva tapa.

Kahvihetkemme jälkeen oli kriittinen vaihe. Lähteäkö luennolle, tosin vain kahdelle meistä tämä, minä heissä, vai kotiin työn pariin, ehkä muualle? Kuinka olla, sijaitsimme juuri siinä, missä Vanhan Portin, tuon mainion kapakan, seireenilaulu kadun toiselta puolelta kahvilan ikkunoihin kävi meitä kutsuen. Vain hetken se kesti... sillä vaikka viikossa on vain yksi luento, onko mieltä edes yrittää valita mennäkö sinne vai viettääkö hyvässä seurassa hetki tuopposen ääressä? Ei sellaista valintaa pitäisi ihmisen edes harkita. On asioita, joiden tekemättä jättäminen voi olla vain väärin.

Baarissa tarkastelimme itseämme ja maailmaa kuin juuri ne kunnolliset ja tietävät ainakin joita olemme. Ilta laskeutui, joukkomme harveni, lopulta vain neljä jäljellä. Kaupan kautta suunta Uguksen matalaan majaan, mäyräkoira ja paljon ruokaa, kaikkihan tämän reseptin tuntevat.

Kaksitoista tuntia alkamisensa jälkeen lounashetkemme päättyi, ja vaikka joskus iltapäivällä ehkä saattoikin mielessä kaihertaa se, että päivän aikana ei mikään taaskaan edennyt, oli se myöhemmin, melko pian silti, kadonnut sen tunteen alta että on enemmän kuin vähän olemassa, enemmän kuin vain työtä tai vaateita. Humanistiset alat vaativat ihmistä olemaan ihminen, ei työ, ei aikataulu, jos minä jotain katuisin myöhemmin olisi se käyttämätön tilaisuus, jokainen erikseen.

On osattava olla itseltään vaatimatta enempää kuin voi, ja toisaalta asetettava tavoitteensa sinne minne tietää pääsevänsä, missä tunnistaa olevansa hyvä.

Ja kaikki paha häipyi

tuuleen.

5 kommenttia:

Tiia kirjoitti...

Päiväkännit on mukavia. Usein ne kylläkin lipsahtavat iltakänniksi, josta ei olekaan pitkä matka aamuyönkänniksi. Vaan eipä ole pitkässäkään kaavassa mitään vikaa.

Ugus kirjoitti...

Mukavia ovat ja useinhan ne jatkuvat, kyllä. Mutta olen kanssasi samaa mieltä: ei mitään vikaa. Pitkä kaava on aina omiaan meille hitaan elämänkiireen ihmisille.

Anonyymi kirjoitti...

Onneksi minulle ei mainittua asiasta. En olisi varmaan voinut kieltaytya, ja siina kiireen vaiheessa se olisi ollut katastrofaalista.

J Varsovasta

Ugus kirjoitti...

Nooh, nämähän ovat sellaisia hetken innovaatioita kuten tiedät. Jos olisit sattunut jatkamaan seurassamme Assaria edemmäs olisit ehkä ajautunut kanssamme rappioputkeen... Etkä olisi nyt lähelläkään Varsovaa. Miksi edes olet Varsovassa, tuli mieleen?

Anonyymi kirjoitti...

Kuten tiedan. Varsovassa vaihdoin bussista junaan ja kavin samalla katsastamassa nettikuulumiset. Nyt olen kuitenkin jo Szegedissa perilla.

Blogatakin voisi, jos saisi tuon yliopiston webbitilan kayttoon ulkopuolelta, katsotaan...

J
(aka. Asessori, joka muisti juuri miksi webbiselaimen "tallenna salasana"-toimintoon ei kannata liikaa luottaa)