13.1.06

Vavahduksia hienomekaniikassa

Jos olisin elänyt 1800-luvun alussa - ja varmaan olenkin, vaikken nyt ala sitä sen tarkemmin spekuloimaan - olisin ollut luddisti. En kerta kaikkiaan siedä teknistä kehitystä juuri millään alalla. Ennen oli aina paremmin; ja tämän saa tatuoida otsaani (tai ei sittenkään). Olen vastustanut kaikkia teknisiä uutuuksia koko pienen ikäni, ja tuntenut periksiantamisesta johtuvaa masennusta aina kun lopulta sittenkin olen päätynyt jonkin aiemmin kieltämäni vimpaimen käyttäjäksi.

Kännykät? Vielä vuonna 1998, kun yhä useammat ihmiset ympärillä alkoivat jo kyseisen vempeleen kanssa käyskennellä (kesällä 1998 oli tv-mainos, jossa toitotettiin että nyt 50% suomalaisista omistaa matkapuhelimen), minä julistin pyhästi, tai oikeastaan minä vannoin etten koskaan, koskaan omistaisi kännykkää. Koska mihin hemmettiin minä sellaista tarvitsisin? Vielä saman vuoden puolella vanhempani ostivat minulle sellaisen, ja mikäs siinä, kiva pelihän se. Mutta vasta viime vuosina, tarkalleen kesällä 2004, aloin kantaa sitä mukanani poistuessani kotoa. Sitä ennen se ei koskaan liikahtanut milliäkään yöpöydältäni. Pitkään jaksoin taistella ainaista tavoitettavuutta vastaan.

Cd-soittimen kanssa siirtymä oli nopeampi. Olin hieman hämmentynyt, kun keväällä 1996 sain sellaisen lahjaksi - en millään keksinyt, mitä olisin tehnyt sillä. Musiikki ei ollut milloinkaan kiinnostanut minua. Siinä missä koulutoverit ympärilläni olivat edelliset 12 vuotta puhuneet bändeistä ja kuunnelleet teiniahdistuksessaan metallia kovalla, minä en kiinnostunut musiikista. Cd-soittimen myötä ajattelin tutustua, mutta en tiennyt mitä olisin ostanut. Olin 19-vuotias, enkä ollut koskaan kuunnellut musiikkia, en tiennyt oikeastaan mitään artisteja. Syöksyin pää edellä tuntemattomaan maailmaan, tilailin suunnattomia paketteja levykaupoista kerran kuussa (lähinnä 70-luvulla julkaistua progea, koska enhän halunnut ostaa mitään valtavirtaa kiinnostavaa) ja olin uuden ilmiön vallassa. Ah, musiikki. Edelleen voimavarani. Olen tavallaan hyvin kiitollinen siitä, että se tuli elämääni niin myöhään. (olisi pitänyt muistaa ehdottomasti lisätä tämä taannoiseen kirjoitukseeni vuonna 1996 tapahtuneista elämänmuutoksista) Tuskin musiikkimakuni olisi kehittynyt nykyiselleen jos olisin viettänyt teinivuodet kuunnellen niitä samoja kiss-wasp-dioja kuin kaikki luokkakaverit. Hyh.

Laajakaistaverkot? Nettiyhteydet kotona? Noin puoli vuotta ennen kuin hankin itselleni sellaisen, olin sitä mieltä, että se olisi maailman turhin ajatus. Kuka keksii tekemistä internetissä niin paljon, että siihen ei riittäisi päivittäinen puolituntinen yliopiston tietokoneluokassa? Tässä asiassa olen selkärangattomuuttani aivan erityisesti harmitellut.

Dvd-levyt? Who cares. Olen edelleenkin hiukan kahden vaiheilla. Varsinaisesti en ole itse hommannut dvd-soitinta, mutta tietokoneessani on sellainen silti. Onhan se ihan näppärä, kai. Mutta vanha kunnon vhs peittoaa mokoman hienostelijan mennen tullen. Ai miksikö? Koitapa nauhoittaa hyvä tv-sarja dvd:lle jos olet illalla jossain muualla kuin kotona. No, koitapa! Ja väitetyistä kuvan- ja äänenlaadun eroista en ole ainakaan sanottavasti vielä päässyt nauttimaan. En tarkoita ettäkö näkemieni dvd-elokuvien laatu olisi jotenkin huono, vaan sitä, että eihän noissa ikivanhoissa vhs-nauhotteissakaan ole edes satojen katselujen jälkeen huomannut mitään ongelmaa. Ihmiset ovat niin pirun vaativaisia nykyään.

Muutamisen vuotta sitten vannoin myös pyhästi (jopa pyhemmin kuin käynnyköistä) että digiboksia en ainakaan koskaan, koskaan ikinä!! hankkisi. Mihin ihmeeseen minä sellaista tarvitsisin? En käsitä lainkaan.

Jokunen vuosi sitten vastustin vielä digikameroitakin. Turhanpäiväistä pelleilyä ja huonolaatuisia kuvia, tuumin. Kuvien laatu on toki parantunut, ja kaikkiaan kameroiden toiminnot myös. Silti, nyttemmin kyseisen laitteen omistajana, on olo hieman epävarma. Kuvaus arkipäiväistyy, jopa latistuu. Ennen oli jotain juhlallista siinä, että kuukauden-parin välein sai maksua vastaan pussillisen uusia kuvia. (jos oli ahkera kuvaaja) Nyttemmin kovalevy täyttyy sadoista ja taas sadoista otoksista... minne nekin kaikki päätyvät? Digitaivaaseen? Jotenkin masentaa. Ääh.

Jos minulla joskus on lapsi, pidän hänet erossa kaikesta tästä. Hän saa elää aitoa maalaiselämää, ja hänestä tulee aikaansaapa ja omillaan pärjäävä. Hän ei jumaliste pääse lähellekään tietokonetta ennen kahdeksattatoista syntymäpäiväänsä.

"Isi?"

"No mitäpä."

"Minä näin eilen elokuvassa kirjailijan, se oli samannäköinen kuin sinä. Silläkin oli pitkä parta ja se kulki ihan kumarassa."

"Sepä kiva."

"Mutta arvaa millä se kirjoitti! Tietokoneella!"

"Elokuvat eivät ole totta, lapsi hyvä."

"Eikö tietokoneita siis sittenkään ole?"

"Ei tietenkään. Ne ovat vain elokuvantekijöiden keksintöä. Sopii miettiä mitä he ovat tarkoittaneet kehitellessään tällaisia kummia laitteita elokuviinsa. Ja mitäs me muuten on sovittu siitä tv:n katselusta?"

"Mitä? Onko ohjaajan aikomuksilla siis sittenkin merkitystä? Onko tämä tulkittava niin, että Wimsatt ja Beardsley eivät sittenkään tienneet mistä puhuivat kirjoittaessaan intentioharhasta? Minusta ei pitäisi poislukea sitä mahdollisuutta, että kyseessä on vain elokuvan sisäistekijän näkemys siitä, millaisin välinein kirjailija kirjoittaa. Ohjaaja heijastelee aikansa yhteiskuntarakenteita."

"Öh, niin."

"Ja eikö sinullakin isi ole tietokone?"

"Ei tietenkään, minulla on vain hyvin hiljainen kirjoituskone. Menehän nyt leikkeihisi. Tai mene vaikka auttamaan äitiä, se raivaa kaskea alarinteessä."

"Joo isi!"




3 kommenttia:

Asessori kirjoitti...

Heh. Minä ainakin olen ehdottomasti modernisti. Eteenpäin pitää mennä rytinällä ja kaikki innovaatiot, niin henkisellä kuin teknisellä saralla, ovat tervetulleita. Maltan tuskin odottaa kun koko ihmiskunta kommunikoi telepaattisesti korkeammalla tietoisuuden tasolla päähänsä asennettujen mikrosirujen avulla muodostaen koko planeetan kattavan ihmissolun jolla on jaettu tajunta.

exme kirjoitti...

minä johdan vielä! ei ole nettiä kotona, eikä näy/kuulu lähiaikoinakaan!

olet muuten siinä ihan oikeassa, ettei digikuvaaminen ole kivaa. olen jo muutaman kuukauden ajan yrittänyt myydä digikameraani (ostajakin jo löytyi, nyt pitäisi vain osata luopua siitä, kun siihenkin on tullut ikävästi kiinnyttyä kuitenkin).

TV:ta katson joka viikko vähemmän, eli kun digi-TV saapuu pakollisena luoksemme, saan hyvän syyn jättää mokoman typerän viihdelaatikon kokonaan kotoa pois.

ihmisestä tulee onnellisempi ilman sellaisia hömpötyksiä.

Ugus kirjoitti...

Asessori, rehellisyyden nimissä minäkin uskon, ettei paluuta vanhaan koskaan ole. Kehitys vie meidät. On luotettava sokeasti teknologian kykyyn pelastaa ihmiskunta. Se on huono pelastaja, mutta ei meillä parempaakaan ole.

exme, en sentään väittänyt ettei digikuvaaminen ole kivaa. Se on. Mutta se on myös erilaista. Tv on hyvä koska sieltä tulee Days of our lives.