Silmänkääntövankila

Monet minusta kerrotut asiat ovat liioitteluja, huhhuh-puheita, väärintulkintoja ja räikeitä valeita, mutta se on kyllä todeksi tunnustettava, että ostin tosiaan uuden kahvinkeittimen, ja keittelen nyt kotosalla ollessani aiempaakin enemmän kahvia ihan vain ilosta että on hieno kahvinkeitin ja hyvää kahvia ja siten. Vapaapäivää ei voisi viettää juuri paremmin, no, ehkäpä Silmis-päivitys sentään.

Tämänkertainen säie on etupäässä baarinpöydästä peräisin. Olin varustautunut sinne mennessäni muistikirjalla, johon en tosin raapustanut tavuakaan, mutta luulen sen mukanaolon kuitenkin vaikuttaneen arkistoivaan mielenlaatuuni stimuloivasti. Oli ehkä kevättalvi. Pakkanen joka tapauksessa puri, oli edelleen pimeäkin, hankisella kadulla narskuivat askeleeni kuin kiroukset. Baari sijaitsi muistaakseni jossain päin Taka-Töölöä, mistä en mene varmuuteen, Pikku Huopalahdessakin saatoimme olla, tuossa Helsingin ärsyttävimmässä kaupunginosassa jos ei toki muuten, niin tuon mieltävääntävän kirjoitusasunsa vuoksi. "Pikku Huopalahti". Kuka perkele tuon on keksinyt? Ruotsiksi sentään Lillhoplax, yhteen. Olisi muuten haapalahti suomeksi, mutta mitäpä tuosta.

Niin, olimme tosiaan baarissa, minä ja ystäväni, jonka nimeä en enää muista, hänen kasvonsakin hämärtyvät kuin [tässä vaiheessa juoksin katsomaan mikä keittiössä romahti; kissa se vain - siis ei romahtannut, mutta romahdutti] nuo kellastuvat valokuvat 70-luvulta [huomaatteko miten sujuvasti jatkoin keskenjäänyttä vertausta], joiden teipitkin ovat albumeissa jo niin kuivahtaneet, että jos avaa, siis albumin, on sylin täydeltä kuvia sitten, ja järjestään ihmisistä jotka melkein muistaa, eikä kuitenkaan kokonaan, koskaan, sillä ihminen ei uskomuksistaan huolimatta mitään muista kokonaan täysin, se nyt vähintään jos jokin on tämänkin blogin olemassaolon periydintä: muiston hetkellinen määräytyvyys. Kysyin ystävältäni saanko väittää unohtaneeni hänet ja sain luvan. Ihmettelitte varmasti hetken.

Uutisissa puhuttiin tuona iltana öljyvahingosta, mikä sai naapuripöydän seurueen keskustelemaan kiivain sanankääntein, ottivat meihinkin kontaktia, missä vaiheessa poistuimme. Silti kirjoitin seuraavana aamuna tarinan "Öljy", johon integroin mukaan vuonna 1998 Kokemäellä piirtämäni sarjakuvan perusjuonen herra Neubauerista ja hänen huonosti alkavasta työpäivästään. Olin sitä piirtäessäni yksin huoneessani, oli myöhä, mikäli muistan, pakkanen ainakin kova ja huoneessani kylmä, tuo huone siis ei ollut varsinainen kotiosoitteeni tuolloin, vaan vuoden kestänyt tilapäismajoitus, toki inspiroiva sellainen, joskaan Kokemäki ei paikkakuntana varsinaisesti inspiroi. Asiaan: pointtia kun ei kuitenkaan ole.

---

Öljy

Herra Neubauer on Yhdistyneitten kansakuntien palveluksessa. Hän lentää joka vuosi monta kertaa Bonnin ja New Yorkin välillä edestakaisin. Lentokoneessa hän voi aina huonosti. Ollessaan pieni poika herra Neubauer näki unta, jossa kuusijalkainen lentokone hiippaili raunioituneiden rakennusten välissä saksalaiset alppihousut yllään. Parvi kimalaisia kuoriutui maan sisästä esiin nousseista munista. Ne söivät lentokoneen ja sen auki revitystä vatsasta valui maahan moottoriöljyä. Maa oli valkoisten kastemekkojen peitossa, öljy tahrasi ne pienen unta katselevan pojan seuratessa avuttomana vieressä. Herra Neubauer saapuu taas tänään työpaikalleen Manhattanilla sijaitsevaan YK:n päärakennukseen. Hän on YK:n atomienergiajärjestön esimiehen ensimmäinen alainen. Työhuoneen ilmassa on yllättäen jotain epämääräisen paksua. Herra Neubauerin otsalle nousevat suuret hikikarpalot kun hän huomaa ettei atomienergiajärjestön osastolla ole ketään muuta. Suuri Saksan kartta on levitetty hänen työpöydälleen. Vasta silloin herra Neubauer tunnistaa hajun. Yhdistyneitten Kansakuntien järjestelyosastolla haisee moottoriöljy. Esimiehen huoneen ovi on palanut, siitä on jäljellä vain hiiltynyt ranka. Herra Neubauer nostaa puhelimen luurin, mutta ei kuule hälytysääntä. Haju on jatkuvasti vahvempi. Herra Neubauer avaa suunsa äänettömään huutoon.