Elokuu se vain kalenterinlehdellä etenee ja kesätoimittaja on edelleen täällä. Ei minusta niin "helposti" pääse, sen Ugus teki harvinaisen selväksi kun verelläni työsopimusta juhannuksen tienoilla allekirjoitin ja enpä siitä edes ole järin moksis, tämä on hyvää hommaa ja se hölmöparka maksaa minulle palkkaakin tästä. Yhtä ja toista sitä kuitenkin tällaistakin sivustoa toimitellessa näkee, you catch my drift, enkä sen vuoksi varmaan enää koskaan lue yhtäkään blogia niinkuin vielä ennen tätä kesää. Olen nähnyt mitä kulissien takana tapahtuu, eikä se ole kaunista. Paljon on uhrauksia tehty tämän Silmänkääntövankilankin eteen, ja raakaa on touhu kun ystävien ja uskottujen ruumiit ne vain polunvarteen kertyvät kaikkien moraalisten ja eettisten säädösten lentäessä ikkunasta pihalle Uguksen pyrkiessä parhaimpaan mahdolliseen tekstilliseen ulosantiin. Ja minä niitä sitten toimitan, yömyöhällä koneen ääressä sätkä huulessa, pullo pöydällä, piikki kyynärtaipeessa ja naapurin nyrkki seinässä toistuvasti. Ei sillä etteikö Ugus itse osaisi näitä toimitella, mutta katsokaas kun homma menee rutiiniksi ja tekstinteko alkaa käydä työstä, sitä hakeutuu ihminen helposti muille urille. Ne totutut ja turvalliset jäävät muille, vaikka tuskinpa siitä suuri yleisö mitään koskaan tietää, se on tämä niinsanottu Tom Clancy (tm) -ilmiö, nimi pysyy, tekijät vaihtuu ja kukaan perkele koskaan totuutta tiedä. Ellei joku kesätoimittajanketale lipsauta. Mutta tähän väliin Uguksella on taas totutusti hieman elokuva-aiheista asiaa:
"Sunnuntaina nauhoittamani elokuva sai kunnian päättää eilisen pitkäveteisen tiistaini, ja masentavissa merkeissäpä se sen tekikin. Elokuva oli siis Tim Rothin esikoisohjaus The War Zone, joka ensiminuuteilta otti katsojansa sellaiseen ahdistuskierteeseen ettei moista ole kokenut sitten Von Trierin. "Viillä meidät", kirkuivat ranteeni jo kauan ennen puoltaväliä ja kiemurtelin sohvalla pelkän ahdistuksen kourissa, eikä kahvi auttanut. Totta tosiaan, jos haluaisi ennen itsensä tappamista viettää aiheeseen sopivan elokuvaillan, suosittelen seuraavaa nelikenttää: Aronowskyn Unelmien sielunmessulla on hyvä aloittaa, se johdattaa sopivan nopealla sykkeellä pimeisiin syövereihin, joissa ei valo paljon vilku. Sen jälkeen nauhuriin edellämainitun Larsin Dancer in the dark, ja ellet itke puhtaanvalkoista tuskaa ulos itsestäsi viimeistään tämän elokuvan lopussa olet tunnekuollut paska. Näiden elokuvien jälkeen voi käydä ostamassa pullon viinaa ja palata sitten takaisin sohvalle. Nauhuriin Lynchin Twin Peaks: Fire walk with me. Luulet jo selviäväsi kun Chris Isaakin ja Kiefer Sutherlandin esittämä FBI-kaksikko sanailee leffan alussa nasevasti, mutta viimeisen puolen tunnin aikana huomaat yhtäkkiä jo virittäväsi köyttä kattoon. "Maailman pahuudesta ei ole tietä pois -> paitsi kuolema!", sanoo tämä elokuva ja sinä olet mitä kärkkäin tottelija. Kun tämä perhehelvetti on syöpynyt silmiesi peiliin, onkin aika lopettaa ilta ja itsesi juuri tällä Rothin War Zonella, todennäköisesti ilottomimmalla koskaan näkemälläni elokuvalla (Dancer in the darkissakin on sentään ne musikaalikohtauksensa). Siinä missä Dancerin Selman epätoivoista elämispyristelyä katsellessa tuntuu kuin maailman murhe ja epäoikeudenmukaisuus vyöryisi hyökyaaltoina päälle, tuntuu War Zone pieneltä ikkunattomalta ja ovettomalta komerolta, jonka seinät hyvin hitaasti mutta vääjäämättä lähestyisivät toisiaan. Olin vaikuttunut myös siitä, miten..."
Etcetera. Taidatte ymmärtää toimittajan tärkeyden? Itse asiassa kun eilen oltiin Uguksen kanssa kaljalla kysyin sosiaaliselta vaikuttaakseni että mikäpä miestä painaa. Olen hyvä lukemaan pieniä sanattomia vihjeitä, ja kun Ugus ulvoi kuin syötävä olkapäätäni vasten kyynelten valuessa kauluksestani sisään minä tosiaan päättelin ettei kaikki ole hänellä kohdallaan. Minä pelkään, Ugus totesi, ja minä poistuin saniteettitilojen suuntaan, sillä rakkoni oli täysi. Palattuani Ugus pyyhki silmiään ja oli juonut meidän molempien tuopit. Ellei hän olisi ollut työnantajani olisin lyönyt, tosin olin jo sen verran humalassa siinä vaiheessa että taisin nytkin lyödä. Sen jälkeen palasimme aiheemme pariin. Ugus siis pelkäsi, ja kun kysyin mitä, hän vastasi että pelkää Silmänkääntövankilan kasvavan liian suureksi. Tyynnyttelin poikaparkaa, mutta hän jatkoi kertomustaan. "Olipa kerran kukkasia..." Ja minä vaimensin hänet.
Blogit ovat useimmiten jossain määrin dispersonalisoituja luomuksia, hieman kuten rekisterikilpensä menettänyt teinicorolla. Ugus, niin näppärä nimi kuin onkin (ladattu symboliikalla), on sekin - tiedän, tämä saattaa monelle tulla shokkina - pseudonyymi. Ja vaikka herran kasteessa saama (enää hän ei kuulu kirkkoon) otsikko onkin ollut tältä sivulta alusta asti helposti löydettävissä, ei sitä ole milloinkaan mainittu täällä. Miksi? Oksentaessaan sen punapään yksiössä, jonne olimme baarista jatkoille lähteneet, Ugus huusi ettei tiedä, ei kerta kaikkiaan osaa sanoa. Se ei ole koskaan ollut ongelma. Ugus pitää teksteistään, hän tuntee niistä samanlaista ylpeyttä kuin isä lapsistaan (taas tiesin hänen liioittelevan, sillä lapsettomana Ugus ei yksinkertaisesti voi tietää millaista meidän isien elämä on) ja sen vuoksi antaa ihmisille mielihyvin tilaisuuden yhdistää ne hänen tosipersoonaansa. Nyt hän on kuitenkin nimensä lisäksi paljastanut maailmalle myös kasvonsa. Siitä tässä on koko ajan ollut kyse!, ajattelin oivalluksen hekumaa tuntien kun työnantajani wc:n lattialle lähes-sammuneena sai viimein soperrettua ongelmansa ulos. Hän ei osaa suhtautua vielä ajatukseen siitä, että lukijoilla on nyt kädessään palapelin osia, joista alkaa olla pelottavan helppo koota liian lähelle totuutta yltävä kokonaisuus.
Taas sain tyynnytellä häntä, silitin Uguksen hiuksia ja pehmeällä äänellä lepertelin totuuksia siitä, miten harva oikeasti välittää tämänkaltaisista asioista. Joku saattaa jopa pitää siitä että teksteillä on kasvot, kuiskuttelin, mutta humalatilani vuoksi räjähdin samalla hillittömään nauruun, mikä ei välttämättä lisännyt sanojeni uskottavuutta. Nauruni aikana Ugus oli sammunut, minä palasin sen punapään luo ja naimme koko yön. En ole pomopojua sen koommin nähnyt, mutta tuo ylläoleva leffateksti oli aamulla keittiöni lattialla, se oli kirjoitettu metrin pätkälle wc-paperia, joka oli sidottu Märklin-merkkisen pienoisveturin ympärille ja heitetty lasista sisään.
Taitaapa se Ugus ihan oma itsensä taas olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti