Silmänkääntövankila

Käteen oli ilmestynyt kumma jälki. Se oli terävärajainen ja musta kuin tatuointi, eteni vasemmasta kyynärpäästä sekä ylös että alas verisuonta pitkin, leveni ylöspäin tyylikkään viuhkamaiseksi kuvioksi. Sitä oli ensin, kun se oli ollut vasta pieni, luullut tahraksi, mutta koska se ei kovallakaan pesulla lähtenyt pois, päätteli että se oli mustelma. Aamulla se oli sitten levinnyt koko mittaansa. Verisuonet sen alla tuntuivat karheilta. Musta se oli kuin piki, ja tuntui katseen alta juoksevan aina pois. Hiljalleen se myös eteni, sen näki kun kiinnitti katseen syntymämerkkiin. Jälki lähestyi sitä.

Tähtitaivaan alla tulee ajatelleeksi kaikenlaista. Kolmen vanhan puurakennuksen muodostamalla tiiviillä sisäpihalla on tupakoidessa aikaa mittailla todellisuuden rajoja. Syyskesän taivas on loputon, mutta tähtien välille voi vetää viivoja, jotka muodostavat suuren, kylmän silmän. Sen katse heijastuu itsen kautta ikkunaan ja sisälle. Savusta kasvaa peili, mustasta kissasta näkyvät vain silmät. Naapuritalo on aina pimeänä, ja vintilläkin on suuret ikkunat, mutta sinne ei pääse. Tuntuu kuin joka kulman takaa joku seuraisi, kun yöaikaan korttelin ympäri kävelee. Matalien talojen mailla.

Sitä ei välttämättä
lujahermoisinkaan
kestä.




"These chicks don't even know the name of my band...
But they're all on me like they wanna hold hands"

(D12 / My band)