Ryömimässä jotain käytävää pitkin, melkein kuin muovia, mutta elävää, sykkivät ja vääntelehtivät seinät puristuvat kiinni joka puolelta mutta käytävässä on silti helppo hengittää, se ei ole tappava käytävä, se ei tukehduta. Eteneminen on vaikeaa, käytävä ei ole missään kiinni, roikkuu keskellä tyhjää tai ehkä se kiitää läpi pimeän avaruuden, ikuisesti. Värivaloja näkyy joskus käytävän ohuiden seinien läpi, eikä koskaan uskalla puhkaista seinämään pientä reikää vaikka tuntisi sen olevan mahdollista.
Ja aina siinä kohtaa herää, aina kun on ehtinyt ajatella että jos menisi siitä seinämästä läpi, mihin joutuisi. Ei se koskaan selviä. Kolmantena yönä sama uni, ja edelleen minä kiitän kaikkia jumalia ja mitä henkiolentoja ja metsänpeikkoja ikinä täytyykään kiittää siitä että minä kuulun siihen joukkoon jota akateeminen elämä luokseen tänä vuonna kutsuu. Minä niin vihasin tätä, vielä kaksi vuotta sitten minä vihasin pelkkää ajatusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti